Kuva: <span class="photographer">Panu Pälviä</span>
Kuva: Panu Pälviä

Suojelen lastani maailmalta, jota hän ei ymmärrä itse pelätä – ja tunnen itseni typerykseksi.

Vaaleanpunainen jänispoika saapuu kotiin kaveriltaan. Kysyn, mistä moinen asuvalinta. ”No miksi ei?”

Pehmeä, jo vähän kittana haalari on ostettu joskus vaatekaupasta, josta isosisko halusi harmaan pesukarhupuvun. Tunnustan empineeni mielessäni hempeää värivalintaa. Olisiko sittenkin leijona tai vaikka tummanruskea poro? Poika on ehdoton: pinkki pupu on ihana.

Niin minustakin. Soimaan itseäni ajatuksesta, johon sorrun yllättävän usein: haluan suojella poikaani maailmalta, jota hän ei ymmärrä etukäteen pelätä – ja jota tietysti kenenkään ei pitäisikään pelätä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen kuunnellut naapurin isän hyväntahtoista puhetta siitä, kuinka poika pitäisi panna sählykouluun, jottei putoaisi pihan porukoista. Tiennyt, että poika haluaa harrastaa ihan muuta ja että tapoja olla yhdessä on muitakin, mutta miettinyt silti, jääkö lapseni nyt ulkopuoliseksi. Olen antanut siskon lakata kynnet ja puinut sitten illalla lasten kanssa, että kyllä, ”rokkaritkin käyttävät kynsilakkaa” oli ihan hyvä vastaus kynsille nauraneelle koulukaverille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaikkea kaunista rakastava kuopukseni on estoton ja hauska tyyppi, jonka kiinnostuksenkohteet ovat välillä omalaatuisia. Miten hurmaavaa! ajattelen. Ja huomaan samalla huolen läikähtävän jossakin taka-alalla.

Aika paljon olen pelännyt ihan turhaan.

Olen ihaillut lapseni omapäisyyttä, ja samalla ajatellut, että helpommalla pääsisi, kun olisi vähän enemmän niin kuin muutkin. Ärsyyntynyt ja hämmentynyt omista ristiriitaisista ajatuksistani.

Aika paljon olen pelännyt ihan turhaan. Enemmän omia ajatuksiani ja tulkintojani kuin ympäristön oikeita reaktioita. Mieheni kysäisee kotiin tulleelta pojalta, mitä kaveri tykkäsi pupuasusta.

”No ei se mitään sanonut, oli vaan että OK, ja sit me pelattiin Mineä.”

Meidän Perhe -lehden pääkirjoitus 5/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla