Kolmevuotias tyttäremme on syönyt peukaloa aina....

Kysymys:

Haluaisin kysyä tutusta aiheesta, peukalon syömisestä, vaikka se ei varsinainen kasvatuspulma olekaan. Kolmevuotias tyttäremme on syönyt peukaloa aina; hän vaihtoi sinnikkäistä estely-yrityksistä huolimatta tutin peukaloon noin nelikuisena ja imee peukaloa nykyisin nukkumaan mennessään. Päiväsaikaan hän imee satunnaisesti peukaloa ollessaan nälkäinen, väsynyt tai muuten harmistunut.

Tiedän hyvin, että tavasta olisi hyvä jo päästä eroon, mutta minua vaivaa, että asiasta ei tunnu saavan mistään kunnon tietoa. Terveydenhoitajat ja hammashoitajat voivottelevat vain, että vierottaminen on varmasti hankalaa mutta pitäisi yrittää sinnikkäästi.

Kaikenlaista olemme kokeilleet, niin tuttia kuin Kynneliäkin. Vieressä vahtiminen toimisi, mutta se on liian raskasta jokailtaiseksi puuhaksi. Kun näkee, miten mahdottoman iso asia imeminen on lapselle, haluaisi ymmärtää enemmän imemisen psykologisesta tarpeesta. Mietityttää myös, kuinka varmoja haittoja imemisestä on muun muassa hampaiden purennalle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Sillä edellytyksellä, että asia säilyy puhtaasti meidän välillämme, tunnustan, että imin itse peukkua lapsuudessani. Siksi minulla on peukun imijöille "soft spot", ja suhtaudun heihin suurella laupeudella. Imekööt peukkuaan, ei se siitä mihinkään sula! Tosin lapseni kysyivät minulta pienenä, miksi molempien peukaloitteni päät ovat niin litteät ja muutenkin omituiset muotoiset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Joku hammaslääkäri saattaa olla kauhuissaan vastauksestani, ja toki hammaslääkäriltä kannattaisi kysyä, minkälaista haittaa peukalon imemisestä on hampaille. Saamani tiedot aiheesta ovat ristiriitaisia. On kuitenkin kohtuutonta vahtia lasta, jotta hän ei imisi peukkuaan. Pakkokeinoja tai rangaistuksia ei mielestäni pitäisi ollenkaan käyttää, eihän lapsi vahingoita käytöksellään ketään.

Tällaisesta asetelmasta tulee helposti tahtojen taistelu, eikä kotona ole kohta kenelläkään kivaa. Tyttö tarvitsee peukkunsa rauhoittuakseen, eli se on hänelle niin sanottu siirtymäobjekti. Sallittakoon peukun imeminen hänelle – niitä on paljon vaarallisempiakin rauhoittavia aineita.

Vierailija

Meidän perheessä stressattiin asiasta melkein kymmenen vuotta - ja nähtvästi turhaan. Peukun imeminen oli asia, joka neuvolantätejä ja muita kovasti aina huoletti ja meitä kannustettiin lapsi siitä vieroittamaan.
Monenlaista konstia kokeiltiinkin, mutta mikään ei auttanut - ennen kuin tyttö oli sen ikäinen, että halusi itse tavastaam luopua. Tämä tapahtui juuri ennen 10-vuotispäivää. (Viimeisinä vuosina sitä toki esiintyi vain öisin ja muuten vain joskus harvoin hyvin väsyneenä.)

Kymmenen vuoden imeminen ei aiheuttanut pysyvää purentavikaa, vaan itse asiassa tyttö selvisi ilman oikomishoitoja - toisin kuin tuttia imenyt pikkusiskonsa. Tuntuukin, että kaikki työ oli turhaa. Ainoa, mitä yrityksillämme saavutimme, oli korkeintaan kielteinen vaikutus itsetuntoon. Ajattelisin, ettei asia voi siihen kuitenkaan olla vaikuttamatta.

Jospa vaan olisimme jostakin, kuten arvon tri Sinkkosen kaltaiselta auktoriteetilta saaneet aiemmin tällaista tukea! Olisi saanut tyttö ehkä imeä peukkua rauhassa syyllisyyttä ja huonommuutta kokematta...

Vierailija

Mielestäni kannattaa kuitenkin yrittää erottaa lapsi peukun imemisestä viimeistään kolmen- neljän vuoden iässä. Itse olen myös hylännyt tutin, ja imenyt peukaloa, ja julkisesti se loppuikin kouluiässä. Nyt on ikää 32 ja peukku saattaa lupsahtaa huomaamatta suuhun, varsinkin väsyneenä tai nukkuessa. Onneksi hetken kuluttua havahdun ja nykäisen sen pois, eikä ainakaan mieheni ole asiasta mitään huomauttanut, ilmeisesti ei siis ole huomannut...

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla