Jatkuva tunne siitä, että pitäisi olla parempi vanhempi, saa etenkin äidit syyllistymään. Lapsen on kuitenkin vain hyvä nähdä, ettei vanhempi ole täydellinen.

Olisinpa enemmän läsnä, kuunteleva ja positiivinen – enkä jatkuvasti jankuttava ja negatiivinen, uhkaileva, kiristävä ja lahjova äiti.

4- ja 6-vuotiaiden lasten äidin vastaus Meidän Perheen verkkokyselyyn tiivistää monen muunkin vastaajan tunnot. Pyysimme vanhempia kertomaan, millaisista tilanteista lasten kanssa he jäävät soimaamaan itseään.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eniten vanhempia harmittaa, kun oma pinna palaa: 73 prosenttia vastaajista saa tunnontuskia siitä, että menettää hermonsa ja huutaa lapselle.

Minun on vaikea sietää niin sanottua turhanpäiväistä kiukuttelua, ehkä koska sitä ei sallittu itselleni pienenä. Lauhdun nopeasti ja pyydän anteeksi, mutta omasta hermojen menetyksestä ja äänen korottamisesta jää tosi kurja olo, kuvailee 14- ja 9-vuotiaiden äiti.

Sisarusten jatkuva nahistelu syö hermoja, ja silloin tulee turhan usein kivahdettua tai oikein kunnolla suututtua, mikä taas aiheuttaa jälkikäteen suurta syyllisyyttä, toteaa 4- ja 6-vuotiaiden äiti.

Maltin menettäminen korventaa, koska se saa tuntemaan, ettei ”pystynyt pysymään aikuisena”.

Jos lapsi ei tee niin kuin sanotaan, tulee aika usein huudettua. Sitten illalla on sellainen olo, että koko päivänä en ole muuta tehnyt kuin huutanut, 4- ja 2-vuotiaiden sekä kaksikuisen vauvan äiti kuvailee.

Kyselyyn vastanneet kertovat, että pinna palaa etenkin väsyneenä ja kuormittuneena.

En silti haluaisi opettaa lapsille, että väsyneenä saa huutaa, kuuden 5–16-vuotiaan lapsen äiti toteaa.

Hermojen pitämisestä tulee hyvän äidin mittari

Syyllisyys on voimakas tunne ja voi johtaa noidankehään, toteaa psykologi ja psykoterapeutti Lotta Weckström-Lehto Aatos-klinikalta.

– Syyllisyys tulee ulos ärtymisenä, sitten taas syyllistyy siitä, että ärtyy. Tästä ärtyy vielä enemmän ja syyllistää pahimmillaan lasta siitä, että itsellä on kurja olo.

Pyrkimys erinomaiseen vanhemmuuteen on omiaan ruokkimaan syyllisyyttä.

Tietyn määrän syyllisyyttä voi ajatella kuuluvan vanhemmuuteen: se varmistaa, että vanhempi pyrkii täyttämään tehtävänsä, eli pitämään lapsesta huolta parhaansa mukaan. Toisaalta juuri pyrkimys hyvään, ellei erinomaiseen vanhemmuuteen on omiaan ruokkimaan syyllisyyttä.

Äitiyden vaiettuja tunteita tutkinut tutkijatohtori Armi Mustosmäki Jyväskylän yliopistosta toteaa, että äitien syyllisyys herää myös esimerkiksi oman ajan ja tilan tarpeesta ja siitä, jos ei aina nauti lapsen kanssa viettämästään ajasta.

– Äidit eivät oikein salli itselleen negatiivisia tunteita tai niiden näyttämistä lapsille, joten lempeänä ja rauhallisena pysymisestä tulee hyvän äitiyden mittari.

Myös Meidän Perheen kyselyyn vastanneilla äideillä on kova halu olla ymmärtäväisiä, tunteita sanoittavia, läsnä olevia ja huomiotaan tasaisesti jakavia vanhempia. Silti joka kolmas vastaaja ajattelee viikoittain, ettei ole riittävän hyvä äiti.

Haluaisin olla lempeä ja kannustava kasvattaja, mutta se ei tule minulta luonnostaan. Olen kai lähinnä turhautunut. Kaikesta. Ja sekin ärsyttää, toteaa 6-, 3- ja 1-vuotiaiden äiti.

Weckström-Lehto sanoo, että syyllisyyden tunteista ei tarvitse päästä kokonaan eroon, mutta apua on tarpeen hakea, jos mielessä pyörii jatkuvasti, onko huono vanhempi, kun tekee näin tai ei tee noin. Vanhemmuuden herättämistä tunteista olisi hyvä puhua enemmän ääneen esimerkiksi ystävien kanssa, jotta saa vertaistukea: ei muillakaan mene aina ihan putkeen.

Välillä saa läikkyä yli

Lohdullista kyllä, psykologi Weckström-Lehdon mukaan olennaisempaa kuin se, menettääkö hermonsa, on se, kuinka usein sitä tapahtuu.

– Jokaiselle vanhemmalle käy joskus niin, että kuppi menee nurin, kun on kymmenen kertaa sanonut ja ei mene perille, vaan lapsi yhä riehuu tai kiusaa toista. Jos taas huomaa, että pinna alkaa mennä pienistä asioista ja usein, on hyvä pysähtyä miettimään, kuinka itse voi ja saako riittävästi apua ja unta.

Kun tilanne on rauhoittunut, lapselle on hyvä selittää, miksi suuttui, ja pyytää anteeksi.

– Täysin tyyni meri on luonnoton. Jos pyrkii siihen, että ikinä ei tuule eikä myrskyä, antaa lapselle mallin, että negatiiviset tunteet eivät ole sallittuja.

Kotona pitää voida ilmaista myös suuttumusta, surua ja pettymystä. Lapsi oppii vanhempien mallista, että tunteista voi puhua, ne käsitellään, ja ne menevät ohi.

Onko pakko leikkiä?

Kun lapsia on enemmän kuin yksi, lähes varma syyllistymisen aihe on, riittävätkö omat kädet ja syli tasapuolisesti kaikille.

Rakkautta, huomiota ja kehuja pitäisi riittää kummallekin lapselle tasapuolisesti, mutta koen jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, jaanko näitä asioita toiselle lapselle enemmän, 1- ja 3-vuotiaiden äiti potee.

Myös tässä asiassa Wecström-Lehto keventäisi vanhempien paineita.

– On mahdoton tavoite, että lapset saisivat aivan tasapuolisesti huomiota. Erilaisissa elämäntilanteissa ja kehitysvaiheissa lapset tarvitsevat eri lailla huomiota ja ovat myös keskenään erilaisia. Kun sisarukset 18-vuotiaina katsovat taaksepäin, he ovat todennäköisesti olleet ihan samalla viivalla.

Weckström-Lehto muistuttaa, että elämänkouluun kuuluu sekin, että lapsi oppii jakamaan huomiota ja ymmärtämään, että maailmassa on muitakin. Toki on hyvä pysähtyä ymmärtämään esimerkiksi taaperoa, joka on mustasukkainen vauvan saamasta huomiosta. Isosisaruksen näkökulmasta täyden huomion menettäminen on suunnaton loukkaus, johon järkiperustelu, kuten ”kyllä sinäkin olet saanut huomiota”, ei auta.

Sen sijaan kannattaa ottaa rauhallisessa tilanteessa aikaa juuri tälle lapselle ja katsoa yhdessä esimerkiksi hänen vauvakuviaan. Lapsi huomaa, että myös hän on saanut vanhempien hoivaa, vaikka nyt tunteekin jäävänsä vähemmälle.

– Lapselle on hyvä ilmaista, että yhdessä pärjätään. Olet mielessäni ja rakastan sinua, ja pian ehdimme tehdä yhdessä enemmän. Huomio ei ole välttämättä tekoja, vaan tunne siitä, että on vanhemman mielessä.

”On mahdoton tavoite, että lapset saisivat aivan tasapuolisesti huomiota.”

Eräs kolmevuotiaan taaperon ja kaksikuisen vauvan äiti kertoo kyselyssä soimaavansa itseään siitä, ettei ehdi tai jaksa leikkiä lapsen kanssa. Samaa sanoo toinen, 1-ja 8-vuotiaiden äiti:

Kuulostaa ehkä selitykseltä, mutta aika ei vain riitä, kun on pakko hoitaa niin miljoona muutakin asiaa joka päivä.

Weckströn-Lehto rohkaisee olemaan itselleen armollinen.

– Leikkimistä ei tarvitse vaatia itseltään, vaan lapsen kanssa voi tehdä jotain sellaista, mistä itsekin tykkää.

Tärkeämpänä kuin intoutumista mukaan lapsen juonellisiin leikkeihin Weckström-Lehto pitää sitä, että päiviin kuuluu yhteisiä leikkisiä hetkiä. Lapsi voi saada vanhemman huomion yhtä lailla kylvyn, lauleskelun, lukemisen tai höpsöttelyn merkeissä.

Rimaa vähän alemmas

Paras lääke syyllisyyteen on laskea rimaa, toteavat kyselyyn vastanneet. Kaikista tilanteista ei vain voi suoriutua täydellisesti.

Syyllisyyden tunteista auttaa eroon oman inhimillisyyden ymmärtäminen ja sen hyväksyminen, että elämässä on hyviä ja huonoja hetkiä, toteaa 7- ja 4-vuotiaiden äiti.

Ajattelen, että huomenna on uusi päivä tehdä asiat paremmin, tiivistää 7-, 6- ja 2-vuotiaiden lasten sekä seitsenkuisen vauvan äiti.

Jos vanhemmuudesta tulee lapsen tulevaisuuteen liittyvien riskien ennakointia ja hallintaa, se alkaa tuntua raskaalta

Tutkijatohtori Armi Mustosmäki toteaa, että etenkin äitien vaatimuksia itseään kohtaan kasvattaa ajatus, että kaikilla omilla tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on suora vaikutus lapsen tulevaisuuteen, kuten esimerkiksi opinnoissa ja ihmissuhteissa onnistumiseen. Näkemys on lähtöisin intensiivisen vanhemmuuden kasvatustrendistä, joka on vahvistunut 2000-luvulla. Kuin varkain vanhempien mieleen on iskostunut ajatus, että he itse ovat suurin riski lapsen kehitykselle ja tulevaisuudelle.

Voisiko omia standardejaan hieman laskea, Mustosmäki kysyykin.

– Voisiko esimerkiksi iloita siitä, että on laittanut lapselle ruokaa sen sijaan, että syyllistyy, jos ruoka ei ole superterveellistä?

Jos vanhemmuudesta tulee lapsen tulevaisuuteen liittyvien riskien ennakointia ja hallintaa, se alkaa tuntua raskaalta, ja riittämättömyyden tunteelta tuskin välttyy.

Myös Wecström-Lehdon mielestä on hyvä muistaa, että tietty roso kuuluu riittävän hyvään vanhemmuuteen. Se, että lapsi näkee vanhemman tekevän virheitä, valmistaa häntä elämään.

Roso kuuluu vanhemmuuteen.

– Se on lapselle viesti, että hänkin saa tehdä virheitä. Hänenkään ei tarvitse olla täydellinen. Ihmisten kanssa toimiessa mitään ei voi ennakoida täydellisesti.

Weckström-Lehto kehottaa puntaroimaan, toivooko lapsestaan elämän suhteen rentoa ja joustavaa vai tiukkapipoista suorittajaa. Oma esimerkki vaikuttaa, mikä unohtuu helposti, jos itse suorittaa perhe-elämää.

Kyselyyn vastanneet äidit toteavat, että itselleen on helpompi olla myötätuntoinen silloin, kun ei ole väsynyt. Lepo ja puolison tai äitikavereiden kanssa jutteleminen auttavat, jos huono vanhempi -tunne jää päälle. Moni sanoo myös vähentäneensä tietoisesti itsensä vertailemista muihin vanhempiin ja kiiltokuvamaisiin somepäivityksiin.

Yksittäisellä virheellä ei ole merkitystä

Vanhemmuudessa riittää onneksi hyviäkin hetkiä. Kyselyyn vastanneet kertovat ylpeydestä, kun oma lapsi saa kehuja tai kiitosta päiväkodista, eskarista tai koulusta. Onnistumisen tunne läikähtää, kun kuulee oman lapsensa olevan empaattinen, kohtelias ja kiva. Tai kun lapsi uskaltaa puhua tunteistaan ja pyytää apua. Näin kyselyyn vastanneet äidit kehuvat itseään:

Olen onnistunut kasvattamaan ”huonolla äitiydellä” kaksi todella omatoimista lasta. En ole passannut liikaa, ja lapset osaavat itse tehdä aamu- ja iltapalat ja katsoa lämpömittarin mukaan, mitä laittavat ulos päälle, 7- ja 9-vuotiaiden äiti kertoo.

Olen rento mutta tarvittaessa tiukka vanhempi. Lapseni saavat kiipeillä, kokeilla ja uida kuralammikoissa. Suutun lapsilleni, mutta pyrin käymään asiat läpi niin, että he ymmärtävät, 6-, 3- ja 1-vuotiaiden äiti kuvailee.

Olen rakastava, huolehtiva, kekseliäs ja hauska äiti. Olen myös hyvä keskustelemaan ja kiinnostunut lasteni asioista, miettii 14- ja 9-vuotiaiden äiti.

Paikkoja syyllistyä riittää varmasti lapsen elämän varrella, jos sille tielle lähtee, psykologi Lotta Weckström-Lehto sanoo. Siksi kannattaa valita taistelunsa.

– Yksittäisellä virheellä tai huutamisella ei ole merkitystä lapsen elämän kannalta. Lapset syntyvät tietynlaisiksi ja myös kasvavat meistä vanhemmista huolimatta ihan omaksi itsekseen.

Lapset elävät hetkessä eivätkä jää piehtaroimaan asioihin, joista aikuinen soimaa itseään tilanteen jo ratkettua.

– Silloin on hyvä katsahtaa lasta ja todeta, että hyvähän meidän on, ja rutistaa. Vanhemmuus on vastavuoroista, ja on lupa ottaa ilo irti siitä, että lapsi on tyytyväinen.

Teksti
Kuvat
Julia Tavast