Miten saada yhteistyön sujumaan päivähoitopaikan kanssa?

Kysymys:

Poikani on lähes viisivuotias. Päivähoidossa hän on ollut reilun vuoden. Ryhmä on pysynyt suunnilleen samana, aikuiset tosin vaihtuneet ahkerasti. Poikani on luonteeltaan iloinen, kekseliäs, sosiaalinen, äkkipikainen, vahvatahtoinen ja rajojaan alati testaava.

Olemme saaneet päivähoidosta melkein joka päivä negatiivista palautetta lapsesta. Kehityskeskustelussa kerrottiin, että poikani haluaa ”kuninkaan roolin” ryhmässä ja testaa mielellään sijaisten valtaa.

Kotona ongelmaa ei ole, ei edes kavereiden kyläillessä. Uhmatilanteista selvitään yleensä suullisesti. Keskustelu päiväkodin henkilökunnan kanssa on ollut avointa, mutta mitä vielä voisimme tehdä kasvatuskumppanuuden eteen? Hankalat tilanteet tuntuvat vain lisääntyvän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Voi sentään, mitähän Sinulle vastaisin? Muinaisessa Pienistä pojista kunnon miehiä -kirjassani kuvasin, kuinka nelivuotias pikkupoika putputtaa, pörisee ja ujeltaa ja matkii menestyksellisesti hurjalla vauhdilla etenevää Lamborghini-saattuetta. Kehtasin vieläpä väittää, että hän on maailman väärinymmärretyin olento.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuosikausia jouduin selittämään, mitä tällä lennokkaaksi tarkoitetulla tekstilläni oikeastaan tarkoitin. Joidenkin lukijoiden mielestä syyllistin päiväkotien (naispuolisia) työntekijöitä. Toiset taas katsoivat, että ainakin joissakin päiväkodeissa asenteet pikkupoikia kohtaan pehmenivät, ja heidän mekastustaan kestettiin hiukan entistä paremmin.

Olen tehnyt ja teen jatkuvasti hedelmällistä ja mukavaa yhteistyötä päivähoitoväen kanssa. Monet päivähoidon kokeneimmista ammattilaisista suhtautuvat kriittisesti tiettyihin päiväkotien käytäntöihin, kuten pakolliseen ”nukkariin”.

Kukaan omista lapsistani ei nukkunut päiväunia neljän ja puolen vuoden iässä, enkä osannut pitää sitä minkäänlaisena ongelmana. Käytäntö lähtee päiväkotien omista tarpeista, joita niitäkin on tietysti pakko ymmärtää johonkin asti.

On oikein ja kaunista tukea päiväkodin ammattilaisten auktoriteettia. Kerrot kuitenkin, että väki on vaihtunut tiuhaan. Kun uusi ihminen aloittaa päiväkodissa, hänen auktoriteettinsa ei perustu niinkään lasten yksilöllisten tarpeiden tuntemiseen ja ymmärtämiseen, vaan sääntöihin ja niiden noudattamiseen.

Silloin joudutaan helposti törmäyskurssille energisten pikkupoikien kanssa. He tarvitsisivat mahdollisuuksia hyppiä, painia, kiipeillä ja remuta – tietenkin niin, että kenenkään muun oikeudet ja tarpeet eivät tule loukatuiksi.

Holhoamisen ja komentamisen sijasta voitaisiin pyrkiä luoviin ratkaisuihin. Eräs seurakunnan kerhotäti oli helisemässä pienissä tiloissa vilkkaiden lasten kanssa. Hän keksi kursia kahdesta patjasta painimolskin, ja kas: levottomista kiusankappaleista tuli aivan mainioita nassikoita. Molskille halusivat tytötkin, ja tädillä oli työ ja tuska saada lapset rauhoittumaan hetkeksi ennen painin aloittamista.

Viimeiseen saakka pitäisi yrittää löytää arkisia, käytännöllisiä ja mielellään hauskoja ratkaisuja asioihin ja olisi vältettävä lasten käytöksen määrittelemistä ongelmalliseksi tai häiriintyneeksi.

Tämä ei sulje pois sitä, että joskus kyseessä on todellinen, tutkimuksia ja hoitoa vaativa psyykkinen tai neurologinen ongelma ja siihen tarttuminen mahdollisimman varhain on kaikkien edun mukaista.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla