Kuva: Istockphoto
Kuva: Istockphoto

Mitä tehdä, kun lapsi jää ystäväpiirin ulkopuolelle?

”Aino ja Roosa lupasivat, että voidaan kävellä yhdessä ruokailun jälkeen uimahallille, jos Olivia on vielä huomenna kipeä. Mutta jos Olivia tulee kouluun, niin sitten ei.”

Näin kertoi Katri, 9, yhtä aikaa toiveikkaana ja huolissaan. Jos Olivia on terve, Katri seisoo jälleen välitunnilla yksin muurin vieressä. Silloin häntä todennäköisesti paitsi surettaa, myös hävettää, sanoo kasvatustieteiden tohtori Niina Junttila Turun yliopistosta.

Junttila tutki väitöskirjaansa varten koululaisten sosiaalisia taitoja ja kokemuksia yksinäisyydestä. Hänen mukaansa Katrin ikäiset tytöt ovat hyvin tietoisia ja huolissaan siitä, miltä näyttävät muiden silmissä.

Kovan kaverikilpailun keskellä yksin jäänyt lapsi suree paitsi puuttuvaa ystävää myös sitä, että kaikki huomaavat: tuo ei kelvannut kenenkään seuraksi.

– Haastateltavien lasten mukaan yksinäisyys tuntui vaikeimmalta välitunneilla. Tunnilla opettaja määrää ryhmätyöhön parin, jos kukaan ei muuten suostu ja kotona saa olla omassa huoneessa. Muiden lasten keskellä oma epäonnistuminen korostuu.

Epäonnistuminen – juuri siitä on kyse, mikäli ei löydä ystäviä, uskovat yksinäiset. 10–15 prosenttia viidesluokkalaisista tytöistä kertoo jääneensä kaveriporukan ulkopuolelle, koska on liian huono, ruma tai erilainen.

– He myös ajattelevat vikoina pitämiensä ominaisuuksien olevan pysyviä ja muuttumattomia, heidän oma syynsä.

Ehkä saisin kaverin, jos hän muuttaisi uudesta koulusta, eikä kukaan muu suostuisi olemaan hänen kanssaan, haaveilevat jotkut.

Pomottaja pääsee pitkälle

”Perjantaisin Tiia lähettää tekstiviestin kaikille meidän luokan tytöille ja kertoo siinä niiden kolmen nimet, joiden kanssa aikoo olla seuraavalla viikolla.”

Kuka on tyttöjoukossa se, joka saa sanella kaveruuden ehdot ja päättää, ketkä kelpuutetaan joukkoon?

– Johtajaksi valikoituu usein sosiaalisesti älykäs tyttö, joka osaa toimia monenlaisissa tilanteissa ja tulkita ihmisten tunteita. Usein hän on myös loistava manipuloija, Junttila vastaa.

Ja usein näillä taidoilla pärjää pitkälle myös aikuiselämässä. Eli heikompien jyrääjät saavat jatkaa muiden musertamista omilla ehdoillaan?

– Niillä johtajilla ja sääntöjen asettajilla, joista lasten kaveripiirissä ja myöhemmin tykätään aidosti, täytyy olla sosiaalisen älykkyyden lisäksi myös empatiakykyä, lohduttaa Junttila.

Joskin pelkän pelottelun voimalla saattaa saada hallita vuodesta toiseen.

– Koulumaailma on karu. Se, kuinka paljon hienovaraista kaverisääntöjen asettamista ja rajumpaa pomottelua siedetään, riippuu paljon luokkayhteisön ilmapiiristä ja opettajan asenteista. Kuten myös siitä, kohoaako joukosta yksilöä, joka uskaltaisi sanoa ääneen: tämä ei ole reilua.

”Tuntuu ihan tosi kamalalta”

”Olivia sanoi, että seuraavan kuukauden aikana en saa edes katsoa häneen päin tai saan sakon.”

Ehkä liian kiltti, ehkä herkkänahkainen. Poikkeavan näköinen, tai sitten ihan tavallinen. Tulokas, joka saapuu luokkaan kesken lukuvuoden. Tai hän, josta ei tule hevoshullua, vaikka kaikista muista tulee. Kuka tahansa voi olla se, joka ei osaa sopeutua tyttöjen välisten kaverisääntöjen viidakkoon, sanoo Junttila.

– Tyttöjen sosiaaliset ja kognitiiviset taidot eivät alakouluiässä riitä käsittelemään sitä myllerrystä, johon he joutuvat yrittäessään etsiä paikkaansa kaverijoukon hierarkiassa. He tarvitsevat aikuisen apua.

– Ei ole taikakeinoa suojella lastaan, mutta paljon voi silti tehdä. Puhua ja kuunnella.

Junttila kehottaa utelemaan lapselta pieniä asioita: Kenen kanssa istuit tänään ruokalassa? Mitä teit välitunnilla? Sellaiset kysymykset on vaikeampi kuitata ”kaikki sujuu ihan hyvin” -vastauksilla.

– Jos lapsi kertoo ahdistaviksi kokemistaan kaverikuvioista, ota tieto vakavasti. Tilanne voi vaikuttaa aikuisen näkökulmasta mitättömältä, mutta on lapselle tosi ja kipeä.

Suuri osa Junttilan haastattelemasta lapsista kauhistui ajatusta, että opettaja tai koulukuraattori puuttuisi asiaan: ”Sitten kaikki saavat tietää ja ovat kanssani vain säälistä.” Junttila ymmärtää huolen.

– Luokassa on usein viisaampaa puhua kiusaamisesta ja yksinäisyydestä vain yleisellä tasolla, ettei kukaan joudu silmätikuksi. Sen sijaan rohkaisisin vanhempia verkostoitumaan. Nykyään otetaan helpommin yhteyttä instituutioihin kuin soitetaan lapsen luokkakaverin vanhemmille ja kysytään, mitä on meneillään ja kuinka tilanne on teillä koettu.

Vanhempien välinen keskustelu auttaa usein mutkien selvittämisen alkuun. Jos ei, apua on etsittävä muualta.

– Kyseessä ei aina ole harmiton tyttöjen elämään kuuluva välienselvittely. Kelpaamattomuuden kokemus on asia, jota haastateltavat kuvaavat useimmiten sanoilla ”tuntuu ihan tosi kamalalta”.

Julkaistu lehdessä 2/2010

Vierailija

Näin lapset pomottavat kavereitaan

Jos tämä ei ole provo niin siihen pienemmän kiusaamiseen pitää puuttua heti! Isompi lapsi voi tuntea jääneensä toisen varjoon tai on vain kiivaasti puolustamassa reviiriiän. Meillä toimii aresti kun korvat ei toimi, rauhallisena hetkenä pidän isompaa (3,5v.) sylissä, silittelen ja hellittelen, samalla keskustelen hänen kanssaan asioista. Kerron että hän on aina rakas ja äidille yhtä tärkeä kuin pikkusisko vaikka aikaa meneekin pikkusiskon hoitamiseen. Annan myös mahdollisuuksia osallistua, saa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.