Lapsi harvoin hyötyy siitä, että häntä nimitetään araksi, Janna Rantala muistuttaa.

Kysymys

Tyttäremme täyttää pian neljä vuotta. Olemme­ huolestuneita hänen arkuudestaan. Lapsi on koti­hoidossa, ja hän käy kerhossa kaksi kertaa viikossa. Kerho on sujunut hyvin, mutta uusissa tilanteissa ja suuremmissa ryhmissä hän jännittyy käytännössä toimintakyvyttömäksi. Esimerkiksi kerhoryhmän juhlissa hän ei ole suostunut menemään esiintymään eikä hän puhu vieraille ihmisille mitään.

Muuten hän on herkkä, impulsiivinen lapsi, erittäin empaattinen ja kehittynyt tunneälyltään. ­Onko meillä aihetta huoleen?

Huolestunut perhe

Janna vastaa

On vaikea sanoa, milloin lapsi on liian arka, meitä on niin monenlaisia ihmisiä. Lapsi harvoin hyötyy siitä, että häntä nimitetään "jännittäjäksi" tai "araksi". Jännitystä ei kannata myöskään selittää pois, vaan nostaa se hetkeksi keskipisteeseen. Mahdollisimman rento, rauhallinen ja kunnioittava kiinnostus auttaa lasta pohtimaan jännittämistä ikään kuin hänestä ­itsestään irrallisena asiana.

Aloitetaan teistä vanhemmista. Mikä teitä huolestuttaa tyttärenne arkuudessa? Mistä kaikesta­ pelkäätte sen kertovan? Mitä ajattelette muiden ihmisten ajattelevan aran lapsen vanhemmista? Mihin pelkäätte arkuuden johtavan, jos tilanne ei muutu?

Sitten tyttärenne ajatusten pariin. Mikä kaikki häntä jännittää näissä tilanteissa? Missä jännitys tuntuu, ehkä vatsassa, päässä, äänessä? Monilla lapsilla on jännitystä: minkälainen juuri hänen jännityksensä on? Sen voi piirtääkin. Minkä kokoinen jännitys on kulloinkin? Mikä on sopivan kokoinen jännitys (kaikki jännittävät joskus), mikä taas niin iso, että pitää ihan olla puhumatta muille? Mikä sitä suurentaa, mikä pienentää?

Mitä hän arvelee: häipyykö jännitys jossain vaiheessa omille teilleen vai jääkö se aina hänen vieraakseen?

Sukulaisetkin voi ottaa apuun. Ehkä joku isovanhemmista muistaa, miten vanhemmat ovat jännittäneet ja sen kanssa pärjänneet. Jännittäminenkin on tärkeä taito! Jos huolenne ei vähene, voitte jatkaa aiheesta neuvolapsykologin kanssa.

Meidän Perhe 3/2015

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymyksesi meidanperhe.kysely@sanoma.com otsikolla "Janna vastaa".

Lisää Jannan vastauksia

Miksi 4-vuotias kohtelee isäänsä kuin ilmaa?

Miten tuen lasta sairaalassa?

Onko kaksivuotiaan jokapäiväinen kiukuttelu normaalia?

Vierailija

Milloin lapsi on liian arka? Janna vastaa

Tästähän on ollut lehdissäkin juttua, että Suomessa siedetään arkuutta ja ujoutta helpommin kuin monessa muussa maassa ja usein koetaan, että kyse on luonteenpiirteestä jota ei tarvitse muuttaa. Esim. Jenkeissä kulttuuri on ihan toisenlainen ja siellä ujot viedään melkeinpä lääkärille saamaan hoitoa. En sano, että jälkimmäinen ääripää olisi hyvä tietenkään, mutta kyllä kannustaisin vanhempia huomaamaan ajoissa lapsensa ujouden ja työstämään asiaa. Nykyaikana sosiaaliset taidot ovat todella...
Lue kommentti
Vierailija

Milloin lapsi on liian arka? Janna vastaa

Meidänkin tyttömme on vähän samanlainen kuin aloittajalla, tosin kotona ei yhtään hiljainen tai arka ja olen ajatellut, että se on vain luonteenpiirre ja menee ohi kun lapsi pääsee sisälle asioihin. Kuten meneekin. Mutta hän arastelee kaikkea uutta aluksi hyvinkin pitkään. Toisin kuin itse koskaan tai veljensä. Tyttö on tullut miehen sukuun ja siellä eräällä sukulaisella on samanoloinen lapsi, joten olen ajatellut, että se on geeneissä. Ja he ainakin ovat tasapainoisia ja hyviä vanhempia. Kai...
Lue kommentti

Ennen lempilelu oli kultaakin kalliimpi aarre. Nykyään parhaallekin lelulle löytyy useita korvaajia. 

Leluja on nyt lasten saatavilla enemmän kuin koskaan aiemmin. Ennen oli toisin.

– Vuosien varrella leikkimisen kulttuuri on muuttunut aika paljon, kertoo Lelumuseo Hevosenkengän johtaja Johanna Rassi.

Museon kokoelmissa on leluja 1800-luvulta nykypäivään. Vitriinejä tutkailemalla huomaa parhaiten, kuinka leikkimisen kulttuurin lisäksi myös lelut ovat muuttuneet.

Karkkipaperit muuttuivat aarteeksi, kun osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta.

Monet nykylasten isovanhemmat ovat syntyneet 40-luvun pula-aikana, jolloin lasten leikkeihin kuuluivat paperinuket ja kiiltokuvat. Kävyistä tehtiin käpylehmiä, kivilläkin oli leikeissä oma tehtävänsä. Karkkipaperit muuttuivat merkittäväksi aarteeksi, kun niiden kanssa osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta. Leluja tehtiin myös paljon itse.

Muovi aloitti massatuotannon

Muovi yleistyi lelujen raaka-aineena vasta 70-luvulla, Rassi kertoo. Uniikit puulelut saivat väistyä massatuotannon tieltä, kun leluja oli mahdollista tuottaa aiempaa enemmän ja halvemmalla.

Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930.

Esimerkiksi tanskalainen Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930. Muovinen Lego-palikka patentoitiin 1958, ja vasta seuraavien vuosikymmenten aikana Lego löysi paikkansa suomalaisista kodeista.

80-luvulle tultaessa massatuotetut lelut olivat jo melko itsestään selvä osa lapsuutta, ainakin keskiluokkaisissa perheissä. Tuolloin leluja saatettiin Rassin mukaan pitää myös statussymbolina: mitä enemmän lapsella oli leluja, sitä paremmissa kantimissa perheen talous oli.

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista.

Rassi kertoo, että suomalaisessa lelumaailmassa on pitkään ihailtu amerikkalaisuutta.

50-luvulla Pauligin kahvipaketeista kerättiin amerikkalaisten autojen kuvia, tai leikittiin amerikkalaisia elokuvatähtiä esittävillä paperinukeilla. Yhdsyvaltalainen lelufirma Mattel toi vuonna 1959 markkinoille Barbie-nuken, mutta se oli korkean hintansa vuoksi vain harvojen ja valittujen saatavilla.

Hittilelu voi löytyä myös lenkkipolun varrelta

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista, ja autokuvien sijaan kerätään Pokemoneja älypuhelimella. 

Nykylasten voi olla vaikea ymmärtää, että aina lelut eivät ole olleet itsestäänselvyys. Leikkiminen on älylaitteiden myötä muuttunut huimasti. On myös tutkittu, että lapset eivät jaksa enää leikkiä pitkäkestoisia leikkejä, vaan leikeissä halutaan edetä nopeasti seuraavaan. 

Kuitenkin lasten mielikuvitus on edelleen rikas, ja leluksi kelpaavat mitä ihmeellisimmät asiat. 

Vai eikö teillä muka koskaan ole kannettu kotiin kiviä ja käpyjä? 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä teineissä on parasta? Lukijamme kertovat. Kerro oma ihana hetkesi kommenteissa!

Ne pienet, yhteiset jutut

Teinillä on jo oma maailmansa kavereineen ja menoineen. Mutta ne hetket, kun yhteys vanhemman ja teinin välillä löytyy, ne ovat arvokkaita.

Kun lapsi nojaa illalla sohvalla minuun ja kertoo omia kuulumisiaan, kun kaksi nuorempaa on jo nukkumassa. Illat ovat niitä arvokkaita lähentymisen hetkiä, jolloin isotkin asiat jaetaan vielä äidin kanssa.

Kun teinin saa lähtemään mukaansa vaikka kauppaan tai kävelylenkille, jutusta ei ole tulla loppua. Hän ehtii tunnin aikana avata maailmastaan enemmän kuin osaisi ikinä odottaa. Ja kuinka fiksuja ja pohdittuja ne jutut ovat.

Kun se ihana teini kuitenkin soittaa sinulle ensimmäisenä, oli iloinen tai surullinen asia. Meidän 15-vuotias tyttö edelleen ensimmäisenä joko soittaa tai tulee koulusta suoraan kotiin kertomaan päivän tapahtumat. Kun se teini pyytää juuri sinua mukaansa elokuviin, eikä sitä kaveria.

Parasta on arki

Kun teini-ikäinen omatoimisesti tyhjentää tiskikoneen, se saa jokaisen vanhemman pakahtumaan. 

Vilpitön kiitos tai jaettu joulutorttu. Karkkipäivänä äidille ostettu suklaalevy tai yllätyksenä siivottu olohuone. Parhaita hetkiä ovat myös yhdessä sohvalla katsottu leffa tai yhdessä pelattu videopeli, tai ne saunassa jaetut salaisuudet. Parhaita hetkiä ovat yksinkertaisesti ne, joista syntyy molemmille mukava muisto.

Kun lapsi omatoimisesti siivoaa tai laittaa ruokaa, tai auttelee ohimennen kotitöissä. Ajattelen, että olen osannut opettaa hänelle muiden huomioimista ja sitä, että kotihommat on kaikkien kotona asuvien tehtäviä.

Teini osaa yllättää

Teini-ikäisen lapsen vanhempana elämä on varmasti yllätyksiä täynnä. 

Kun teini sulkeutuu taas kerran huoneeseensa ja vähän myöhemmin selviää, että hän on hankkinut vähillä rahoillaan koko suvulle joululahjat ja väkertänyt niihin ihanat paketit ja itse tehdyt kortit. Se siitä itsekkyydestä.

Kun se sama teini, joka jatkuvasti ottaa yhteen pikkusisaruksen kanssa tosipaikan tullen huolehtii, ilahduttaa ja hoivaa mitä suurimmalla rakkaudella sitä samaa "ärsyttävää" pikkuveljeä.

Ei enää pieni lapsi, vaan itsenäinen, oma persoona

Kun teini kiinnostuu jostain asiasta, kotiväkikin oppii samalla uutta.

Kun lapsi innostuu jostain, kuten nyt vaikka syksyllä Tshernobylistä. Hän kaivaa tietoa siitä hullun lailla viikkoja putkeen ja pitää kotona esitelmiä aiheesta. On huimaa huomata, että lapsi on jo niin iso, että muodostaa omaa maailmankuvaa tietoa etsien ja hahmottamalla syy-seuraussuhteita itsenäisesti. Ja samalla oppii itsekin uusia asioita!

Kuinka ihana hän onkaan

Teinissä näkee parhaiten oman työnsä tuloksen. Ja sitä on lupa ihailla, täysillä.

Meidän 13-vuotias sanoi minulle eräänä päivänä: ”Minä äiti meinaan kasvattaa lapseni sitten samalla tavalla kun sä.”

Kun huomaa että on saanut kasvatettua nuoren miehen, jolla on hyvät tavat ja empatiakykyä. Joka huolehtii pikkusisaruksestaan ja menestyy koulussa.

Se, kun poika sanoi minulle, että olen maailman paras äitipuoli.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.