Yksinoloa kannattaa harjoitella pienin erin.

Ekaluokkalainen on vielä monessa tapauksessa liian pieni olemaan yksin iltapäiviä. Lapsella pitää olla hyvä perusturvallisuuden tunne ja turvaverkot, kuten hyvät ihmissuhteet.

Omatoimisuus on tärkeää. Pitäisi myös kuunnella lasta, miten hän suhtautuu ajatukseen yksinjäämisestä. Lisäksi lapsella pitäisi olla puhelinnumerot, joista vanhemmat tavoittaa, ja joku tuttu aikuinen lähellä, keneltä voi pyytää apua.

Myös hyvät kaverit auttavat, ettei lapsi joudu olemaan koko iltapäivää ihan yksin.

Miten yksinoloa voi opetella?

Tilanteita voi harjoitella etukäteen: miten kotona ollaan, mitä saa tehdä, mitä ei ja mikä on vaarallista. Saako ovea avata tuntemattomalle, ja mitä tehdään, jos jotain yllättävää sattuu.

Tilanteista voi keskustella, mutta niitä kannattaa myös harjoitella, että lapsi saisi kokemuksia.

Siitäkin voi keskustella, miten aika kuluu ja mitä iltapäivä sisältää: on välipala, sitten tehdään läksyt, milloin saa mennä kavereiden kanssa ulos. Siitäkin pitää keskustella, miten paljon saa katsoa televisiota tai pelata tietokoneella.

Yksinoloa kannattaa harjoitella pienin erin, niin että aloitetaan lyhyestä ajasta ja siirrytään sitten pidempään. Lapsesta näkee, milloin hän on valmis yksinoloon.

Usein lapsi ilmaisee, milloin hän jo haluaa olla yksin. Yksi hyvä ajankohta on toisen luokan keväällä. Sen huomaa myös siitä, että arki alkaa sujua. Lapsi ei soittele koko ajan vanhemmille, sovitut asiat kuten läksyt hoituvat, eikä lapsi unohtele avaimiaan tai muuta vastaavaa.

Voiko pienen koululaisen jättää isomman sisaruksen kanssa?

Se riippuu sisarusten suhteesta. Jos he pärjäävät hyvin keskenään, heidät ehkä voi jättää, mutta jos he tappelevat paljon ja toinen jää usein alakynteen, tilanne on hankala.

Vanhemmat voivat seurata, miten sisarukset käyttäytyvät ja ratkaisevat ristiriitansa. Lapsilta pitäisi myös kysyä, mitä he itse ajattelevat.

Tilanne on kuitenkin alakouluikäiselle isosisarukselle aika rankka, jos hän joutuu huolehtimaan pikkusisaruksestaan. Myös isommalla lapsella on oikeus omiin iltapäiviin, läksyjen tekemiseen rauhassa ja omien kavereiden tapaamiseen.

Vastaajana koulupsykologi Riitta Huolila.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nuoret kaipaavat enemmän arkista puuhastelua yhdessä vanhempiensa kanssa, selviää tuoreesta kyselystä.

– On outoa, etteivät joidenkin luokkakavereiden vanhemmat tiedä, missä lapsi on. Ne voisivat yrittää tehdä joskus jotakin yhdessä, koska kyllä monet varmasti haluavat olla yhdessä vanhempien kanssa, vaikka esittäisivätkin jotain muuta, sanoo Peppi, 15, Meidän Perheen haastattelussa.

Sama tulos nousi esiin tuoreessa Elisan teettämässä kyselyssä, jossa selvitettiin 15–17-vuotiaiden suomalaisnuorten ajatuksia perheen ja ystävien välisestä vuorovaikutuksesta.

Yli puolet nuorista haluaisi tehdä enemmän asioita yhdessä vanhempiensa kanssa. Kaikkein toivotuinta oli tavallinen arkinen yhdessäolo, kuten juttelu, pelailu ja muu yhdessä tekeminen. Toisena nuorten toivelistalla olivat yhteiset harrastukset ja liikunta, ja kolmantena yhteiset ruokailuhetket vanhempien kanssa.

Kyselyyn vastanneista yli puolet ei jutellut vanhempiensa kanssa päivittäin kuin korkeintaan kymmenen minuuttia. Joka viides ei jutellut pidempään edes viikottain.

– Yhteistä aikaa ei voi korvata millään, sanoo sosiaalipsykologi ja Mitä minä teen tämän teinin kanssa -kirjan kirjoittaja Janne Viljamaa.

– Lapsi voi testata rajojaan vain turvallista aikuista vasten, joka on fyysisesti paikalla, kysyy ja kuuntelee. Aikuinen on peili, josta epävarma teini näkee itseänsä, Jos peili on aina pois, teini ei saa palautetta.

Ei kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

Myös kyselyn perusteella vaikuttaa, että vanhempien kanssa vietetty aika lisää nuorten kokemaa onnellisuutta. Mitä enemmän nuoret kertoivat viettävänsä vanhempiensa kanssa aikaa ja mitä enemmän he kokivat saavansa perheeltään tukea, sitä onnellisemmiksi he arvioivat itsensä.

Ei siis kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

– Suosittelen teinien vanhemmille pitkopedagogiikkaa: kun leivotaan yhdessä, kädet taikinassa voi samalla jutella kaikenlaista. Vastaavia hyviä jutteluhetkiä ovat yhteiset automatkat tai vaikka kävelylenkit, Janne Viljamaa sanoo.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten puhua internetistä sukupolvelle, joka tulee kehittämään sitä tulevaisuudessa?

– Internet ei ole vielä valmis. Seuraava sukupolvi, se jota me juuri nyt kasvatamme, tulee kehittämään sitä valtavasti. On siis merkityksellistä, miten he ajattelevat internetistä ja miten me puhumme heille siitä – onko se innostava vai pelottava kehityskohde, sanoo lastenkirjailija ja ohjelmoija Linda Liukas.

Teknologian arkipäiväistäminen on suomalaisen yhteiskunnan tavoite. Viime syksynä suomalaisen opetussuunnitelmaan yhdeksi viralliseksi tavoitteeksi alakoulun alimmille luokille lisättiin ohjelmointi. Se tarkoittaa, että lapsi oppii antamaan tarkkoja käskyjä tai purkamaan koodin osiin. Opetussuunnitelmassa ei tähdätä siihen, että jokaisesta suomalaislapsesta tulisi ohjelmoija, vaan että oppilailla olisi ymmärrys siitä, mitä ohjelmointi tarkoittaa. 

Lindan pelko on, että opetussuunnitelman ”pakon” myötä hänelle tärkeä asia latistuu helposti pakkoruotsin kaltaiseksi kysymykseksi, joka tahkotaan rimaa hipoen läpi. Liukas peräänkuuluttaa, että tavoitteena tulisi olla, että jokainen lapsi saisi merkityksellisen kokemuksen ohjelmoinnista.

– Lapselle tulisi opettaa, että ongelmia voi ratkaista monilla eri tavoin – matemaattisesti mallintamalla, kitaran soitolla, värikynillä tai sitten vaikka ohjelmoinnilla, Liukas innostuu.

Merkityksellisyys muodostuu Lindan mukaan siitä, että teknologia olisi tulevaisuudessa osa yleissivistystä, ei enää kapean joukon osaamisala.

Hello Ruby -kirjojensa avulla Liukas haluaa tasoittaa tietä ymmärrykselle, että tietokone on vain väline ymmärtää maailmaa – kun ymmärrät teknologiaa, voit ymmärtää sen sisältämiä isompia tiedon maailmoja.

Miksi internetistä puhutaan pahaa?

Diginatiiveille verkon olemassaolo on itsestäänselvyys. Kukaan ei kysy, mikä on internet, ja vain harva ymmärtää ykkösiä ja nollia älylaitteiden takana. Linda Liukas sai kimmokkeen kirjoittaa kolmannen Ruby-kirjansa, kun tuttu poika esitti ratkaisevan kysymyksen: onko internet joku paikka?

Kun Linda yritti vastata pojan kysymykseen, hän penkoi läpi monenlaisia materiaaleja ja huomasi, että vanhemmille ja lapsille suunnattu materiaali oli ongelmalähtöistä, jopa pelottelevaa. Se, miten internetistä puhutaan, on tärkeää.

– Omaa elämääni internet on auttanut valtavasti. Uraani ei olisi ilman internetiä ja sen mahdollistamia tilaisuuksia. Siksi pelotteleva ja negatiivinen asenne tuntuu hullulta. Lapsillehan tulisi kertoa niistä mahdollisuuksista, joita internet meille antaa!

Liukas kehottaa vanhempia sukeltamaan yhdessä lapsensa kanssa tutkimaan internetiä. Netti ei ole vain pelejä tai sovelluksia, vaan tutkimusmatka mihin tahansa aiheeseen tai asiaan, joka lasta kiinnostaa.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.