Ajantaju kehittyy vähitellen iän ja kokemuksen myötä. (Kuva: iStockphoto)
Ajantaju kehittyy vähitellen iän ja kokemuksen myötä. (Kuva: iStockphoto)

Mitä järkeä on vitkutella, kun ollaan lähdössä jäätelölle? Aikuinen ja lapsi hahmottavat aikaa eri tavoilla.

Kohta myöhästytään päiväkodista! Viiden minuutin päästä pitää olla aamupala syötynä ja vartin päästä ollaan jo ovesta ulkona!

Arki on täynnä aikatauluja jo pienestä alkaen. Mutta mitä taapero tajuaa siitä, kun sanotaan, että ihan kohta pitää lähteä? Tai milloin koululainen hahmottaa, kuinka pitkä on se tunti, jonka aikana pitää suoriutua aamutoimista?

– Taju ajan kulumisesta ja kellon tai kalenterin ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa, sanoo neuropsykologian erikoispsykologi Pekka Räsänen Niilo Mäki Instituutista.

Lapsi hahmottaa aikaa omalla, vielä alkeellisella tavallaan jo kauan ennen kuin hänellä on mitään käsitystä tunneista ja minuuteista.

– Jo pikkuvauvoilla on esimerkiksi taju siitä, että jokin ääni on pidempi kuin toinen ääni, Räsänen kertoo.

Tämä on havaittu vauvojen aivotoiminnasta, kun heille on soitettu kestoltaan tietynmittaista ääntä toistuvasti ja pituus sitten muuttuukin. Vauvat huomaavat myös, jos tietyin väliajoin toistuvan ärsykkeen rytmi muuttuu.

Ensin ja sitten

Ensin mennään iltapalalle, sitten harjataan hampaat. Sen jälkeen mennään nukkumaan.

Taapero hahmottaa, että tietyt arjen asiat toistuvat yleensä tietyssä järjestyksessä. Se on olennainen askel ajan ymmärtämisessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että lapsi mieltäisi aikaa aikajanalla tai kiertokulkuina. Sellaiset ajatusmallit hahmottuvat paljon myöhemmin kalenterin tullessa tutuksi.

Päivittäiset rutiinit kuitenkin auttavat lasta. Jos asioita tehtäisiin aivan milloin sattuu, tulevaa olisi mahdoton ennakoida.

Ehdit katsoa yhden jakson Pipsa Possua, sitten syödään.

Selittäessään tulevia ajanjaksoja pikkulapselle vanhemmat käyttävätkin mittapuuna kellonaikojen ja viikonpäivien sijasta usein tuttuja tapahtumia: Ehdit katsoa yhden jakson Pipsa Possua, sitten syödään.

Jossain vaiheessa lapsi alkaa hahmottaa tapahtumia myös aikaa määrittävillä sanoilla: tänään, huomenna tai eilen.

– Kun lapsi alkaa käyttää näitä sanoja, aikuiset saman tien usein yliarvioivat hänen ymmärryksensä niistä, Räsänen sanoo.

Pienen lapsen mielessä aika on varsin pitkään vain ”nyt” tai ”ei-nyt”.

Esimerkiksi ”eilen” tarkoittaa ensin kaikkea, mikä on tapahtunut aiemmin. Pienen lapsen mielessä aika on varsin pitkään vain ”nyt” tai ”ei-nyt”. Käsitteet tarkentuvat vähitellen.

Ei aikuisenkaan ole aina helppo ajoittaa mennyttä tai tulevaa pelkästään päässään. Jokin tuntuu tapahtuneen kaksi vuotta sitten, mutta oikeasti siitä onkin jo viisi vuotta. Ilman kalenteria ei osaa heti sanoa, mihin päivään vaikkapa ”kolmen ja puolen viikon päästä” viittaa – pidemmistä ajoista puhumattakaan.

Numerot ja viisarit

– Ootko sä täyttänyt jo neljä, kolmevuotias tyttö kysyy kiinnostuneena tuplasti itseään pidemmältä kymmenvuotiaalta.

Kysymyksestä voi päätellä, että lapsi on oppinut ensimmäiset numerot, ymmärtänyt niiden liittyvän tiettyyn määrään ja tajunnut lukujen järjestyksen. Hänellä ei kuitenkaan ole vielä käsitystä siitä, mitä on olla neljä – muuta kuin että se on enemmän kuin kolme vuotta.

Jotta oppisi hahmottamaan aikaa tunteina, viikkoina tai vuosina, on hallittava laskemisen alkeet. Aikaa mittaava numerojärjestelmä tulee tutuksi muun matematiikan ohessa, mutta se vaatii jonkin verran erillistä opettelua. Kelloissa kun on kymmenjärjestelmän lisäksi oma 12-järjestelmä.

Kellotaulun avulla vuorokauden kierto hahmottuu myös kuvallisesti. Viisari kiertää vuorokauden ympäri. Aamu, päivä, ilta ja yö seuraavat toisiaan aina samassa järjestyksessä. Pienellekin lapselle voi näyttää, että lyhyt viisari on aina samassa kohdassa, kun on aika käydä nukkumaan.

Aikapuhetta arkeen

Tule vartin päästä sisään syömään, vanhempi huikkaa pikkukoululaiselle, joka jää vielä hetkeksi pihaan leikkimään. Puolen tunnin päästä lapsi saapuu ja sanoo, ettei muistanut katsoa kelloa. Hänestä tuntui, että kului vain hetki!

Milloin lapsi alkaa hahmottaa, miten pitkä on vartti tai puoli tuntia? Sitä on mahdoton sanoa, sillä oppiminen käy asteittain. Olennaista on, saako lapsi riittävästi konkreettisia kokemuksia erimittaisista ajoista. Ilman sitä aikuisten on turha edes odottaa mitään.

Aikuisissakin on niitä, jotka eivät tunnu koskaan oppivan arvioimaan aikaa oikein.

– Aikuisille on kertynyt jo paljon kokemusta siitä, mitä tarkoittaa, kun on vartti aikaa, ja mitä siinä ajassa vielä ehtii tehdä. Siitä huolimatta aikuisissakin on niitä, jotka eivät tunnu koskaan oppivan arvioimaan sitä oikein, Räsänen sanoo.

Vanhemmat voivat tukea lapsen ajantajun kehittymistä kertomalla ajoista ja kestoista, vaikkei lapsen ole vielä tarkoituskaan suoriutua niiden arvioinnista itse. Sen sijaan, että komentaisi vasta lähdön hetkellä korjaamaan lelut, lapselle voi sanoa ennakoiden: kymmenen minuutin päästä lähdetään, ryhdypä laittamaan tavaroita kasaan.

Se juoksee tai matelee

Kolmasluokkalainen osaa jo yleensä lähteä melko itsenäisesti kouluun. Silti voi käydä niin, että kiinnostava puuha vie huomion, ajantaju hämärtyy ja lähtö jää viime tinkaan.

Kokemus ajasta on herkkä häiriöille myös aikuisilla. Toiminta ja liike vaikuttavat siihen paljon. Räsäsen mukaan ihmiset ovat tutkimuksissa varsin hyviä arvioimaan viiden minuutin keston, kun saavat rauhassa keskittyä tehtävään. Mutta kun samaan aikaan joutuukin tekemään jotain, arvio huononee heti.

Jos auton takapenkillä ei ole mitään tekemistä, aika matelee ja matka mummolaan tuntuu pitkältä. Kun taas ollaan kavereiden kanssa Pokémon-jahdissa, aika lentää kuin siivillä.

Meneekö aika hukkaan, jos sitä ei käytä johonkin järkevään?

Tapamme ymmärtää aikaa nojaakin pitkälti vertauskuviin: jo se, että aika kulkee eteenpäin, on pelkkä mielikuva. Entä meneekö aika hukkaan, jos sitä ei käytä johonkin järkevään? Aikuisten mielestä hyvää aikaa on usein se, kun tehdään jotain. Lapselle hyvää aikaa voikin olla se, kun ei tehdä mitään.

– Me opetamme lapsille kulttuurista tapaa mieltää, mitä aika on. Eihän siitä ole mitään yhtä totuutta, Räsänen sanoo.

Moni vanhempi kummastelee, miksi vielä kouluikäinenkin lapsi voi alkaa kuin tarkoituksella hidastella lähtötilanteissa, vaikka tietäisi, että luvassa on jotain kivaa.

Aikuisten käsitys siitä, mikä milloinkin lapsesta on kivaa, on kuitenkin Räsäsen mukaan varsin hatara. Jos aikuinen sanoo, että lähdetäänpä syömään jätskiä, niin lapsesta tässä ja nyt kivaa on silti kesken oleva leikki, ei pukeminen ja lähteminen.

– Lapsella ei ole mielessään kelloa, joka vaatii olemaan nopea, koska jäätelönsyönti on mahdollista vain kello 16.45 asti, koska silloin pitää olla jo jossain muualla. Lapsen näkökulmasta ainahan sitä ehtii ”kohta”.

Hetkessä elämisen taidossa aikuinenkin voisi joskus ottaa mallia lapsilta.

Tue lapsen ajantajua

1. Rutiineista se lähtee

Päivittäiset rutiinit auttavat lasta hahmottamaan samanlaisina toistuvien asioiden järjestystä ja siten ajan kulkua. Ensin pestään hampaat, sitten on aika mennä nukkumaan.

2. Matematiikan alkeet haltuun

Kellonaikojen oppiminen edellyttää laskutaidon alkeita. Puhu lapselle numeroista, ajoista ja määristä arjen tilanteissa, vaikkei hän vielä niitä hahmotakaan. Se helpottaa myös matematiikan oppimista.

3. Muista muistutella

Vaikka koululainen osaisi jo kellon, ajantaju on häiriöille altis. Kun tulee muuta ajateltavaa tai hauska tekeminen tempaa mukaansa, ajan kuluminen unohtuu helposti.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ennen lempilelu oli kultaakin kalliimpi aarre. Nykyään parhaallekin lelulle löytyy useita korvaajia. 

Leluja on nyt lasten saatavilla enemmän kuin koskaan aiemmin. Ennen oli toisin.

– Vuosien varrella leikkimisen kulttuuri on muuttunut aika paljon, kertoo Lelumuseo Hevosenkengän johtaja Johanna Rassi.

Museon kokoelmissa on leluja 1800-luvulta nykypäivään. Vitriinejä tutkailemalla huomaa parhaiten, kuinka leikkimisen kulttuurin lisäksi myös lelut ovat muuttuneet.

Karkkipaperit muuttuivat aarteeksi, kun osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta.

Monet nykylasten isovanhemmat ovat syntyneet 40-luvun pula-aikana, jolloin lasten leikkeihin kuuluivat paperinuket ja kiiltokuvat. Kävyistä tehtiin käpylehmiä, kivilläkin oli leikeissä oma tehtävänsä. Karkkipaperit muuttuivat merkittäväksi aarteeksi, kun niiden kanssa osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta. Leluja tehtiin myös paljon itse.

Muovi aloitti massatuotannon

Muovi yleistyi lelujen raaka-aineena vasta 70-luvulla, Rassi kertoo. Uniikit puulelut saivat väistyä massatuotannon tieltä, kun leluja oli mahdollista tuottaa aiempaa enemmän ja halvemmalla.

Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930.

Esimerkiksi tanskalainen Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930. Muovinen Lego-palikka patentoitiin 1958, ja vasta seuraavien vuosikymmenten aikana Lego löysi paikkansa suomalaisista kodeista.

80-luvulle tultaessa massatuotetut lelut olivat jo melko itsestään selvä osa lapsuutta, ainakin keskiluokkaisissa perheissä. Tuolloin leluja saatettiin Rassin mukaan pitää myös statussymbolina: mitä enemmän lapsella oli leluja, sitä paremmissa kantimissa perheen talous oli.

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista.

Rassi kertoo, että suomalaisessa lelumaailmassa on pitkään ihailtu amerikkalaisuutta.

50-luvulla Pauligin kahvipaketeista kerättiin amerikkalaisten autojen kuvia, tai leikittiin amerikkalaisia elokuvatähtiä esittävillä paperinukeilla. Yhdsyvaltalainen lelufirma Mattel toi vuonna 1959 markkinoille Barbie-nuken, mutta se oli korkean hintansa vuoksi vain harvojen ja valittujen saatavilla.

Hittilelu voi löytyä myös lenkkipolun varrelta

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista, ja autokuvien sijaan kerätään Pokemoneja älypuhelimella. 

Nykylasten voi olla vaikea ymmärtää, että aina lelut eivät ole olleet itsestäänselvyys. Leikkiminen on älylaitteiden myötä muuttunut huimasti. On myös tutkittu, että lapset eivät jaksa enää leikkiä pitkäkestoisia leikkejä, vaan leikeissä halutaan edetä nopeasti seuraavaan. 

Kuitenkin lasten mielikuvitus on edelleen rikas, ja leluksi kelpaavat mitä ihmeellisimmät asiat. 

Vai eikö teillä muka koskaan ole kannettu kotiin kiviä ja käpyjä? 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä teineissä on parasta? Lukijamme kertovat. Kerro oma ihana hetkesi kommenteissa!

Ne pienet, yhteiset jutut

Teinillä on jo oma maailmansa kavereineen ja menoineen. Mutta ne hetket, kun yhteys vanhemman ja teinin välillä löytyy, ne ovat arvokkaita.

Kun lapsi nojaa illalla sohvalla minuun ja kertoo omia kuulumisiaan, kun kaksi nuorempaa on jo nukkumassa. Illat ovat niitä arvokkaita lähentymisen hetkiä, jolloin isotkin asiat jaetaan vielä äidin kanssa.

Kun teinin saa lähtemään mukaansa vaikka kauppaan tai kävelylenkille, jutusta ei ole tulla loppua. Hän ehtii tunnin aikana avata maailmastaan enemmän kuin osaisi ikinä odottaa. Ja kuinka fiksuja ja pohdittuja ne jutut ovat.

Kun se ihana teini kuitenkin soittaa sinulle ensimmäisenä, oli iloinen tai surullinen asia. Meidän 15-vuotias tyttö edelleen ensimmäisenä joko soittaa tai tulee koulusta suoraan kotiin kertomaan päivän tapahtumat. Kun se teini pyytää juuri sinua mukaansa elokuviin, eikä sitä kaveria.

Parasta on arki

Kun teini-ikäinen omatoimisesti tyhjentää tiskikoneen, se saa jokaisen vanhemman pakahtumaan. 

Vilpitön kiitos tai jaettu joulutorttu. Karkkipäivänä äidille ostettu suklaalevy tai yllätyksenä siivottu olohuone. Parhaita hetkiä ovat myös yhdessä sohvalla katsottu leffa tai yhdessä pelattu videopeli, tai ne saunassa jaetut salaisuudet. Parhaita hetkiä ovat yksinkertaisesti ne, joista syntyy molemmille mukava muisto.

Kun lapsi omatoimisesti siivoaa tai laittaa ruokaa, tai auttelee ohimennen kotitöissä. Ajattelen, että olen osannut opettaa hänelle muiden huomioimista ja sitä, että kotihommat on kaikkien kotona asuvien tehtäviä.

Teini osaa yllättää

Teini-ikäisen lapsen vanhempana elämä on varmasti yllätyksiä täynnä. 

Kun teini sulkeutuu taas kerran huoneeseensa ja vähän myöhemmin selviää, että hän on hankkinut vähillä rahoillaan koko suvulle joululahjat ja väkertänyt niihin ihanat paketit ja itse tehdyt kortit. Se siitä itsekkyydestä.

Kun se sama teini, joka jatkuvasti ottaa yhteen pikkusisaruksen kanssa tosipaikan tullen huolehtii, ilahduttaa ja hoivaa mitä suurimmalla rakkaudella sitä samaa "ärsyttävää" pikkuveljeä.

Ei enää pieni lapsi, vaan itsenäinen, oma persoona

Kun teini kiinnostuu jostain asiasta, kotiväkikin oppii samalla uutta.

Kun lapsi innostuu jostain, kuten nyt vaikka syksyllä Tshernobylistä. Hän kaivaa tietoa siitä hullun lailla viikkoja putkeen ja pitää kotona esitelmiä aiheesta. On huimaa huomata, että lapsi on jo niin iso, että muodostaa omaa maailmankuvaa tietoa etsien ja hahmottamalla syy-seuraussuhteita itsenäisesti. Ja samalla oppii itsekin uusia asioita!

Kuinka ihana hän onkaan

Teinissä näkee parhaiten oman työnsä tuloksen. Ja sitä on lupa ihailla, täysillä.

Meidän 13-vuotias sanoi minulle eräänä päivänä: ”Minä äiti meinaan kasvattaa lapseni sitten samalla tavalla kun sä.”

Kun huomaa että on saanut kasvatettua nuoren miehen, jolla on hyvät tavat ja empatiakykyä. Joka huolehtii pikkusisaruksestaan ja menestyy koulussa.

Se, kun poika sanoi minulle, että olen maailman paras äitipuoli.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.