Tokaluokkalainen poikamme on taaperosta asti ollut herkkä, kiltti ja vaatimaton.

Kysymys

Tokaluokkalainen poikamme on taaperosta asti ollut herkkä, kiltti ja vaatimaton. Hän ei halua olla kenellekään vaivaksi. Hän on taitava monessa, muttei halua kehuja. Päiväkodissa häntä kiusattiin vuosia, eikä hänellä ollut kavereita. Tarhatädit pitivät sitä normaalina poikien toimintana. Kotona poika itkeskeli muttei kertonut tapahtumista. Tiesin kiusaamisesta vain, koska itse näin ja sain kuulla muilta äideiltä.

Tilanne parani koulussa. Häntä on kiusannut vain yksi poika, ja henkilökunta on kannustanut kertomaan, jos joku kiusaa. Hän ei silti kerro. Minä olen ollut samanlainen, kiusaaminen vaurioitti itsetuntoani. Pojalla on harrastuksia, joissa hän on taitava, mutta hän ei usko olevansa hyvä. Hän vaatii itseltään enemmän kuin muilta vaaditaan. Pojalla on erityistarpeita, jotka vaikuttavat menestymiseen lukuaineissa.

Olen huolissani, koska poikamme on alkanut ahdistua ja itkeskellä. Hän sanoo, ettei tiedä, miksi hänellä on paha olla. Olemme yrittäneet selvittää, onko jotakin ikävää tapahtunut. Hän sanoo, ettei ole. Tuntuu pahalta ja avuttomalta katsella vierestä voimatta auttaa. Poika ei suostu puhumaan koulupsykologin eikä muidenkaan kanssa. Olen aina kannustanut häntä ilmaisemaan tunteitaan ja ottamaan lohdutusta vastaan, mutta se on hänelle nykyään vaikeaa.

Mitä pitäisi tehdä, ettei hänelle puhkea psyykkistä sairautta? En halua viedä väkisin psykologille. Onko tämä ”normaalia”?

Kiltin pojan äiti

Janna vastaa

Voin vain kuvitella, miten avuttomalta tuntuu, kun haluaisit auttaa poikaasi, mutta hän ei puhu asioistaan. Kerrot pelkääväsi hänelle tätä menoa puhkeavan psyykkisen sairauden. Huolesi kuulostaa suurelta.

Kirjeesi perusteella sain käsityksen, että liität poikasi ahdistukseen ainakin aiemmat – ja ehkä nykyisetkin – kiusaamiskokemukset, kiltin luonteen, haluttomuuden puhua omista asioistaan, vaikeuden nähdä omaa taitavuuttaan edes siitä kehuttaessa, suorittamisen, iän ja sen mukana tuoman pärjäämisen halun. Kaikki nämä syyt kuulostavat minustakin ymmärrettäviltä.

Toisaalta pohdit omaa, samantapaista luonnettasi ja sitä, miten murrosikä muutti tapaasi olla. Kuulostaa siltä, että olet omissa pohdinnoissasi edennyt varsin pitkälle. Minkä verran olet puhunut näistä pojan isän kanssa? Mitä ajatuksia hänellä on? Kumpi on enemmän huolissaan?

Entä poikanne: tietääkö hän huolistanne? Mikä kaikki muu kuin asian selvittäminen voisi auttaa poikaanne? Millä tavoin häntä saa lohduttaa, vaikka itkun syy ei olekaan selvä?

Onneksi lapsen auttamiseksi häntä ei tarvitse viedä väkisin mihinkään juttelemaan. Minusta teille sopisi hyvin perhekeskeinen lähestymistapa tai perheterapia. Silloin koko perhe menee yhdessä vastaanotolle pohtimaan huolestuttavaa asiaa, eikä lapsen tarvitse yksin avautua vieraalle aikuiselle. Lapsen ei ole pakko edes puhua mitään, hän voi kuunnella aikuisten ja sisarusten puhetta. Käynnin voi perustella lapselle vaikka juuri siten, kuten kerroit kirjeessäsi: ”Minusta tuntuu avuttomalta katsella vierestä voimatta auttaa.”

Perhekeskeinen lähestymistapa on yleinen ainakin kunnan perheneuvolapalveluissa ja yksityisessä perheterapiassa. Näitä palveluita löytyy lähes joka paikkakunnalta. Toivottavasti huolesi helpottuu!

Meidän Perhe 2/2013

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Kysymyksiä voit lähettää osoitteeseen meidanperhe.kysely@sanomamagazines.fi. Laita viestin otsikoksi "Janna vastaa".

Ennen lempilelu oli kultaakin kalliimpi aarre. Nykyään parhaallekin lelulle löytyy useita korvaajia. 

Leluja on nyt lasten saatavilla enemmän kuin koskaan aiemmin. Ennen oli toisin.

– Vuosien varrella leikkimisen kulttuuri on muuttunut aika paljon, kertoo Lelumuseo Hevosenkengän johtaja Johanna Rassi.

Museon kokoelmissa on leluja 1800-luvulta nykypäivään. Vitriinejä tutkailemalla huomaa parhaiten, kuinka leikkimisen kulttuurin lisäksi myös lelut ovat muuttuneet.

Karkkipaperit muuttuivat aarteeksi, kun osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta.

Monet nykylasten isovanhemmat ovat syntyneet 40-luvun pula-aikana, jolloin lasten leikkeihin kuuluivat paperinuket ja kiiltokuvat. Kävyistä tehtiin käpylehmiä, kivilläkin oli leikeissä oma tehtävänsä. Karkkipaperit muuttuivat merkittäväksi aarteeksi, kun niiden kanssa osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta. Leluja tehtiin myös paljon itse.

Muovi aloitti massatuotannon

Muovi yleistyi lelujen raaka-aineena vasta 70-luvulla, Rassi kertoo. Uniikit puulelut saivat väistyä massatuotannon tieltä, kun leluja oli mahdollista tuottaa aiempaa enemmän ja halvemmalla.

Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930.

Esimerkiksi tanskalainen Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930. Muovinen Lego-palikka patentoitiin 1958, ja vasta seuraavien vuosikymmenten aikana Lego löysi paikkansa suomalaisista kodeista.

80-luvulle tultaessa massatuotetut lelut olivat jo melko itsestään selvä osa lapsuutta, ainakin keskiluokkaisissa perheissä. Tuolloin leluja saatettiin Rassin mukaan pitää myös statussymbolina: mitä enemmän lapsella oli leluja, sitä paremmissa kantimissa perheen talous oli.

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista.

Rassi kertoo, että suomalaisessa lelumaailmassa on pitkään ihailtu amerikkalaisuutta.

50-luvulla Pauligin kahvipaketeista kerättiin amerikkalaisten autojen kuvia, tai leikittiin amerikkalaisia elokuvatähtiä esittävillä paperinukeilla. Yhdsyvaltalainen lelufirma Mattel toi vuonna 1959 markkinoille Barbie-nuken, mutta se oli korkean hintansa vuoksi vain harvojen ja valittujen saatavilla.

Hittilelu voi löytyä myös lenkkipolun varrelta

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista, ja autokuvien sijaan kerätään Pokemoneja älypuhelimella. 

Nykylasten voi olla vaikea ymmärtää, että aina lelut eivät ole olleet itsestäänselvyys. Leikkiminen on älylaitteiden myötä muuttunut huimasti. On myös tutkittu, että lapset eivät jaksa enää leikkiä pitkäkestoisia leikkejä, vaan leikeissä halutaan edetä nopeasti seuraavaan. 

Kuitenkin lasten mielikuvitus on edelleen rikas, ja leluksi kelpaavat mitä ihmeellisimmät asiat. 

Vai eikö teillä muka koskaan ole kannettu kotiin kiviä ja käpyjä? 

Mikä teineissä on parasta? Lukijamme kertovat. Kerro oma ihana hetkesi kommenteissa!

Ne pienet, yhteiset jutut

Teinillä on jo oma maailmansa kavereineen ja menoineen. Mutta ne hetket, kun yhteys vanhemman ja teinin välillä löytyy, ne ovat arvokkaita.

Kun lapsi nojaa illalla sohvalla minuun ja kertoo omia kuulumisiaan, kun kaksi nuorempaa on jo nukkumassa. Illat ovat niitä arvokkaita lähentymisen hetkiä, jolloin isotkin asiat jaetaan vielä äidin kanssa.

Kun teinin saa lähtemään mukaansa vaikka kauppaan tai kävelylenkille, jutusta ei ole tulla loppua. Hän ehtii tunnin aikana avata maailmastaan enemmän kuin osaisi ikinä odottaa. Ja kuinka fiksuja ja pohdittuja ne jutut ovat.

Kun se ihana teini kuitenkin soittaa sinulle ensimmäisenä, oli iloinen tai surullinen asia. Meidän 15-vuotias tyttö edelleen ensimmäisenä joko soittaa tai tulee koulusta suoraan kotiin kertomaan päivän tapahtumat. Kun se teini pyytää juuri sinua mukaansa elokuviin, eikä sitä kaveria.

Parasta on arki

Kun teini-ikäinen omatoimisesti tyhjentää tiskikoneen, se saa jokaisen vanhemman pakahtumaan. 

Vilpitön kiitos tai jaettu joulutorttu. Karkkipäivänä äidille ostettu suklaalevy tai yllätyksenä siivottu olohuone. Parhaita hetkiä ovat myös yhdessä sohvalla katsottu leffa tai yhdessä pelattu videopeli, tai ne saunassa jaetut salaisuudet. Parhaita hetkiä ovat yksinkertaisesti ne, joista syntyy molemmille mukava muisto.

Kun lapsi omatoimisesti siivoaa tai laittaa ruokaa, tai auttelee ohimennen kotitöissä. Ajattelen, että olen osannut opettaa hänelle muiden huomioimista ja sitä, että kotihommat on kaikkien kotona asuvien tehtäviä.

Teini osaa yllättää

Teini-ikäisen lapsen vanhempana elämä on varmasti yllätyksiä täynnä. 

Kun teini sulkeutuu taas kerran huoneeseensa ja vähän myöhemmin selviää, että hän on hankkinut vähillä rahoillaan koko suvulle joululahjat ja väkertänyt niihin ihanat paketit ja itse tehdyt kortit. Se siitä itsekkyydestä.

Kun se sama teini, joka jatkuvasti ottaa yhteen pikkusisaruksen kanssa tosipaikan tullen huolehtii, ilahduttaa ja hoivaa mitä suurimmalla rakkaudella sitä samaa "ärsyttävää" pikkuveljeä.

Ei enää pieni lapsi, vaan itsenäinen, oma persoona

Kun teini kiinnostuu jostain asiasta, kotiväkikin oppii samalla uutta.

Kun lapsi innostuu jostain, kuten nyt vaikka syksyllä Tshernobylistä. Hän kaivaa tietoa siitä hullun lailla viikkoja putkeen ja pitää kotona esitelmiä aiheesta. On huimaa huomata, että lapsi on jo niin iso, että muodostaa omaa maailmankuvaa tietoa etsien ja hahmottamalla syy-seuraussuhteita itsenäisesti. Ja samalla oppii itsekin uusia asioita!

Kuinka ihana hän onkaan

Teinissä näkee parhaiten oman työnsä tuloksen. Ja sitä on lupa ihailla, täysillä.

Meidän 13-vuotias sanoi minulle eräänä päivänä: ”Minä äiti meinaan kasvattaa lapseni sitten samalla tavalla kun sä.”

Kun huomaa että on saanut kasvatettua nuoren miehen, jolla on hyvät tavat ja empatiakykyä. Joka huolehtii pikkusisaruksestaan ja menestyy koulussa.

Se, kun poika sanoi minulle, että olen maailman paras äitipuoli.