11-vuotias tyttäremme kärsii nukahtamisongelmista.

Kysymys:

Pian 11 vuotta täyttävä tyttäremme kärsii nukahtamisongelmista. Koska meillä on nuorempiakin lapsia, aloitamme rauhoittumisen seitsemän jälkeen. Silti lapsen nukahtaminen saattaa venyä jopa puolille öin.
Lapsi alkaa itkeä mentyään sänkyyn. Hän pelkää, ettei saa unta, ja ahdistuu entisestään. Olemme yrittäneet monenlaista: vieressä nukkumista, kirjan lukemista, rauhoittavaa musiikkia, jopa yömaitoa. Olemme yrittäneet kysellä mahdollisista peloista, ongelmista, mutta lapsi väittää, ettei mitään sellaista ole.

Tyttö on tunnollinen koululainen. Hän harrastaa käsitöitä ja pianonsoittoa ja pärjää niissä erinomaisesti. Hän on herkkä ja empaattinen lapsi. Viime syksyn aikaan hän kasvoi hurjasti pituutta ja murrosiän merkit alkoivat näkyä. Lisäksi tytön paras ystävä muutti satojen kilometrien päähän ja ikävä tuntuu olevan kova. Miten tilannetta voisi purkaa?

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Tyttärenne pelkää nukahtamista, ahdistuu siitä ja alkaa itkeskellä. Esille ei ole tullut ikäviä tapahtumia, jotka selittäisivät nukahtamisvaikeudet. Mietitte, voisiko ilmiö liittyä kasvupyrähdykseen ja murrosiän alkuun.

Tyttö menestyy koulussa ja harrastuksissa, joten laaja-alaisesta tunne-elämän ongelmasta tuskin on kyse. Hän kokee asiat voimakkaasti ja tunteella. Mitähän tyttärenne mielessä liikkuu ennen nukahtamista? Silloin psyyken puolustuskeinot ovat heikoimmillaan, ja mieleen voi tulla ikäviä ja kiellettyjäkin asioita. Joillekin lapsille nukahtaminen liittyy eroon joutumiseen ja on siksi pelottavaa.

Kyse voi hyvinkin olla säätelyhäiriöstä, joka liittyy puberteettimuutoksiin ja keskushermoston kehitykseen. Käytännöllisintä olisi kenties yrittää katkaista kierre lääkityksellä. Suosittelen kokeilemaan melatoniinia, oman elimistömme tuottamaa hormonia, jota myydään lääkevalmisteena apteekeissa. Koululääkäri voi kirjoittaa reseptin. Tulos voi olla dramaattinen.

Jos melatoniinista ei ole apua, olisi hyvä tehdä psykologinen tutkimus ja penkoa mahdollisesti tiedostamattomia pelon ja ahdistuksen aiheita.

Meidän Perhe 4/2011

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nuoret kaipaavat enemmän arkista puuhastelua yhdessä vanhempiensa kanssa, selviää tuoreesta kyselystä.

– On outoa, etteivät joidenkin luokkakavereiden vanhemmat tiedä, missä lapsi on. Ne voisivat yrittää tehdä joskus jotakin yhdessä, koska kyllä monet varmasti haluavat olla yhdessä vanhempien kanssa, vaikka esittäisivätkin jotain muuta, sanoo Peppi, 15, Meidän Perheen haastattelussa.

Sama tulos nousi esiin tuoreessa Elisan teettämässä kyselyssä, jossa selvitettiin 15–17-vuotiaiden suomalaisnuorten ajatuksia perheen ja ystävien välisestä vuorovaikutuksesta.

Yli puolet nuorista haluaisi tehdä enemmän asioita yhdessä vanhempiensa kanssa. Kaikkein toivotuinta oli tavallinen arkinen yhdessäolo, kuten juttelu, pelailu ja muu yhdessä tekeminen. Toisena nuorten toivelistalla olivat yhteiset harrastukset ja liikunta, ja kolmantena yhteiset ruokailuhetket vanhempien kanssa.

Kyselyyn vastanneista yli puolet ei jutellut vanhempiensa kanssa päivittäin kuin korkeintaan kymmenen minuuttia. Joka viides ei jutellut pidempään edes viikottain.

– Yhteistä aikaa ei voi korvata millään, sanoo sosiaalipsykologi ja Mitä minä teen tämän teinin kanssa -kirjan kirjoittaja Janne Viljamaa.

– Lapsi voi testata rajojaan vain turvallista aikuista vasten, joka on fyysisesti paikalla, kysyy ja kuuntelee. Aikuinen on peili, josta epävarma teini näkee itseänsä, Jos peili on aina pois, teini ei saa palautetta.

Ei kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

Myös kyselyn perusteella vaikuttaa, että vanhempien kanssa vietetty aika lisää nuorten kokemaa onnellisuutta. Mitä enemmän nuoret kertoivat viettävänsä vanhempiensa kanssa aikaa ja mitä enemmän he kokivat saavansa perheeltään tukea, sitä onnellisemmiksi he arvioivat itsensä.

Ei siis kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

– Suosittelen teinien vanhemmille pitkopedagogiikkaa: kun leivotaan yhdessä, kädet taikinassa voi samalla jutella kaikenlaista. Vastaavia hyviä jutteluhetkiä ovat yhteiset automatkat tai vaikka kävelylenkit, Janne Viljamaa sanoo.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten puhua internetistä sukupolvelle, joka tulee kehittämään sitä tulevaisuudessa?

– Internet ei ole vielä valmis. Seuraava sukupolvi, se jota me juuri nyt kasvatamme, tulee kehittämään sitä valtavasti. On siis merkityksellistä, miten he ajattelevat internetistä ja miten me puhumme heille siitä – onko se innostava vai pelottava kehityskohde, sanoo lastenkirjailija ja ohjelmoija Linda Liukas.

Teknologian arkipäiväistäminen on suomalaisen yhteiskunnan tavoite. Viime syksynä suomalaisen opetussuunnitelmaan yhdeksi viralliseksi tavoitteeksi alakoulun alimmille luokille lisättiin ohjelmointi. Se tarkoittaa, että lapsi oppii antamaan tarkkoja käskyjä tai purkamaan koodin osiin. Opetussuunnitelmassa ei tähdätä siihen, että jokaisesta suomalaislapsesta tulisi ohjelmoija, vaan että oppilailla olisi ymmärrys siitä, mitä ohjelmointi tarkoittaa. 

Lindan pelko on, että opetussuunnitelman ”pakon” myötä hänelle tärkeä asia latistuu helposti pakkoruotsin kaltaiseksi kysymykseksi, joka tahkotaan rimaa hipoen läpi. Liukas peräänkuuluttaa, että tavoitteena tulisi olla, että jokainen lapsi saisi merkityksellisen kokemuksen ohjelmoinnista.

– Lapselle tulisi opettaa, että ongelmia voi ratkaista monilla eri tavoin – matemaattisesti mallintamalla, kitaran soitolla, värikynillä tai sitten vaikka ohjelmoinnilla, Liukas innostuu.

Merkityksellisyys muodostuu Lindan mukaan siitä, että teknologia olisi tulevaisuudessa osa yleissivistystä, ei enää kapean joukon osaamisala.

Hello Ruby -kirjojensa avulla Liukas haluaa tasoittaa tietä ymmärrykselle, että tietokone on vain väline ymmärtää maailmaa – kun ymmärrät teknologiaa, voit ymmärtää sen sisältämiä isompia tiedon maailmoja.

Miksi internetistä puhutaan pahaa?

Diginatiiveille verkon olemassaolo on itsestäänselvyys. Kukaan ei kysy, mikä on internet, ja vain harva ymmärtää ykkösiä ja nollia älylaitteiden takana. Linda Liukas sai kimmokkeen kirjoittaa kolmannen Ruby-kirjansa, kun tuttu poika esitti ratkaisevan kysymyksen: onko internet joku paikka?

Kun Linda yritti vastata pojan kysymykseen, hän penkoi läpi monenlaisia materiaaleja ja huomasi, että vanhemmille ja lapsille suunnattu materiaali oli ongelmalähtöistä, jopa pelottelevaa. Se, miten internetistä puhutaan, on tärkeää.

– Omaa elämääni internet on auttanut valtavasti. Uraani ei olisi ilman internetiä ja sen mahdollistamia tilaisuuksia. Siksi pelotteleva ja negatiivinen asenne tuntuu hullulta. Lapsillehan tulisi kertoa niistä mahdollisuuksista, joita internet meille antaa!

Liukas kehottaa vanhempia sukeltamaan yhdessä lapsensa kanssa tutkimaan internetiä. Netti ei ole vain pelejä tai sovelluksia, vaan tutkimusmatka mihin tahansa aiheeseen tai asiaan, joka lasta kiinnostaa.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.