Äiti kysyy neuvoa lapsen nukahtamisongelmiin.

Kysymys:

Minulla on neljä- ja kaksivuotiaat tyttäret. Äitiyteni kipukohdaksi on muodostunut lasten nukuttaminen yöunilleen. Se on hyvin usein vaikeaa, etenkin esikoisen kanssa. Muuten kohtalaisen rauhallinen lapsi alkaa oman kikatus- ja hyörinäesityksensä, joka päättyy nukuttajan hermojen menemiseen. Löydän itseni uhkailemasta lasta: sanon lähteväni pois tai kutsuvani naapurin sedän nukuttamaan häntä. Fyysistä kuritusta meillä ei harrasteta.

Tiedän, ettei tällainen uhkailu ole asiallista, enkä haluaisi sortua siihen. Olen todella pettynyt, etten pysty hillitsemään itseäni tämän paremmin. Miten saisin lapseni rauhoittumaan sänkyynsä helpommin? Entä kuinka ihmeessä saan oman pinnani venymään niin, että voin olla hermostumatta lapseeni? Pelkään, että lapseni tallentaa nämä tilanteet muistiinsa ja ne heijastuvat häneen myöhemmin erilaisina epävarmuuksina.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Arkisesta ja neutraalista iltatilanteesta on tullut tunnekuohujen ja valtataistelujen kenttä. Lapsi tietää, että vanhemmat väsyvät ja hermostuvat hänen jokailtaiseen temppuiluunsa, mutta jatkaa sitä silti. Hän tekee niin, koska äiti ja isä ovat hänen otteessaan, ja se on joka ikisestä lapsesta tavattoman tyydyttävää. Oi, kuinka aikuiset tanssivat kuin marionetit – ja hän itse on vasta pikkuinen likka!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ensin kysyn epähienon kysymyksen: Minkä ihmeen takia te vanhemmat jäätte lastenhuoneeseen iltasuukkojen ja peittelyn jälkeen? Mihin te arvelette kohta viisivuotiaan lapsen tarvitsevan äidin tai isän läsnäoloa nukahtamisen hetkellä? Suosittelen luopumaan tästä käytännöstä, sillä se mahdollistaa iltasirkuksen jatkumisen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Riittää, kun lapselle todetaan asiallisesti, että vanhemmat löytyvät olohuoneesta, jos heitä tarvitaan. Kyse ei ole rangaistuksesta eikä hylkäämisestä, vaan täysin asiaperusteisesta ratkaisusta. Miltä itsestäsi tuntuisi yrittää nukahtaa, jos joku valvoisi vieressä tuijottamassa? Sen sijaan, että olisit suhteessa itseesi ja omiin ajatuksiisi, olisitkin suhteessa toiseen. Rauhoittamisen sijasta toisen läsnäolo aktivoi mieltä ja kutsuu vuorovaikutukseen.

Lapset käyttävät valtaa huomatessaan, että he saavat aikuisen tempautumaan tunteella mukaan. Koet oman kiukkusi kielteisenä ja vahingollisena. Syntyy hankala tunteiden ketju, jossa lapsi provosoi, sinä provosoidut, syyllistyt siitä ja pyrit hyvittelemään omaa, täysin aiheellista kiukkuasi lapselle. Sen sijaan, että olisit kosketuksessa lapsen tunteisiin, reagoitkin omaan ärtymykseesi aivan turhalla syyllisyydellä.

Kukaan lapsi ei aikaile käyttäessään tätä hyväksi – ei tietenkään tietoisesti eikä ”pahuuttaan”, vaan yleisten inhimillisten lainalaisuuksien tähden. On tarpeellista, etten sanoisi välttämätöntä, että aikuinen ärtyy ärsytettäessä ja myös näyttää sen lapselle. Aitojen kiukuntunteiden vääntäminen väkisin myönteisiksi ei auta lasta ymmärtämään itseään eikä muita. Se, että pystyy nelivuotiaana pompottelemaan vanhempiaan, on lapsesta juovuttavan ihanaa, mutta aiheuttaa samalla turvattomuutta.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla