Kun lapsi on syntynyt joulukuussa, onko hänen kohtalonsa olla kaikessa hännänhuippu? Loppuvuoden lapsen äiti Mari Frisk otti selvää.

Olemme juuri palanneet lomamatkalta, ja olo on rentoutunut. Neljä- ja kaksivuotiaat lapset nukkuvat, kun käyn läpi sähköpostiviestejä illan hiljaisuudessa. Avaan päiväkodista tulleen meilin ja nieleskelen päästyäni paria riviä pidemmälle.

Viesti on sisällöltään ja sävyltään neutraali, mutta minulla se käy tunteisiin. Siinä ilmoitetaan lyhyesti, että lapseni siirtyisi muutaman kuukauden kuluttua isompien ryhmään, kuten kaikki samana vuonna syntyneet pienten porukasta.

Suojeluvaistoni heräävät. Pienokaiseni olisi kyseisen ryhmän nuorin, reilusti alle kolmevuotias, onhan hän syntynyt joulukuun lopussa.

Ymmärrän, että joku on aina se nuorimmainen, mutta silti alle kolmevuotiaan siirtyminen isojen ryhmään, jossa on enemmän lapsia ja vähemmän aikuisia, kovempi meteli ja harvemmin syliä, ei miellytä.

Se parin viikon ero

Lapseni on täysin iänmukaisesti kehittynyt ja on pärjännyt hienosti päiväkodissa tämän ensimmäisen vuoden.

Äidin näkövinkkelistä hän on kuitenkin osaamisissaan ja taidoissaan suurin piirtein samalla tasolla kuin pari viikkoa nuoremmat, tammikuussa syntyneet lapset. Yhdessä he tapailevat ensimmäisiä lauseitaan, opettelevat pukemista ja lelujen jakamista.

Sen sijaan aiemmin samana kalenterivuonna, keväällä ja alkusyksystäkin syntyneet vaikuttavat jo paljon isommilta: lauseet ovat pidempiä ja vaatteet sujahtavat päälle ilman apua.

Voiko altavastaajakierre alkaa lapsena ja kantaa aikuisuuteen asti?

Muistan, miten viime syksynä lapseni aloittaessa päiväkodissa ihastelin seinälle kiinnitettyä värikästä matoa. Värikkäisiin kartonkipalloihin oli kirjoitettu lasten etunimet ja syntymäpäivät. Kun pari päivää ryhmänvaihtomailin jälkeen näen sen saman madon, minulle tulee haikea olo.

Vauva-aikana iästä puhutaan kuukausina, mutta harppaus syntymävuoden mukaan määriteltävän ikäluokan edustajaksi saattaa tulla heti, kun päivähoito alkaa. Neljännesvuosi, vuodesta puhumattakaan, on lapsen fyysisessä ja psyykkisessä kehityksessä pitkä aika. Kun ikää tulee lisää, syntymäkuukausi varmasti menettää merkitystään, samoin kuin vuodet ja jopa vuosikymmenet. Mutta voiko altavastaajakierre alkaa lapsena ja kantaa aikuisuuteen asti?

Perehdyn kansainvälisiin tutkimuksiin ja huolestun: päiväkoti- ja alakouluiässä alkuvuodesta syntyneet menestyvät loppuvuonna syntyneitä luokkatovereitaan paremmin, ja heidän sosiaaliset taitonsa ovat kehittyneemmät. Yhden tuoreen ruotsalaistutkimuksen mukaan loppuvuoden lapsen ankea osa on joutua syrjäytymisspiraalin pyörteisiin jo alakoulusta asti. Ei kai minunkin lapselleni käy niin?

Lannistua vai sisuuntua?

Aikoinaan, kun raskaus varmistui, vitsailimme mieheni kanssa: jaahas, lapsi on sitten luokkansa viimeinen, joka saa mopokortin ja pääsee ravintolaan.

Odotusaikana fiilistelin mielessäni suloista vauvaa, jonka ensimmäinen päähine olisi tonttumyssy. Ylioppilaslakki tai jääkiekkokypärä eivät tuolloin tulleet mieleenikään, mutta nyt huomaan sovittelevani niitä lapseni päähän vuosia etuajassa.

Olisiko lapseni tästä lähtien nyt aina se pahnanpohjimmainen, joka osaisi aina piirun vähemmän kuin muut? Saisiko se hänet tuntemaan itsensä hännänhuipuksi vai kasvattaisiko se sisua ja herättäisi näyttämisen halun?

”Lapsena ponnistelemaan joutuneet näyttävät pärjäävän paremmin aikuisena.”

Uppoan taas tutkimuksiin. Alkuvuodesta syntyneillä on peruskoulun päättötodistuksissaan piirun verran korkeampi keskiarvo kuin loppuvuodesta syntyneillä, kertoo Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Luokkansa vanhimmat syntyneet myös pääsevät lukioon ja valmistuvat sieltä suuremmalla todennäköisyydellä kuin loppuvuodesta syntyneet. Eduskunnassakin on enemmän alku- kuin loppuvuodesta syntyneitä kansanedustajia, uutisoi Yle.

Tätäkö tämä nyt on?

Ei, sillä tuoreimmat aikuisilla tehdyt tutkimukset osoittavat aivan muuta, rauhoittelee kasvatustieteiden tohtori, professori Marja-Kristiina Lerkkanen Jyväskylän yliopistosta.

– Lapsena ponnistelemaan joutuneet näyttävät pärjäävän paremmin aikuisena, hän kertoo.

Pallopelin viimeinen

Kävelen kotimme lähellä sijaitsevan alakoulun ohi. Pihalla on menossa koripallopeli. Taidokkaiden donkkausten sijaan kiinnitän huomiota pariin pienikokoiseen poikaan, jotka seisovat pihan laidalla, ulkopuolisina peleistä.

Ovatko he juuri näitä joulukuussa syntyneitä? Saattavat toki olla, mutta ehkä he ovat vain lapsia, jotka eivät pidä pallopeleistä. Sekin on sallittua.

Alkuvuonna syntyneet lapset suorastaan jyräävät loppuvuoden lapset urheilussa.

Illalla lasten mentyä nukkumaan kaivan netistä Helsingin Sanomien artikkelin helmikuulta. Siinä useat urheilualan asiantuntijat tutkijoista valmentajiin harmittelevat, miten alkuvuonna syntyneet lapset suorastaan jyräävät loppuvuoden lapset urheilussa.

Epäkohdan pelätään vaikuttavan jo kansanterveyteen. Huolena on, että ikäluokkansa nuorimmat eivät innostu urheilusta, koska eivät pärjää siinä itseään vanhemmille, mutta samoissa ikäsarjoissa pelaaville ja kilpaileville.

Huomaan, että se on nyt minunkin huoleni. Marja-Kristiina Lerkkanen tsemppaa tässäkin.

– Urheiluseuroissa tähän asiaan on myös kiinnitetty huomiota, ja esimerkiksi joulukuussa syntyneet lapset voivat pelata joissakin lajeissa seuraavana vuonna syntyneiden kanssa tiettyyn ikään asti.

Rauhoitu, äiti!

Muistutan itseäni: lapseni on vasta kaksi, ja jo nyt maalaan piruja seinälle. Koulussa ja kentillä pärjäämiseen vaikuttavat varmasti monet muutkin seikat perintötekijöistä perhesuhteisiin, motivaatio ja monesti jopa silkka tuuri.

”Kenestäkään ei tule luuseria automaattisesti. Vanhempien huomio ja tuki ovat paras tapa valmistaa lasta koulua ja elämää varten.”

Loppuvuonna syntyneen lapsen osa automaattisesti tuskin on olla se luuseri, joka ei saa pesiskentällä koppia ja tavaa vielä siinä vaiheessa, kun tammikuussa syntyneet lukevat sujuvasti Pulitzer-palkittua maailmankirjallisuutta.

– Kenestäkään ei tule luuseria automaattisesti. Vanhempien antama huomio ja lapsensa taitojen mukainen kehityksen tukeminen ovat paras tapa valmistaa lasta koulua ja elämää varten, tutkija, psykologi Vesa Närhi Jyväskylän yliopistosta lohduttaa.

Etsin lisää tietoa, sillä haluan rauhoitella pulppuilevaa mieltäni. Ensin se ei onnistu: loka–joulukuussa syntyneillä keskimääräiset koulutulokset ovat hiukan heikompia kuin aiemmin samana vuonna syntyneillä. Tilanne on sama kaikissa tutkituissa alueissa eli luonnontieteissä, matematiikassa ja lukutaidossa. Huoleni helpottuu, kun tutkija Kari Nissinen Jyväskylän yliopistosta avaa tuoreinta Pisa-tutkimusta minulle lisää:

– Tilastollisesti merkittäviä eroja havaittiin vain loka– joulukuussa ja huhti–kesäkuussa syntyneiden poikien tulosten välillä. Tyttöjen kohdalla erot olivat todella pieniä.

Huh. Tämänkään perusteella en siis voi päätellä, että minun lapseni pärjäisi yläkoulussa kehnommin kuin muut.


Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen


Vuotta myöhemmin kouluun

Vaan olisiko koulun aloitus hänelle parempi vasta vuotta muita myöhemmin?

Sitä moni muukin loppuvuoden lapsen vanhempi pohtii. Tanskassa lykkääminen on yleistä. Siellä jopa puolet marras–joulukuussa syntyneistä pojista aloittavat opintiensä niin sanotusti lykättynä eli vasta täytettyään seitsemän vuotta.

Minulle selviää, että muunlainenkin erikoisjärjestely on tarvittaessa mahdollinen.

– Koulunaloituksesta on nykyään erilaisia versioita, esimerkiksi alku- tai starttiluokat, jolloin koulun voi aloittaa pienemmässä ryhmässä ja siirtyä suurempaan ryhmään sitä mukaan, kun kasvu etenee, Lerkkanen kertoo.

Ällistyn, kun luen lisää pienistä koulunaloittajista. Viime vuosina on julkaistu useita tutkimuksia, joiden mukaan luokka- ja päiväkotiryhmänsä loppuvuonna syntyneet lapset saavat ADHD-diagnoosin useammin kuin alkuvuodesta syntyneet.

Altistaako aikainen koulualoitus häiriön syntymiselle? Vai onko kyse siitä, että vuotta nuorempi vekara vaikuttaa epäkypsemmältä verrattuna luokkakaveriin?

”Koulussa pitää varmistaa, että nuorimpien lasten itsesäätelyä tuetaan riittävästi.”

Tutkimukset eivät yksiselitteisesti kerro, miksi näin on. On kuitenkin epäilty, että vuosiluokan nuorempia ylidiagnosoidaan ja vanhempia vastaavasti alidiagnosoidaan.

–  Tutkimushavaintojen perusteella koulussa pitää varmistaa, että luokkansa nuorimpien lasten itsesäätelyä tuetaan riittävästi, Vesa Närhi sanoo.

Kaikki lapset tarvitsevat aikuisen apua hankalien tunteidensa kanssa, ja nuorimmat etenkin.

Kurkkaan olohuoneeseen, jossa minun nuorimmaiseni keskittyy hoivaamaan nukkeaan. Nyt en aio olla huolissani hänen käytöksestään. Toivon, että hän saa sitten aikanaan kehityksensä mukaista tukea koululuokassakin.

Sinä olet hyvä

Mitä se kertoo minusta, että mietin lasteni koulussa pärjäämistä ja urheilumenestystä? Ovatko ne niitä asioita, joiden perusteella ihmistä arvotan? Ei, eivät todellakaan ole.

Lasten ansiosta olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, että kaikilla olisi tasa-arvoiset mahdollisuudet elämässään. Myönnän, etten välttämättä olisi pohtinut tätäkään asiaa ilman omaa, joulukuussa syntynyttä lastani. Se sähköpostiin singahtanut sinänsä viaton viesti sai minut menemään vuosia asioiden edelle.

Mitä se kertoo minusta, että mietin lasteni koulussa pärjäämistä ja urheilumenestystä?

Silti en syytä itseäni siitä, että en pakolla pitänyt jalkojani ristissä muutamaa viikkoa pidempään, jotta lapsi olisi kenties syntynyt viikkoa myöhemmin ilotulitusrakettien paukkeeseen.

Leikkikentällä kaksivuotiaani juoksee isompiensa perässä. Viimeisenä, mutta tarmoa täynnä. Vielä häntä ei ainakaan harmita se, että hän on porukan pienin, päinvastoin. Monet asiat hän on oppinut yllättävän aikaisin ja esimerkin kannustamana. Kyllä hän päiväkodissakin pärjää.

Ehkä loppuvuoden lapsen pelastus meidän perheessämme onkin isosisarus. Paras kirittäjä ja harjoitusvastustaja.

Vierailija

Lapseni syntyi joulukuussa, jääkö hän jälkeen kaikessa?

Itse olen syntynyt joulukuussa, ja suurin harmitus mitä sen muistan aiheuttaneen on juurikin tuossa 17-vuotiaana. Muut sai ajokortin, muut meni baariin. Sitten kun vihdoin itse täytti 18, se baari oli jo ihan so last season eikä enää kiinnostanut ketään... Muut sai ajokortin ennen kesää ja pääsi menemään, itse sotkit pyörällä kesätöihin kaatosateessa. Ja etenkin joulukuun loppupuolella syntyneille jostain syystä ostetaan aina "vähän isompi joululahja" jolla kuitataan myös synttärilahja. Sitten...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Kysy Jannalta

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Käyttäjä13602
Seuraa 
Liittynyt18.6.2018

Mitä tehdä, kun kolmevuotias kertoilee perheen yksityisasioita ulkopuolisille?

Lapselle voi opettaa kuulumisen kertomista tutun esimerkiksi mummon kanssa. Näyttää miten äiti ja mummo kysyy ja kertoo kuulumisia ja kertoa mitä yleensä kerrotaan. Sitten on lapsen vuoro. Joka kerta kun tulaan mummolaan, mummo kysyy lapselta kuulumiset. Pienen lapsen kanssa aikuinen on suuressa roolissa ja johdattaa lasta. Kysyy kysymyksiä, tarkentaa ja Mielenkiinnolla kuuntelee. Harjoitellaan. Meillä pienenä opetettiin että vessassa puhutaan vessa asiat. Ja vessaan mentiinkin äitin kanssa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nuorten aivot käyvät kierroksilla – pienet sosiaaliset tapahtumat voivat kuormittaa enemmän kuin koulustressi, kertoo lastentautien erikoislääkäri Elina Hermanson.

Vanhemmat ajattelevat usein, että nuoret kuormittuvat ja jopa ahdistuvat läksykuormasta tai harrastusmääristä. Todellinen kuormitus voi kuitenkin tulla arjen sosiaalisista suhteista.

Teinit kiinnittävät todella paljon huomiota pieniin, meille aikuisille mitättömiltä tuntuviin asioihin kuten eleisiin, ilmeisiin ja äänenpainoihin. Teinin mantelitumake eli aivojen taistele-pakene-keskus skannaa jatkuvasti, olenko vihamielisessä vai minuun positiivisesti suhtautuvassa seurassa.

– Nuorille sosiaaliset kanssakäymiset ovat merkittävämpiä kuin aikuisille. Kaikki mitä meissä tapahtuu, on järkevästi rakennettu: aivot toimivat niin kuin yhteiskunta olisi edelleen samanlainen kuin kivikaudella. Nuoret ihmiset on tehty etsimään uusia elinalueita ja pariutumaan, sanoo lastentautien erikoislääkäri Elina Hermanson.

Mikä kuormittaa nuoren mieltä?

Jo pitkään on tiedetty, että nuoret ovat itsekeskeisiä ja heidän on vaikea hillitä tunteitaan ja impulssejaan. Nyt tieteen avulla on voitu myös todistaa, että nuorten aivoissa tapahtuu valtavan paljon enemmän kuin lasten ja vanhempien aivoissa.

Aistihavaintokyvyt kypsyvät jo varhain, mutta murrosiässä tunnekeskusten toiminta kiihtyy. Kontrollikeskusten toiminta puolestaan voimistuu hitaimmin. Nuoren aivot käyvät siis ylikierroksilla, koska tietoa käsitellään todella paljon, hyvin suurelta osin tiedostamattomasti. 

– Nuorten aivoissa on kauhea määrä sähköjohtoja, ja koska niin sanottua valkeaa ainetta ei ole vielä kehittynyt tarpeeksi pitämään johtoja erossa toisistaan, ne yhdistyvät väärin ja tapahtuu oikosulkuja. Aikuisten johdot pysyvät järjestyksessä, koska lelluvat valkean aineen suojissa, Hermanson kuvailee.

Varsinkin tytöt miettivät kovasti, kuka sanoi mitä, missä ja millä äänensävyllä, kuka katsoi mihin suuntaan ja millä tavalla.

Maailmassa sekä omassa lähipiirissä tapahtuvat asiat pohdituttavat nuorta: Miksi äiti kasvattaa pikkuveljeä väärin vaikka luin, että pitäisi toimia ihan toisin? Miten kehtaan mennä luokkaan, kun en äsken saanut palloa kiinni? Miksi meillä ostetaan vaaleaa leipää, vaikka tumma leipä ehkäisee syöpää?

Varsinkin tytöillä hippokampus, jossa sijaitsee pienten nippeliasioiden muistaminen, aktivoituu helposti. Tytöt miettivät kovasti, kuka sanoi mitä, missä ja millä äänensävyllä, kuka katsoi mihin suuntaan ja millä tavalla. Pienet asiat jäävät mieleen ja saattavat kuormittaa.

Nämä huolet ja ajatukset eivät tule useinkaan vanhemman tai vaikka koulun tietoon, eikä tavallisesti tarvitsekaan – nuorella saa olla oma elämä ja sen mukanaan tuomat ajatukset. Vanhemman jatkuvat utelut voinnista tuntuvat nuoresta usein häiritseviltä.

Nuori kyllä tarvittaessa kääntyy aikuisen puoleen huolineen. Aikuisen tulee olla sen arvoinen.

– Fiksua olisi, jos vanhemmalla ja nuorella olisi jotain säännöllisiä hetkiä, jolloin viettää yhteistä, kiireetöntä aikaa.

Jos nuori on kovin ahdistunut tai kuormittunut, hän voi noissa tilanteissa purkaa vanhemmalle kotiin ja kaverisuhteisiin liittyviä asioita. Nuorta ei kuitenkaan pidä pakottaa tilittämään tunteitaan.

Ja toisaalta: ei nuorenkaan arjen tarvitse olla jatkuvaa kriisiä. On niitäkin nuoria, jotka keskittyvät todella huolella vain läksyihin ja harrastuksiinsa. Joskus mekaaninen suorittaminen saattaa kuitenkin liittyä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamien tunteiden kieltämiseen ja kompensointiin.

– Vanhempi ei voi elää oman lapsensa nuoruutta lapsen puolesta, ne nuoruuden angstit ja haasteet on jokaisen elettävä itse, Hermanson muistuttaa.

Mitä vanhempi voi tehdä helpottaakseen nuoren oloa?

Nuoret väsyvät sosiaalisissa tilanteissa enemmän, koska joutuvat käyttämään isompia osia aivoista – ja näin aivojen aineenvaihduntakin on isompaa. Jos ei ole energiaa, pinna napsahtaa nopeammin. Aikuisen tehtävä on järjestää nuorelle arjen rytmi kuntoon, varmistaa syöminen ja nukkuminen.

Hankalat keskustelut kannattaa ajoittaa niihin hetkiin, kun sekä aikuisella että teinillä on vatsat täynnä.

– Nuorten kanssa kannattaa keskustella kaikki hankalat jutut niin, että sopii keskustelun etukäteen ja varmistaa, että molemmilla – niin aikuisella kuin teinillä – on vatsat täynnä.

Vanhemman tehtävä on myös pitää perheessä yllä hyvää, avointa ja rentoa tunnelmaa. Nuori oppii ensisijaisesti mallista. Jos vanhemmat eivät keskustele tunteistaan rehellisesti ja avoimesti, miten nuori oppisi sanoittamaan omia tunteitaan?

– On vanhempia, jotka sanovat, etteivät riitele lastensa nähden tai ollenkaan. Mutta juuri tällaisia asioita nuoret stressaavat, eivät vanhemmat pysty nuoria huijaamaan.

Vaikka jäätävät sanat olisi peitelty hymyin, nuorten sosiaalisiin tilanteisiin virittyneet aivot kyllä skannaavat kireän ilmapiirin: nuo kaksi tyyppiä eivät viihdy. Jos nuori ei tiedä tilanteen taustoja, hän kehittelee tunnelmalle omat teoriansa. Parhaan esimerkin vaikkapa parisuhteesta voi antaa elämällä itse rehellisessä ja ilmapiiriltään avoimessa suhteessa.

– On ihan sama mitä vanhempi sössöttää oikeanlaisen elämästä, jos samalla laiminlyö itsensä ja  oman parisuhteensa. Ei kaikkea pidä nuorelle vuodattaa, mutta lähtökohtaisesti pitäisi olla rehellinen niistä vaikeuksista, mitä tulee eteen – se helpottaa ymmärtämistä.

Aikuisen on myös syytä pitää kiinni siitä, mitä lupasi:

– Nuorta stressaa  hirveästi, jos isä tai äiti lupaa hakea ja tulla ja tehdä, mutta ei tulekaan tai tee lupaamaansa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.