Voimakastahtoinen viisivuotias saa raivokohtauksia.

Kysymys:

Esikoiseni on voimakastahtoinen viisivuotias, joka saa silmittömiä raivokohtauksia. Riita voi alkaa mitättömästä asiasta, kuten siitä, että muistutan käymään vessassa. Ei saisi muistuttaa! Tyttö voi kiljua, purra, repiä ja raapia. Kerran hän uhkasi pissata päälleni ja tekikin niin.

Kun laitan hänet jäähylle ulos, hän huutaa ja viskoo kiviä ja kenkiä ikkunaan. Kysyessäni muutaman minuutin välein kiljuvalta ja rauhoittumistaan vakuuttavalta tytöltä, tuleeko hän sisään, vastaus on mykkyys ja venyvä alahuuli. Showta kestää vaikkapa tunnin. Raivoaminen ei ole minulle luontaista, mutta vasta silloin, kun raivostun, tyttö yleensä rauhoittuu.

Onko tässä mitään järkeä? Onko tytön mielenterveys järkkymässä? Mieheni mielestä kohtaukset eivät ole normaaleja mutta äitini mukaan itsekin sain rajuja raivokohtauksia vielä 5-vuotiaana. Muuten tyttö on iloinen höpöttelijä, hurmaava lapsi.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Aika hurjalta kuulostaa! Viisivuotiaan ei pidä antaa purra, repiä tai raapia ketään eikä varsinkaan pissata kenenkään päälle. Sinulla on oikeus muistuttaa vanhempana vessassa käynnistä ilman, että siitä seuraa raivari. Silloin kun tyttö tulee päälle, häntä voi ottaa käsivarsista kiinni, katsoa silmiin ja sanoa tiukasti, että raivoamisen on loputtava.

Erikoisen tärkeää on palata asiaan silloin, kun tyttö on "iloinen höpöttelijä, hurmaava lapsi" eli riita- tai raivoamistilanne ei ole päällä. Eli "kultaseni, olet suloinen tyttö, mutta raivokohtaukset ovat aivan kohtuuttomia. Mitäs me voisimme tehdä yhdessä, jotta ne vähenisivät?" Asia siis problematisoidaan, tehdään siitä yhteinen huoli, joka yhdessä selätetään.

Sanot, että sinusta on kurjaa suuttua niin kovasti omalle lapselle, ja arvelet, että tytöstäkin on kurjaa menettää malttinsa niin totaalisesti. Se on paljon pienemmän lapsen käytöstä kuin viisivuotiaan - eikö hän haluaisi olla tässäkin asiassa kuin "isot", viisivuotiaat tytöt eikä niin kuin kaksivuotiaat?

Parhaat kasvatuskeinot ovat perinteisesti olleet uhkailu, kiristy ja lahjonta (ja vaimoni mukaan neljäntenä uhkaus lahjomisen lopettamisesta). Tulevia tapahtumia täytyy ennakoida, varsinkin sellaisia, joissa raivokohtaus voisi syntyä. "Olemme lähdössä automatkalle, ja haluaisin sanoa sinulle jotakin, mikä voi suututtaa sinua. Mitenkäs luulet, että nyt käy?" Saatuasi lapselta vihreää valoa ("no en suutu nyt"), kehotat lasta käymään lähtöpissalla ja lähdet siitä, että lupaus rauhallisena pysymisestä pidetään. Raivareitta sujuneista tilanteista kiitellään, ja kehutaan lapsen käyttäytyneen kuin fiksut viisivuotiaat konsanaan.

Tehoa lisää valtavasti, jos te molemmat vanhemmat olette yhdessä juttelemassa lapsen kanssa. Viisivuotiaan pikkutytön tunteet äitiä kohtaan voivat olla varsin ristiriitaisia, ja isän osallistuminen kasvatukseen ja yhteen hiileen puhaltaminen ovat ensiarvoisen tärkeitä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nuoret kaipaavat enemmän arkista puuhastelua yhdessä vanhempiensa kanssa, selviää tuoreesta kyselystä.

– On outoa, etteivät joidenkin luokkakavereiden vanhemmat tiedä, missä lapsi on. Ne voisivat yrittää tehdä joskus jotakin yhdessä, koska kyllä monet varmasti haluavat olla yhdessä vanhempien kanssa, vaikka esittäisivätkin jotain muuta, sanoo Peppi, 15, Meidän Perheen haastattelussa.

Sama tulos nousi esiin tuoreessa Elisan teettämässä kyselyssä, jossa selvitettiin 15–17-vuotiaiden suomalaisnuorten ajatuksia perheen ja ystävien välisestä vuorovaikutuksesta.

Yli puolet nuorista haluaisi tehdä enemmän asioita yhdessä vanhempiensa kanssa. Kaikkein toivotuinta oli tavallinen arkinen yhdessäolo, kuten juttelu, pelailu ja muu yhdessä tekeminen. Toisena nuorten toivelistalla olivat yhteiset harrastukset ja liikunta, ja kolmantena yhteiset ruokailuhetket vanhempien kanssa.

Kyselyyn vastanneista yli puolet ei jutellut vanhempiensa kanssa päivittäin kuin korkeintaan kymmenen minuuttia. Joka viides ei jutellut pidempään edes viikottain.

– Yhteistä aikaa ei voi korvata millään, sanoo sosiaalipsykologi ja Mitä minä teen tämän teinin kanssa -kirjan kirjoittaja Janne Viljamaa.

– Lapsi voi testata rajojaan vain turvallista aikuista vasten, joka on fyysisesti paikalla, kysyy ja kuuntelee. Aikuinen on peili, josta epävarma teini näkee itseänsä, Jos peili on aina pois, teini ei saa palautetta.

Ei kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

Myös kyselyn perusteella vaikuttaa, että vanhempien kanssa vietetty aika lisää nuorten kokemaa onnellisuutta. Mitä enemmän nuoret kertoivat viettävänsä vanhempiensa kanssa aikaa ja mitä enemmän he kokivat saavansa perheeltään tukea, sitä onnellisemmiksi he arvioivat itsensä.

Ei siis kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

– Suosittelen teinien vanhemmille pitkopedagogiikkaa: kun leivotaan yhdessä, kädet taikinassa voi samalla jutella kaikenlaista. Vastaavia hyviä jutteluhetkiä ovat yhteiset automatkat tai vaikka kävelylenkit, Janne Viljamaa sanoo.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten puhua internetistä sukupolvelle, joka tulee kehittämään sitä tulevaisuudessa?

– Internet ei ole vielä valmis. Seuraava sukupolvi, se jota me juuri nyt kasvatamme, tulee kehittämään sitä valtavasti. On siis merkityksellistä, miten he ajattelevat internetistä ja miten me puhumme heille siitä – onko se innostava vai pelottava kehityskohde, sanoo lastenkirjailija ja ohjelmoija Linda Liukas.

Teknologian arkipäiväistäminen on suomalaisen yhteiskunnan tavoite. Viime syksynä suomalaisen opetussuunnitelmaan yhdeksi viralliseksi tavoitteeksi alakoulun alimmille luokille lisättiin ohjelmointi. Se tarkoittaa, että lapsi oppii antamaan tarkkoja käskyjä tai purkamaan koodin osiin. Opetussuunnitelmassa ei tähdätä siihen, että jokaisesta suomalaislapsesta tulisi ohjelmoija, vaan että oppilailla olisi ymmärrys siitä, mitä ohjelmointi tarkoittaa. 

Lindan pelko on, että opetussuunnitelman ”pakon” myötä hänelle tärkeä asia latistuu helposti pakkoruotsin kaltaiseksi kysymykseksi, joka tahkotaan rimaa hipoen läpi. Liukas peräänkuuluttaa, että tavoitteena tulisi olla, että jokainen lapsi saisi merkityksellisen kokemuksen ohjelmoinnista.

– Lapselle tulisi opettaa, että ongelmia voi ratkaista monilla eri tavoin – matemaattisesti mallintamalla, kitaran soitolla, värikynillä tai sitten vaikka ohjelmoinnilla, Liukas innostuu.

Merkityksellisyys muodostuu Lindan mukaan siitä, että teknologia olisi tulevaisuudessa osa yleissivistystä, ei enää kapean joukon osaamisala.

Hello Ruby -kirjojensa avulla Liukas haluaa tasoittaa tietä ymmärrykselle, että tietokone on vain väline ymmärtää maailmaa – kun ymmärrät teknologiaa, voit ymmärtää sen sisältämiä isompia tiedon maailmoja.

Miksi internetistä puhutaan pahaa?

Diginatiiveille verkon olemassaolo on itsestäänselvyys. Kukaan ei kysy, mikä on internet, ja vain harva ymmärtää ykkösiä ja nollia älylaitteiden takana. Linda Liukas sai kimmokkeen kirjoittaa kolmannen Ruby-kirjansa, kun tuttu poika esitti ratkaisevan kysymyksen: onko internet joku paikka?

Kun Linda yritti vastata pojan kysymykseen, hän penkoi läpi monenlaisia materiaaleja ja huomasi, että vanhemmille ja lapsille suunnattu materiaali oli ongelmalähtöistä, jopa pelottelevaa. Se, miten internetistä puhutaan, on tärkeää.

– Omaa elämääni internet on auttanut valtavasti. Uraani ei olisi ilman internetiä ja sen mahdollistamia tilaisuuksia. Siksi pelotteleva ja negatiivinen asenne tuntuu hullulta. Lapsillehan tulisi kertoa niistä mahdollisuuksista, joita internet meille antaa!

Liukas kehottaa vanhempia sukeltamaan yhdessä lapsensa kanssa tutkimaan internetiä. Netti ei ole vain pelejä tai sovelluksia, vaan tutkimusmatka mihin tahansa aiheeseen tai asiaan, joka lasta kiinnostaa.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.