Taika, 11, joutui lopettamaan kilpavoimistelun rasitusvammojen takia. Miksi suomalaislapsilta vaaditaan harrastuksissa kaikki tai ei mitään?

Mistä olisin voinut tietää, että nyt menee yli? 11-vuotiaan Taikan äiti Krista on kysynyt tätä asiaa itseltään monesti. Toki hänen voimistelua harrastanut tyttärensä treenasi paljon: neljä kertaa viikossa aina kolmisen tuntia kerrallaan. Mutta tyttö oli lajista innoissaan. Kaiken vapaa-aikansakin tyttö käytti temppuiluun, voltteihin ja kärrynpyöriin.

– Taikan innostus oli niin valtava, ettei mieleeni tullut, että treenejä olisi liikaa. Elin siinä kuplassa, että Taikalla on ihana harrastus, upea ryhmä ja valmentaja. Ja mikä tärkeintä, tyttö itse nauttii täysillä.

Voimistelu oli Taikan intohimo – laji, jota hän rakasti. Mutta se jätti häneen kehoonsa jo alakoululaisena pahan rasitusvamman. Ehkä koko loppuiäksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Voimistelua hampaat irvessä

Jo vauvana Taika oli tyttö, jolla oli kiire liikkumaan. Hän käveli 9-kuisena ja oppi uimaan ja pyöräilemään 3-vuotiaana. Hän kävi sirkuskoulussa ja baletissa, kiipeili ja pomppi missä ja milloin vain.

Muut harrastukset jäivät toisella luokalla, kun Krista-äiti näki Facebookissa ilmoituksen karsinnoista, joissa etsittiin kilpavoimistelijoita joukkueeseen.

7-vuotias Taika meni ummikkona kokeilemaan taitojaan paria vuotta vanhempien tyttöjen karsintoihin. Kun testeissä piti vetää leukoja, lapsia arvioinut valmentaja toppuutteli Taikaa lopettamaan viidentoista kohdalla, mutta Taika teki vielä viisi lisää.

Päätös valinnoista luvattiin ilmoittaa kuukauden päästä, mutta jo kahden päivän kuluttua Krista sai sähköpostin, jossa Taika toivotettiin tervetulleeksi omanikäistensä tyttöjen joukkueeseen syksyllä 2014.

"Jos joku teki vahingossa virheen, valmentaja huusi, että pilaat kaiken."

Alkuun treenejä oli kolmesti viikossa. Harjoitukset olivat vaativia ja valmentaja ankara. Taika kehittyi ja menestyi kilpailuissa. Mutta toinen puoli oli karu.

– Valmentaja läimi ja tuuppi tyttöjä. Ja huusi. Taikalle metodi oli aivan väärä ja lannistava, Krista kertoo.

– Yhden kerran tein huvikseni kuperkeikan tauolla, ja valmentaja suuttui niin paljon, että pakotti minut sivuun yksin istumaan puoleksi tunniksi. Joskus jos joku teki vahingossa virheen, valmentaja huusi, että pilaat kaiken. Jos jotain ei osannut, piti harjoitella niin kauan ja monta kertaa, että se onnistuu, Taika muistelee.

Liikuntaa lasten ehdoilla

Fysioterapeutti ja osteopaatti Tiina Lehmuskoski kohtaa työssään lapsia ja nuoria, jotka ovat vammautuneet liiallisen treenaamisen seurauksena. Lähes aina taustalla on yksipuolinen harjoittelu: samoja liikeratoja hinkataan liian kauan, ja paikat hajoavat. Mitään tiettyjä lajeja Lehmuskoski ei halua demonisoida, sillä rasitusvammoja voi syntyä mistä tahansa, kun treenataan liikaa – jopa snookerista tai uimahypystä.

– Lapsilla ja nuorilla vammat ovat yleensä selässä tai alaraajoissa erityisesti polven ja säären alueilla. Monilla selkäranka rasittuu, ja voi tulla nikamaliukumia- tai siirtymiä ja rasitusmurtumia.

Lehmuskoski on kirjoittanut aiheesta kirjan Urheileva lapsi – vastuullinen vanhempi (Fitra).

– Suomessa lasten harrastuskulttuuri on hyvin suorituskeskeinen. Lähes kaikissa lajeissa tavoitellaan todella kunnianhimoisesti menestystä, vaikka tiedetään, että kovien treenimäärien sijaan rennompi tahti ja monipuolinen lajien harrastaminen tukisi paljon paremmin lapsen kasvua ja kehitystä.

"Kovien treenimäärien sijaan rennompi tahti ja monipuolinen lajien harrastaminen tukisi paljon paremmin lapsen kasvua ja kehitystä."

Monet joukkueet ovat helposti mustasukkaisia toisistaan, jos lapsi harrastaa esimerkiksi sekä jalkapalloa että jääkiekkoa.

– Se on järjetöntä, koska lapsi kehittyy fyysisesti monipuolisemmin, jos hän saa monenlaista virikettä yhden lajin sijaan. Harrastuskulttuurissa on vielä paljon työtä, ennen kun näin ison laivan saa kääntymään. Se ei tapahdu yhdessä yössä.

Lehmuskoskella on asiasta henkilökohtaistakin kokemusta: hänen 9-vuotias poikansa pelaa jalkapalloa. Viime keväänä pojalla oli viikonlopun mittainen turnaus, jonka viimeinen peli päättyi sunnuntaina iltakahdeksan jälkeen. Juuri tämä kuvaa hänen mielestään ongelmallista harrastuskulttuuria: pitäisi olla itsestään selvää, ettei pieniä poikia peluuteta enää niin myöhään.

– Noin myöhäinen adrenaliinia nostattava tekeminen ei ole järkevää, koska sen ikäisten lasten pitäisi olla siihen aikaan jo valmistautumassa iltatoimille, jotta unta tulisi riittävästi seuraavalle koulupäivälle.

"Suomalaisen harrastuskulttuurin ongelma on hiljainen hyväksyntä."

Lehmuskoski keskusteli valmentajan kanssa, ettei heidän poikansa enää jatkossa ole käytettävissä niin myöhäisissä peleissä.

– Muut vanhemmat nyökkäilivät ja myötäilivät päätöstämme, mutta todellisuudessa kukaan muu ei lähtenyt samalle linjalle. Juuri se on suomalaisen harrastuskulttuurin ongelma: hiljainen hyväksyntä.

Intohimo vauhditti Taikaa

Keväällä 2016 Taika vaihtoi ryhmää valmentajan vuoksi. Uudessa joukkueessa metodit olivat pehmeämmät. Valmentaja ei huutanut, vaan suhtautui tyttöihin äidillisen lempeästi. Jos joku onnistui, hän sai palkinnoksi tikkarin. Se näkyi myös joukkueen läheisessä yhteishengessä, kaikki kahdeksan tyttöä olivat tiivis yksikkö. Treenitahti oli kuitenkin yhä tiukka. Kolme tuntia kestäviä harjoituksia oli neljästi viikossa.

– Harjoiteltiin aina seuraaviin kisoihin ja tehtiin juttuja telineillä koko ajan. Välillä olin väsynyt enkä olisi jaksanut mennä, mutta aina siellä oli kuitenkin tosi kivaa, Taika kertoo.

"Taika ei malttanut lopettaa treenaamista väsyneenäkään."

– Vaikka treeneihin lähtiessään Taika oli joskus uupunut, kotiin tultuaan hän jatkoi treenaamista eikä malttanut lopettaa. Hän veti leukoja ja lähti pihalle tekemään voltteja. Se into oli aivan uskomatonta.

Koulujen loma-aikoina treenattiin tuplasti enemmän kuin arkena. Hiihtolomat ja kesälomat vietettiin voimistellen. Treeneihin oli mentävä aina kun mahdollista ja tehtävä sen minkä pystyy, vaikka olisi pientä flunssaa tai päänsärkyä. Kerran Taika livahti harjoituksiin jopa kuumeessa, kun äiti oli töissä.

Kuka vetää rajat?

Myös Lehmuskoski tietää, että rajojen vetäminen on vaikeaa, kun lapsi itse on harrastuksensa pauloissa. Vaikka vanhemmat saattavat uuden lajin aloituksen yhteydessä kauhistella aluksi treenimääriä, muutaman viikon päästä se on heille normaalia arkea. Innostus menee helposti yli koko perheellä.

Mutta kenen vastuulla on puhaltaa pilliin ja pitää huoli, että koko hommassa pysyy joku roti?

– Mieluusti ajatellaan, että vastuu treeneistä ja niiden määristä olisi valmentajilla tai seuralla.

On vanhempien vastuulla puhaltaa pilliin.

Mutta kyllä vastuu on vanhemmilla, Lehmuskoski sanoo. Lapsen treenaamiseen kannattaa puuttua, jos tämä on väsynyt tai valittelee särkyjä. Näppinsä kannattaa työntää peliin myös silloin, jos huomaa lapsensa toistavan paljon samoja liikeratoja.

– On hyvä puuttua tilanteeseen, jos tehdään lajille ominaisia liikkeitä yksipuolisesti ja toistoja tulee määrällisesti paljon.

Lasta ei kuitenkaan kannata kieltää liikkumasta ja komentaa väkipakolla sohvalle pötköttämään. Häntä voi ohjeistaa tekemään välillä jotain muuta, jotta samat kehonosat eivät rasittuisi liikaa. Muihin lajeihin voi kannustaa omalla esimerkillä tai yhteisen tekemisen varjolla.

– Siltakaatojen tekemisen sijaan voi houkutella liikkuvaisen lapsen pelaamaan sählyä kanssaan pihalle ilman, että tekee asiasta sen suurempaa numeroa.

Tyttö meni rikki

Syksyllä 2017 koulun pihalla Taikan kyynärpäästä kuului napsahdus. Tyttö seisoi käsillään välitunnilla, kun hänen kyynärpäänsä petti alta. Lääkärin vastaanotolla kävi ilmi, että kyynärpäässä oli rasitusmurtuma, jonka taustalla oli liiallinen treenaaminen.

Käsi kipsattiin, mutta jo seuraavana päivänä Taika palasi harjoituksiin tekemään jalkatreenejä ja jatkoi niin kahden kuukauden ajan, kunnes kipsi poistettiin. Mutta pian edessä oli uusi murhe.

Rasituksen seurauksena syntynyt vamma saattaa olla Taikalla koko loppuelämän.

Taikan olkapää oli kipuillut jo aiemmin, mutta keväällä 2018 se paheni ja säryt yltyivät. Olkapää lonksui ulos kuopastaan. Fysioterapeutin ja valmentajan kanssa Taikan liikeratoja yritettiin käydä yhdessä läpi ja katsoa, voisiko muljahtelun välttää tekemällä liikkeet toisin. Lopputulos oli kuitenkin se, että harrastuksen jatkaminen oli lähes mahdotonta. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lopettaa. Rasituksen seurauksena syntynyt vamma on Taikalla mahdollisesti koko loppuelämän ajan.

Jäähyväiset

Loppuvuodesta 2018 pidetyssä joulunäytöksessä vallitsi haikea tunnelma: Taika hyvästeli joukkueensa. Kaikki itkivät. Jäähyväiset olivat kipeät, koska yhteisö oli ollut tiivis – kuin toinen perhe.

Taikan valmentaja oli tukenut ja sparrannut Taikaa myös silloin, kun tyttöä kiusattiin koulussa kolmannella ja neljännellä luokalla. Taika oli joutunut silmätikuksi thaimaalaisintialaiselta isältään perityn eksoottisen ulkonäkönsä vuoksi. Myös aikaa vievä voimisteluharrastus herätti jostain syystä parin luokkatoverin aggressioita.

Alkuun kiusaaminen sai Taikassa aikaan voimakkaita rektioita. Jos kiusaaja heitti Taikan tavarat lattialle tai sulki ulos tilanteista, Taika itki yksin välitunnilla huppu päässään tai juoksi vessaan nyyhkyttämään. Kiusaaminen aiheutti Taikalle niin kovan stressin, että hän sai vatsahaavan ja lääkityksen.

Voimisteluvalmentajan ansiosta Taika lakkasi piittaamasta kiusaamisesta.

Voimisteluvalmentajan juttelutuokioiden ja kannustuksen ansiosta Taika lakkasi piittaamasta ja reagoimasta kiusaajiensa tekoihin. Kiusaaminen loppui, ja vatsahaava parani.

– Olen ikuisesti kiitollinen Taikan valmentajalle siitä, miten hän seisoi Taikan rinnalla ja sai tytön itsetunnon vahvistumaan. Hänen ansiostaan kiusaaminen loppui. Ehkä siksi ero joukkueestakin oli niin vaikea.

Miksi äiti sokeutui?

Jälkeenpäin Krista on ihmetellyt, miksi Taikan harrastuksesta tuli hänellekin niin merkityksellinen.

– Miksi minä äitinä pakotin lastani siihen? Jotenkin humpsahdin itsekin niin syvälle siihen maailmaan, koska halusin lapseni seuraavan intohimoaan ja pärjäävän rakastamassaan lajissa.

Vasta nyt Krista on ymmärtänyt, miten tärkeää on mahdollistaa lapselle monipuolinen harrastaminen. Aiemmin muulle kuin voimistelulle ei jäänyt aikaa.

– Nyt olen sitä mieltä, että lapsen ei pitäisi harrastaa fanaattisesti yhtä ja samaa lajia neljää kertaa viikossa.

Taikan äiti Krista tietää, kuinka helposti vanhempikin heittäytyy mukaan lapsensa liikuntaharrastukseen.
Taikan äiti Krista tietää, kuinka helposti vanhempikin heittäytyy mukaan lapsensa liikuntaharrastukseen.

Monissa lasten liikuntaharrastuksissa perheiltä vaaditaan vahvaa sitoutumista. Harjoituksia on monta kertaa viikossa, kilpailuja tai pelejä lähes joka viikonloppu. Vähemmän sporttiselle lapselle se tarkoittaa yleensä sitä, ettei lajia tee mieli edes kokeilla – saati aloittaa. Tabletit, tietokoneet ja telkkariruudut houkuttavat enemmän. Suomessa onkin koko ajan kasvava joukko lapsia, jotka liikkuvat liian vähän.

– Ei tunnu kovin houkuttavalta ajatukselta, että jos haluaa aloittaa uuden lajin, sen pariin pitää mennä ehkä neljäkin kertaa viikossa. Valitettavasti välimuotoja on tarjolla surullisen vähän, Lehmuskoski sanoo.

Ahdas harrastuskulttuuri jättää osan lapsista sohvaperunoiksi.

Tiina Lehmuskoski toivoo, että tulevaisuudessa järjestöt ja seurat oppisivat huomioimaan paremmin myös ne lapset, jotka haluaisivat pelata esimerkiksi lätkää vain kerran viikossa.

– Jos kysyntää tulisi tarpeeksi, ehkä seuratkin heräisivät aloittamaan toiminnan, joka ei olisi aina niin tavoitteellista vaan keskittyisi pelkästään harrastamisen iloon.

Mutta miten pienen sohvaperunan saisi liikkeelle, jos sopivaa lajirytmiä ei löydy?

– Tekemällä asioita yhdessä. Jos lapsi ei ole aktiivinen, hän ei varmasti innostu, jos painostetaan väkisin treenaamaan. Leikin tai yhteisen ajanvieton varjolla voi saada lapsen liikkumaan enemmän.

"Lapsi ei innostu, jos häntä painostetaan treenaamaan."

Se voi tarkoittaa vaikka yhteisiä pyörälenkkejä tai laskettelua.

– Tärkeintä on antaa mallia, että on kiva mennä yhdessä ulos ja pitää hauskaa. Se on myös aikuisille liikunnassa hyvä tavoite.

Enemmän aikaa muulle mukavalle

Nyt Taikalla on aikaa laulaa bändikerhossa. Lisäksi hän harrastaa uimista, uimahyppyjä ja sirkuskoulua. Harrastuksia on neljästi viikossa, mutta jokainen kestää tunnin kerrallaan.

– Aluksi oli tosi outoa, kun ei ollut enää treenejä. Mutta oli tosi kiva huomata, että onkin hirveästi enemmän vapaa-aikaa. Nyt voin olla koulun jälkeen kavereiden kanssa ja tehdä kaikkea muutakin, Taika sanoo.

Voimistelun lopettamisen jälkeen Taikan ystäväpiiri on laajentunut.

Lopettamisen jälkeen Taikan ystäväpiiri on laajentunut. Hän ei ole enää se, joka lähtee koulun jälkeen vauhdilla treeneihin, kun muut jäävät puuhaamaan jotain yhdessä. Mutta joskus Taika kaipaa voimistelua.

– Välillä tulee ikävä, jos jumppailen kotona. Olen vielä mukana joukkueen Whatsapp-ryhmässä ja välillä luen niitä viestejä. Joskus kommentoinkin, kun joku laittaa videon tempustaan.

Taikan jälkeen joukkueesta kaksi tyttöä on lopettanut harrastuksen rasitusmurtumien vuoksi.

"Lasten kehoja ei kuunnella tarpeeksi."

– Kyllähän se kertoo siitä, että överiksi menee. Lasten kehoja ei kuunnella tarpeeksi. Itse olen huokaissut helpotuksesta, että onneksi Taika lopetti juuri nyt ennen kuin hänen kroppansa olisi mennyt vielä pahemmin rikki, Krista sanoo.

Silti sekä Taika että Krista ovat kiitollisia yhteisistä vuosista joukkueen kanssa.

– Toisaalta on ihanaa, että Taika sai olla mukana ja kokea kaiken sen ihanuudenkin, Krista miettii.

– Mutta sen minä tästä opin, että lapsen pitää antaa harrastaa monipuolisesti eikä laittaa kaikkea likoon yhteen lajiin. Ei vanhempi saa sitoa lasta mihinkään yhteen tiettyyn polkuun. Valinnanvapaus ja näkökulmien runsaus on tärkeää.

Kuvat
Milka Alanen