Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

Hyppäys eskarista koululaiseksi on valtava. Vanhempi voi yllättyä, kuinka monta omatoimista ja kekseliästä minuuttia kuusi–seitsemänvuotiaan päivään yhtäkkiä mahtuu.

Ekaluokkalainen poikani on jo pyyhältämässä reppu selässä ovesta ulos, kun huomautan ilman viilenemisestä ja pyydän häntä laittamaan pitkähihaisen paidan. Kaveri rymistelee huoneeseensa, ja minuutit kuluvat. Minulla alkaa olla kiire töihin, mutta ennen kuin ehdin korottaa ääntäni kysyäkseni, mikä kestää, huoneesta kuuluu hämmentynyt mutina: ”No mitä mä nyt… nyt mä olen täällä alasti!”

Voi ekaluokkalainen ja ekaluokkalaisen mieli, jonka pitäisi yhtäkkiä käsitellä satoja uusia ärsykkeitä omista tavaroista huolehtimisesta kouluun ehtimiseen ja uusiin sosiaalisiin ympyröihin.

Siinä voi sitten käydä niin, että kun pitäisi pukea päälle paita, tulee riisuttua itsensä ilkosilleen kesken kaiken.

Voi käydä myös niin, että avaimet hukkuvat kolme kertaa ja puhelin kastuu käyttökelvottomaksi hanan alla, vaikka piti pestä vain puhelimen kotelo. Tai että on lähdössä joululahjaksi saatu seteli kourassa kouluun, kun luokan kovin pikkuautodiileri on luvannut myydä muutaman euron arvoisen kokoelmansa sopuisaan könttähintaan.

Ennen kuin lapsi aloittaa koulun, ei vanhempana arvaakaan, kuinka paljon voi kaivata päiväkodin hoitajan pihalla antamaa pikaraporttia päivän tapahtumista.

Ennen kuin lapsi aloittaa koulun, ei vanhempana arvaakaan, kuinka paljon voi kaivata päiväkodin hoitajan pihalla antamaa pikaraporttia päivän tapahtumista. Eikä voi uskoa, kuinka monta omatoimista ja kekseliästä minuuttia kuusi–seitsemänvuotiaan päivään yhtäkkiä mahtuu.

Mutta on siinä myös jotain suunnattoman viehättävää: seurata, kuinka lapsi ottaa omaa tilaa ja maailmaa haltuunsa, opettelee ihmiseksi muiden kanssa. Kun muistaisikin huomata sen kaiken hienouden ja hauskuuden, ei vain huolta ja sähläystä.

Kun muistaisikin huomata sen kaiken hienouden ja hauskuuden, ei vain huolta ja sähläystä.

Omani menee jo tokalle, mutta haluan kiittää kaikkia aikuisia, jotka kohtaatte tämänkinvuotiset höpsöläiset sydän lämpimänä, ehkä muistaen, millaisia itse samassa iässä olitte.

Aika isoja ja fiksuja, eikö? Ja pikkuisen pihalla.

Meidän Perhe -lehden pääkirjoitus, elokuu 2017.

Jos lapsi ei halua keskustella peloistaan, niistä voi tehdä vaikka laulun. Tärkeintä kuitenkin on, että vanhempi välittää ja antaa lapselle luvan pelätä. 

Ekaluokkalainen istuu illalla sängyllään ja pelkää. Ei mörköjä, ei pimeää, vaan sitä, että vanhemmille käy yön aikana jotain kamalaa. Kuulostaako tutulta? 

Psykologi Silja Salmi Fammi psykologi- ja psykoterapiapalveluista kertoo, että ala-asteikäisen lapsen pelot ovat erilaisia kuin vaikkapa neljävuotiaan. Tämä johtuu lapsen ajattelun kehittymisestä.

Kouluikäisen lapsen maailmankuva laajenee, ja hän alkaa tiedostaa elämän realiteetteja. Pienelle lapselle on helppo kertoa, että vanhemmat kyllä voittavat kaikki maailman pelottavat möröt. Isompi lapsi tietää jo, että vanhemmat eivät pysty mihin vain. Myös lapsen oma kuolevaisuus saattaa pelottaa.

– Pieni lapsi ajattelee olevansa kaikkivoipa, eikä osaa ajatella asioita realistisesti. Jos lähipiirissä joku kuolee, neljävuotias saattaa ajatella, että kuollut tulee vielä joskus takaisin. Isompi lapsi tajuaa, että näin ei ole. 

Salmi kertoo, että useat lapsen pelot kumpuavat muutoksista. Esimerkiksi koulun aloittaminen, muutto tai vanhempien ero voivat laukasta erilaisia pelkoja ja huolia.

Tärkeää pelkojen selättämisessä on, että lapsi pystyisi puhumaan niistä vanhemmilleen. Vanhempien on myös osattava ottaa lapsen huoli vastaan oikealla tavalla. Kun lapsi huomaa, että vanhempi suhtautuu lapsen pelkoon lämmöllä ja ymmärtäen, on lapsen helpompi jatkossakin puhua peloistaan. 

Pelko on arvokas tunne

Tunteena pelko on arvokas perustunne, joka on sisäänrakennettu ihmisiin jo syntyessä. Pelko auttaa lasta tiedostamaan, että esimerkiksi korkealta kalliolta voi pudota, jos ei ole varovainen.

Tavalliset pelot ja huolet kuuluvat elämään, ja niiden kanssa pitää oppia elämään. Niin aikuisetkin tekevät. Joskus lapsen pelko menee kuitenkin niin pitkälle, että se alkaa häiritä arkea.

Salmen mukaan tutkimustietoa siitä ei ole, miten tyttöjen ja poikien pelot eroavat toisistaan. On kuitenkin havaittu, että tytöt kärsivät ahdistuneisuudesta poikia enemmän.

– Pojilla pelot näkyvät enemmän käytöshäiriöinä, tytöt taas helposti patovat asioita sisäänsä.

Jos pelko tuntuu jäävän päälle tai siitä on vaikeaa päästä omin avuin yli, kannattaa hakea apua. Salmen mukaan joskus sekin riittää, että vanhempi konsultoi psykologia puhelimitse. Jos apua hakee ajoissa, pelosta ei pääse syntymään arkea hallitsevaa mörköä.

Silja Salmen neljä neuvoa pelon käsittelyyn:

1. Hellyys, huolenpito ja syli

”Kohtaa lapsi joka päivä. Keskustelkaa yhdessä päivän tapahtumista, ja kerro myös omasta päivästäsi. Myös koululainen kaipaa syliä.”

2. Keksikää pelolle nimi

”Joskus pelon kohdetta voi olla vaikea tiedostaa. Kun pelon konkretisoi nimellä, se voi auttaa pelon käsittelyssä.”

3. Piirtäkää tai laulakaa pelko pois

”Lapsi ei välttämättä halua käsitellä pelkoa keskustelemalla. Tällöin voi olla hyvä vaikka piirtää pelko lapsen kanssa, tai keksiä siitä laulu. Tärkeintä on tuntea oma lapsi, ja miettiä pelon lähestyminen lapsen kiinnostuksen kohteiden kautta.”

4. Voittakaa pelko yhdessä

”Tärkeää on, että lapsi ei jää pelon kanssa yksin. Jos pelon kohde on konkreettinen, esimerkiksi metsä, hänen kanssaan voi miettiä milloin olisi kiva juttu käydä yhdessä metsäkävelyllä ja kaakaolla. Älä kuitenkaan pakota.”

Kirjailija Timo Parvelan mukaan Suomessa lukeminen ei näyttäydy pojille kiinnostavana. Yhtenä syynä on isien esimerkin puute.

Nuorten opiskelutaitoja mittaavassa PISA-tutkimuksessa on huomattu, että Suomessa ero tyttöjen ja poikien lukutaidon välillä on kaikkein suurin. Kirjailija Timo Parvelan mielestä hyvän tarinan lumo ei ole kadonnut mihinkään, mutta varsinkin poikien kohdalla haasteena ovat muut aikasyöpöt kuten pelit ja sosiaalinen media.

– Videopeleissä tottuu saamaan palkinnon heti, ja siksi peli pysyy koukuttavana. Kirjojen on vaikea kilpailla tämän kanssa. Lukeminen on paljon pitkäjänteisempi prosessi, jossa palkinto tulee hitaammin, Parvela miettii.

Erityisesti isien pitäisi lukea pojilleen enemmän.

Lukeminen pitäisi tehdä pojille kiinnostavammaksi, ja isillä on tässä tärkeä rooli: Erityisesti isien pitäisi lukea pojilleen enemmän. Lisäksi lasten olisi hyvä nähdä isä syventyneenä kirjaan älylaitteen sijaan.

– Äiti taitaa edelleen olla usein perheissä se, joka lukee iltasadun ja joka lukee muutenkin.

Selvitä, mistä lapsesi on kiinnostunut

Lasta ei tietenkään voi pakottaa lukemaan, Parvela sanoo. Vanhempi voi kuitenkin kannustaa tarjoamalla kiinnostavia kirjoja, jotka sopivat lapsen ymmärrykselle ja ikätasolle.

Jo se, että kirjoja on kotona näkyvillä, voi auttaa lasta innostumaan lukemisesta. Lisäksi on hyvä selvittää, mistä juuri tämä lapsi on kiinnostunut. Poika saattaa innostua lukemaan jalkapalloilijan elämäkertaa tai tietokirjaa, jotka ovat oikein hyviä vaihtoehtoja. 

Pojat eivät välttämättä itse löydä mieleistään luettavaa esimerkiksi kirjakaupoista.

Parvelan mukaan luettavaa kyllä löytyy, jos sitä jaksaa etsiä. Kirjailijan mielestä Suomessa voisi petrata pojille suunnatun kirjallisuuden esillepanossa ja markkinoinnissa. Nyt pojat eivät välttämättä itse löydä mieleistään luettavaa esimerkiksi kirjakaupoista.

Parvela on paininut samojen asioiden kanssa oman poikansa lukuharrastuksen kanssa.

– Oli aika, jolloin poikani halusi vain pelata konsopelejä. Piti miettiä keino, jolla aktivoida hänet lukemaan. Niinpä otin tavaksi laittaa munakelloon tunnin lukuaikaa. Lopulta homma kääntyi niin, että kello soitti lukuajan loppuneen mutta poika jatkoi lukemista edelleen.

Juttua täsmennetty 30.10. PISA-tutkimuksen osalta.