Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

Koululaisten seksipuheet alkoivat jo ahdistaa. Sitten äiti oppi, mistä ja milloin heille todella kannattaa puhua.

Tokaluokkalaiseni kysymys kuuluu kirkkaana iltapalapöydässä puoli yhdeksältä.

”Äiti, mitä tarkoittaa paneminen?”

Kysymys ei yllätä, sillä seksipuhe on suorastaan työntynyt elämäämme parin viimeisen viikon aikana.

Ensin viidesluokkalaiseni WhatsApp-ryhmään ilmestyi kuva, jossa hänen ikäisensä tyttö poseerasi stringeissä. Vain pari päivää myöhemmin sain viestin tokaluokkalaiseni luokkakaverin äidiltä. Hän kysyi, olinko tietoinen luokan WhatsApp-ryhmästä, johon lapseni kaveri oli kirjoittanut lapsestani: ”Se haluaa panna.”

En ollut tietoinen. Totta puhuakseni jo stringikuva pöyristytti minua. Vielä suurempi järkytys oli nähdä kahdeksanvuotiaani nimi ja sana ”paneminen” samassa lauseessa.

Nyt, kun olen saanut sulatella molempia asioita, vastaan kuopuksen kysymykseen liiemmin takeltelematta. Jään kuitenkin miettimään, olenko osannut puhua lapsilleni seksuaalisuudesta ja seksistä riittävän hyvin.

Ja ennen kaikkea: riittävän ajoissa.

Olemmeko kaikki myöhässä?

Vielä lasteni vauva-aikana kuvittelin, että mistä tahansa asiasta puhuminen käy meillä aikanaan helposti. Lapseni ovatkin ilokseni kasvaneet avoimiksi keskustelijoiksi. Mutta seksistä he eivät juurikaan ole aiemmin kysyneet. Enkä minä ole osannut ajatella, että se vielä erityisesti kiinnostaisi kumpaakaan heistä.

Toki mistä vauvat tulevat -keskustelu on käyty meilläkin. Mutta se oli ennen someryhmiä ja stringikuvia.

On yllättävää, kuinka paljon seksi aiheena hämmentää meitä aikuisia.

Mietin, miten havahdun tähän aiheeseen ylipäätään vasta nyt. Tunne on sama kuin esikoisen vauva-aikana, kun tajusin yhtäkkiä tehneeni karmean virheen: en ollut tajunnut pitää vauvaa tarpeeksi vatsallaan. Vauvatapaamisessa huomasin, että hän ei jaksanut kannatella päätään yhtä terhakasti kuin ikätoverinsa. Panikoin. Olen saattanut pilata lapseni kehityksen.

Vaikka huoli oli lopulta turha ja lähinnä tuoreen äidin pakokauhuista epäonnistumisen pelkoa, se jäi mieleen. Nyt sama huoli peruuttamattomasta mokasta nousee pintaan. Olenko auttamattomasti myöhässä seksistä puhumisessa? Menikö juna jo?

Jos meni, niin asemalle tuntuu jääneen enemmänkin porukkaa.

Tokaluokkalaisten WhatsApp-ryhmän sisältö paisuu pieneksi kriisiksi. Vanhempien reaktiot vaihtelevat ja viestit sinkoilevat. Jään miettimään niissä viliseviä sanoja: Vessatermejä. Roiseja törkeyksiä. Rumia puheita. Meidän lapsi ei ainakaan tällaiseen osallistu. Nyt lähtee opettajalle viesti.

Omasta lapsestani kirjoitettu teksti toki järkytti ensinäkemältä itseänikin. On silti yllättävää, kuinka paljon seksi aiheena hämmentää meitä aikuisia. Osa vanhemmista haluaisi selvästi blokata koko asian mielestään, ”koska se ei kuulu lasten maailmaan”. Osa on sitä mieltä, että seksipuheet ovat pojista lähtöisin. Toiset ovat enemmän huolissaan siitä, että luonnollisesta kiinnostuksesta rangaistaan tai tehdään liian suuri numero.

Seuraavana päivänä aihetta käsitellään vielä Wilma-tiedotteessa, sillä opettajalle todella on lähtenyt viesti asiasta. Opettajan viesti on rakentava ja asiallinen. Siinä kerrotaan, että seksiasioista puhutaan nyt luokassa ja pyydetään jatkamaan keskustelua kotona, koska aihe selvästi kiinnostaa lapsia. Kiitän onneamme, kuinka hyvä opettaja meille on osunut.

Kriisi on ohi. Jään silti miettimään, miten ulalla me vanhemmat olemme edelleen siitä, miten lapsen seksuaalisuus ja kiinnostus seksiin tulisi kohdata.

Aika rikkoa tabu

Luulisi, että muistaisimme sen, miten seksistä puhuttiin meille omassa lapsuudessamme.

Ei mitenkään.

No, ehkä sentään jotenkin. Mutta uskon, että monen muistot aiheesta ovat hyvin samankaltaisia kuin omani. Seksi ja seksuaalisuus olivat jonkinlaisia tabuja, joita käsiteltiin esimerkiksi koulussa korkeintaan yhden vaivaannuttavan terveystiedon tunnin ajan. Vaivaannuttavuus ei tullut varsinaisesta puheenaiheesta vaan siitä, että luokan edessä ollut aikuinen olisi selvästi halunnut olla missä tahansa muualla. Tuli tunne, että tässä on jotain, mitä pitää peitellä ja hävetä.

Kuka meistä haluaa kasvattaa lapsensa häpeilemään seksuaalisuuttaan?

Häpeän liittäminen seksuaalisuuteen siirtyy lapsille nimenomaan aikuisilta. Eikö seksin leimaaminen rumiksi puheiksi ja vessasanoiksi ole juuri tätä häpeän siirtämistä? Kuka meistä oikeasti haluaa kasvattaa lapsensa häpeilemään seksuaalisuuttaan tai kiinnostustaan seksiasioihin? Miksi näistä asioista edelleen joko vaietaan täysin tai vaihtoehtoisesti nostetaan WhatsApp-meteli?

On totta, että internet tuo kaikki asiat – myös seksin – eri tavalla nykylasten silmille. Mielestäni olen hyvin perillä lasteni elämästä ja tekemisistä. Silti tunnen toisinaan olevani askeleen jäljessä. En voi enkä edes halua ratsata jatkuvasti lasteni kavereiden tai kaveriporukoiden viestejä.

Puhelimen kautta tuleva viriketulva on todellinen. Helsingin koulu- ja opiskeluterveydenhuollon ylilääkärin Elina Hermansonin mukaan on kuitenkin höpöpuhetta, että asiat olisivat ennen olleet paremmin.

– Myös ennen lapsilla oli valtavasti hämmennyksiä ja väärinkäsityksiä. Muistan, kun itse kävin 13-vuotiaana katsomassa isäni kanssa Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin. Olin aivan järkyttynyt kohtauksesta, jossa piika minun mielestäni raiskattiin. Kun isäni jälkikäteen kehui leffaa eikä ollut lainkaan järkyttynyt, mietin, oliko se isäni mielestä ihan normaalia seksiä.

Hän lisää, että lasta ei voi suojella seksin näkemiseltä. Se tulee väistämättä lapsen elämään, kun hän avaa television tai tietokoneen.

– Ennen puberteettia sana ”kiihottuminen” on lapselle täysin käsittämätön, ja yhdynnän näkeminen ahdistaa. Silti lähes kaikki kymmenvuotiaat ovat nähneet jo lukuisia yhdyntöjä ja tehneet niistä omia tulkintojaan.

Myönnän, tämäkin järkyttää minua. Että lapseni olisivat nähneet lukuisia yhdyntöjä ja ahdistuneet niistä?

On selvästi keskustelun aika.

Making love

Miten seksistä sitten pitäisi koululaiselle puhua? Saan Hermansonilta yllättävän neuvon: älä puhu seksistä.

– Puhu mieluummin rakkaudesta. On kummallista, että seksistä puhutaan paljon, mutta rakkaudesta vain vähän. Lapset eivät tarvitse kukka ja mehiläinen -oppeja, koulu opettaa sen puolen. Lapset tarvitsevat puhetta rakkaudesta.

Vaikkapa näin: Kun kaksi aikuista rakastaa kovasti toisiaan, he haluavat päästä niin lähelle toisiaan kuin suinkin.

– Englannin termi making love on hyvä esimerkki. Tehdään rakkautta. Seksiä voi myös kuvata aikuisten leikiksi. Lapselle voi myös kertoa, että hänen ei tarvitse huolestua, vaikka ei ymmärrä, miksi aikuiset puhuvat niin paljon seksistä. Sitten kun on aikuinen, on aikuisen hormoneja. Niiden avulla käsittää, mistä on kysymys, Hermanson neuvoo.

Lasten ja nuorten lääkärinä Hermanson opetteli aikansa tiettyjä, toimivia lauseita. Sellaisia kuten ”Porno on näyteltyä seksiä” ja ”Itsetyydytys on seksiä rakastamansa ihmisen kanssa”.

– Lopulta opin sanomaan ne lauseet luontevasti.

Tärkeintä on kertoa lapselle, kuinka kertakaikkisen ihana hän on.

Pornosta puhumiseen Hermanson kehottaa pysähtymään pidemmäksi aikaa. On tärkeää kertoa lapselle se, että näytelty seksi on eri asia kuin seksi rakastamansa ihmisen kanssa. Näyttelijät eivät rakasta toisiaan vaan tekevät temppuja.

– Pornoa katsomalla ei voi oppia seksiä. Monet nuoret yrittävät epätoivoisesti sekstailla, ja sitten he toteavat, ettei se olekaan erityisen kivaa. Eihän se ole, jos ei ihan oikeasti rakasta ja halua.

Tärkeintä on kertoa lapselle, kuinka kertakaikkisen ihana hän on päästä varpaisiin.

– On myös hyvä sanoa, että kaikki paikat kehossa ovat hyviä, mutta kukaan toinen ei saa koskea sinua, ellet halua. Etenkään uikkareiden alle jääviin paikkoihin. Sitten kun on aikuinen ja rakastuu, voi yhtäkkiä halutakin, että toinen koskisi juuri niihin kohtiin. Sitä kannattaa odottaa.


 


Äidiltä pojalle

Odottaa kannattaa myös tilannetta, jossa seksuaalisuudesta ja seksistä on luontevaa puhua. Milloin on itse asiassa yhtä tärkeää kuin miten. Hyvä perusneuvo on: vastaa silloin, kun lapsi kysyy. Salli kysymykset, mutta älä tyrkytä. Saarnaaminen tai opettaminen voi kääntyä itseä vastaan, sanoo Hermanson.

– Toisaalta isäni piti meille lapsille pitkiä yksinpuheluja ja pohdiskeluja automatkoilla. Hän istui ratissa ja me lapset takapenkillä. Se oli aika hyvä tilanne puhua seksistäkin, kun ei tarvinnut katsoa ketään silmiin. Huomasin jossain vaiheessa, että tein samaa omien lasteni kanssa.

Hermansonin esimerkki on huojentava: isä, joka puhuu tyttärelleen. Itse olen näissä keskusteluissa useimmiten ainoana vanhempana, äitinä pojille. Olen miettinyt, osaanko puhua mieheksi kasvamisesta, kun en koskaan ole sellaiseksi itse kasvanut.

”Jos suhde lapseen on luonteva, hän kyllä kysyy, kun mietityttää.”

Onnekseni avioliiton päättyminen vuosia sitten ei meidän perheessämme tarkoittanut yhteisen vanhemmuuden päättymistä. Voin luottaa siihen, että myös poikieni isä puhuu lapsilleen. Silti arjessa minä olen se, joka kohtaa WhatsApp-kriisit – ja sen, että ”vauvoistani” kasvaa nuoria miehiä.

– Ehkä isän on helpompi puhua pojalle ja äidin tyttärelle, Hermanson myöntää.

– Ihminen on kuitenkin mallioppija. On tärkeää, että aikuinen hyväksyy sekä omansa että lapsen kehon ja kehuu niitä. Jos suhde lapseen on luonteva, hän kyllä kysyy, kun häntä mietityttää.

Siihen äiti on nyt valmiina.

Iltapala on katettu. Seuraavaa kysymys, kiitos.

Jaga

Pienten koululaisten seksipuhe hämmentää – miten siihen pitäisi vastata?

Minun mielestäni on seksuaalisuutta rajoittavaa ja häpeällistävää puhua siitä vain rakkauden yhteydessä. Seksiä voi terveesti haluta ja harjoittaa myös ilman rakkauden tunteita, ihan kuten toista ihmistä voi rakastaa syvästi ilman seksiä. Meillä on aina puhuttu avoimesti asiasta ja olen kertonut lapsilleni seksin olevan monille luontainen tarve, kuten myös sen, että on myös ihmisiä, jotka eivät siitä koskaan innostu. Rakkauden kanssa en ole sitä linkittänyt, vaan sen sijaan itsensä ja toisten...
Lue kommentti
Vierailija

Pienten koululaisten seksipuhe hämmentää – miten siihen pitäisi vastata?

Tytöille painottaisin ettei seksi ole sama kuin rakkaus. Hyväksynnän hakeminen teini-iässä epävarmoilla tytöillä on yleistä juuri seksin avulla. Ei ne välttämättä ymmärrä ettei poika tai mies halua muuta kuin seksiä ja lopputuloksena nuori tyttö on hämmentynyt ja rikkinäinen. Tytöille pitäisi puhua asiasta enemmän.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Askartele siinä hetki, jooko, kun isi tekee töitä? Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Askartele siinä hetki, jooko, kun isi tekee töitä? Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Koululaisten pitkä kesäloma aiheuttaa harmaita hiuksia pienten koululaisten vanhemmille: ”Pahimmillaan kesäleireihin uppoaa ulkomaanmatkan hinta.”

Miten ratkaiset tämän yhtälön: koululaisella on 10 viikkoa lomaa, vanhemmilla hyvällä tuurilla neljä. Meidän Perheen kesälomakyselyyn vastanneista kouluikäisten lasten vanhemmista joka kolmas pitää kesän suunnittelua todella vaikeana. Joka viides ei pysty lomailemaan yhdessä perheenä ollenkaan, vaan vanhemmat pitävät lomansa vuoron perään. Erityisen haastava tilanne on yhden vanhemman perheissä, joissa hoitokuvioista on selvittävä yhden aikuisen lomilla.

Monissa perheissä isovanhemmat auttavat pienten koululaisten kesähoidossa, mutta kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. Toisaalta vaikka apua olisi tarjolla, sitä ei myöskään aina kehdata pyytää.

”Tiedän, että isovanhemmat ja kummit haluavat auttaa ja nauttivat lasten kanssa olemisesta. Tässä on kuitenkin kyse monesta viikosta, ei mistään yhden iltapäivän tai viikonlopun hoitotarpeesta”, kertoo eräs vastaaja.

“Joskus lapset ovat olleet kaksi viikkoa putkeen isovanhemmilla, ja vaikka kävimme viikonloput siellä, aika oli sekä lapsille että isovanhemmille vähän turhan pitkä.”

Kesäleirejä ei kaikilla paikkakunnilla ole tarjolla, ja monen kukkarolle ne saattavat olla muutenkin liikaa.

”Pahimmillaan, kun kaikki kolme olivat ala-asteikäisiä, kesäleireihin meni ulkomaanmatkan hinta.”

Yksi leiriviikko voi maksaa reilusti yli satasen. Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Yksi leiriviikko voi maksaa reilusti yli satasen. Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Melkoista palapeliä

Näin perheet kertovat kesäjärjestelyistään:

“Äiti pitää kaikki mahdolliset lomat, vaihtaa lomarahat vapaaksi ja koittaa tehdä paljon ylitöitä, joilla kerää vapaita, jotta saisi pitkän loman.”

“Isovanhemmat ja kummit auttavat kukin 1–2 viikkoa. Yhdellä viikolla lapsi on yliopiston tiedeleirillä, ja jäljelle jääneiksi päiviksi hän pääsee pikkusiskonsa perhepäivähoitajan hoiviin.”

“Meillä on perheyritys, joten lapsi on välillä mukana töissä.”

“Parhaiten on toiminut se, kun on saanut pitää osan kesää hoitovapaata pienemmän sisaruksen ollessa alle kolmevuotias.”

“Harjoittelu tekee mestarin. Aika monta kesää näitä jo sumplittu. Parasta on ettei mitään järjestelyä ole liian pitkää putkea, leirejäkin maksimissaan kaksi viikkoa peräkkäin.”

“En tiedä, mitä tekisimme ilman toisia isovanhempia.”

“Rukoilen aina paljon palkatonta lomaa kesäksi.”

“Lomien ketjuttaminen vanhempien kesken.”

“Olemme yhdessä päättäneet, että meidän perheelle on kaikista paras ratkaisu se, että äiti on jäänyt kotiin vielä, vaikka pienin lapsista täytti kolme vuotta. Elämä on paljon stressittömämpää ja lapset nauttivat siitä, että aikuinen on aina lähellä. Vaikka rahat ovatkin tiukilla, on perheemme onnellinen juuri näin. Kaikille tämä ei tietenkään sovi.”

Missä iässä lapsi pärjää yksin?

Vastaajien mielestä lapsi olisi periaatteessa noin 10-vuotiaana valmis olemaan pidempiä aikoja yksin kotona. Käytännössä moni oli kuitenkin joutunut jättämään oman eka- tai tokaluokkalaisensa työpäivien ajaksi kesällä yksin kotiin. Joka viides vastaaja kertoi, että heillä lapsi on jäänyt kotiin jo 7–8-vuotiaana.

“Olemme selvinneet kesästä ihan vaan jättämällä tokaluokkalaista yksin kotiin, kun ei ole vaihtoehtoja. Soiteltiin monta kertaa päivässä lapsen kanssa, että kaikki on hyvin.”

“Lapset on tarpeeksi hyvin ja tarpeeksi ajoissa saaneet harjoitella yksin oloa ja omatoimisuutta mm kännykän käytössä ja ruuan ottamisessa. Eivät pelkää olla yksin kotona kun ei tule yhtäkkiä uutena asiana.”

“Lapsi viettää päivät naapurissa asuvan kaverin kanssa ja lämmittää ruokaa mikrossa. Hyvin sujuu.”

Aina yksinolo ei kuitenkaan suju ongelmitta.

“Lapsi soittelee aika usein vanhemmille yksinäisenä.”

“Syöminen on unohtunut välillä.”

“Kerran lapsella oli unohtunut avaimet ja puhelin sisälle. Lapsi istui portailla itkien kun tulin töistä.”

“Onneksi on pleikkari ja muut viihdykkeet.”

Lue lisää ensi viikolla ilmestyvästä Meidän Perheestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Itsenäinen vastuu läksyistä opettaa lapselle sinnikkyyttä.

Kun vanhempi auttaa lasta läksyissä, tarkoitus on tietysti hyvä, mutta aina se ei auta lasta oppimaan. Tämä selvisi Itä-Suomen yliopiston ja Jyväskylän yliopiston tutkimuksesta.

2.–4. luokkien oppilaiden itsenäinen vastuu läksyistä sai lapset tekemään tehtäviä sitkeästi ja sinnikkäästi, mikä lisäsi lasten omaa vastuunottoa läksyistä myös jatkossa. Jos vanhempi taas tarjosi hanakasti apua läksyissä, lapsi työskenteli jatkossa vähemmän sinnikkäästi – ja sitä enemmän vanhempi päätyi tarjoamaan apuaan.

Itsenäiseen työskentelyyn tottuneet saivat myös parempia oppimistuloksia kuin he, joita autettiin paljon.

Eli nyt voi siis kokonaan lopettaa läksyissä auttamisen? Ei ihan niinkään, täsmentää apulaisprofessori Jaana Viljaranta.

Apu ei ole haitallista, jos lapsi sitä tarvitsee.

– Apu ei ole haitallista, jos lapsi sitä tarvitsee. Mutta apu voi olla haitaksi, jos sitä annetaan silloin, kun lapsi ei sitä oikeastaan tarvitsisi.

Täsmennetään vielä sekin, että tutkimuksen tuloksissa puhutaan äideistä, ei vanhemmista. Mutta syynä ei ole se, että isien roolien oletettaisiin olevan erilainen.

– Isien osallistumista ei pystytty valitettavasti tutkimaan, koska miesten osuus tutkimukseen osallistuneista jäi liian pieneksi. Ei ole kuitenkaan syytä olettaa, että tulokset heillä poikkeaisivat, Viljaranta sanoo.

Näin autat läksyissä oikein

Tärkeää on se, että vanhempi on kiinnostunut lapsen koulunkäynnistä, Viljaranta korostaa. Tärkeää on myös se, että lapsella on riittävät taidot ja rutiinit läksyistä huolehtimiseen. Siinä vanhemmillakin on vastuuta.

– Varsinkaan pienimmät koululaiset eivät voi oppia koulutyön rutiineja, ellei niitä opeteta. On hyvä sopia, tehdäänkö läksyt heti koulun jälkeen vai vähän myöhemmin, ja katsoa että siihen on sopia paikka ja tilanne, Viljaranta sanoo.

Tärkeää on se, että vanhempi on kiinnostunut lapsen koulunkäynnistä.

Kun oppimistaidot ja rutiinit sitten ovat hallussa, jo alakoululaiselle voi antaa vastuuta lisää.

– Kun lapsi saa itse muistaa tehtävät ja tehdä ne, hän saa samalla viestiä siitä, että vanhempi uskoo hänen pärjäävän. Jos taas vanhempi vahtii selän takana ja tuputtaa apua, voi tulla pahimmillaan tehneeksi ihan kunnon karhunpalveluksen: lapsi voi saada viestin, että hän ei kykene tekemään tehtäviä itse, jolloin hän ei myöskään työskentele sinnikkäästi.

Lapsen pyytäessä apu on ihan paikallaan. Silloinkin voi ensin ohjata lasta pohtimaan vaikealtakin tuntuvaa tehtävää itse.

– Voi myös miettiä, mistä se johtuu, että lapsi pyytää apua. Tarvitseeko hän todella tukea vai onko siitä tullut tapa?

Mitä pidemmälle koulutaival etenee, sitä tärkeämpää lapsille ja nuorille on itsenäisyys ja mahdollisuus vastuunkantoon. Toisaalta vanhempien on hyvä olla saatavilla silloin, kun apua tarvitaan.

– Jokaisen pitää tässäkin asiassa tuntea oma lapsensa. On niitäkin lapsia, jotka eivät tule pyytäneeksi apua, vaikka hyötyisivät siitä todella.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.