Näkymättömyys tuntuu siltä kuin olisi kiviä rinnan päällä. Se estää tavoittelemasta unelmia ja saa vihaamaan itseään ja muita. Ja usein se alkaa paikasta, joka on meille kaikille tuttu.

Tänäänkin koulussa joku kulkee näin: Väistelee käytävillä muita. Seisoo pylvään takana. Lukittautuu välitunniksi vessaan. Tuntee kokonaisvaltaista häpeää ja epäonnistumista.

Onko minulla jokin leima otsassa tai näkymättömyysviitta päällä?

On kuin kehoni vajoaisi lattian läpi ja muuttuisin läpinäkyväksi ja lakkaisin olemasta fyysinen olento.

Mistä saa alkunsa se, että joku jää sosiaalisen piirin ulkopuolelle? Miksi kouluissa ja työpaikoilla on ihmisiä, joiden nimiä ja kasvoja muiden on vaikea muistaa?

Kursivoidut sitaatit ovat Meidän Perheen verkkokyselystä, johon tuli 690 vastausta: 493 heiltä, jotka kokivat olevansa muille näkymättömiä tai olleensa sitä joskus. Loput heiltä, jotka tunnistivat näkymättömiä lähellään. Vain yhdeksän sanoi, ettei tiedä, mistä puhutaan.

”Yritän ajatella, että ehkä seuraavassa elämässä on paremmin.”

Vastaajat kertoivat tilanteista, joissa tunsivat olevansa muille ilmaa, sekä tunteistaan, selviytymiskeinoistaan ja toiveistaan päästä näkymättömyydestä ulos. Aineistoa analysoivat kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila Turun yliopistosta ja sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yliopistosta. Junttila on tutkinut suomalaisten yksinäisyyttä 20 vuotta ja on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa. Silti hänkin yllättyi kyselyn vastauksista.

– Olen tottunut lukemaan kurjia tekstejä, mutta tämä oli surullisin lukemani aineisto.

Vetäydyn sosiaalisista tilanteista jo valmiiksi, koska en enää kestä sitä nöyryytystä, että olen kaikille vain ilmaa. Olen luovuttanut.

Yritän ajatella, että ehkä seuraavassa elämässä on paremmin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

NÄKYMÄTTÖMYYS ja yksinäisyys ovat sukua toisilleen, mutta eivät sama asia. Kyselystä kävi ilmi, että ihmisellä voi olla rakastava perhe ja läheinen ystävä, mutta silti hän voi tuntea olevansa muille ilmaa koulussa, työpaikalla, harrastuksessa tai sosiaalisessa mediassa.

Näkymätön suljetaan yhteisen kehän ulkopuolelle. Ei katsota kohti, ei vastata kysymyksiin, ei pyydetä mukaan. Tällaiseen rooliin joutunut tuntee olevansa kuin haamu ihmisten joukossa. 

Eikö noilla ole silmiä päässä vai olenko kuollut ja kummittelen?

– Erityisesti minua hätkähdytti se, miten keskeisessä roolissa koulu oli vastauksissa, Niina Junttila sanoo.

”Mulle unohdettiin kertoa juhlat, liikkapaikat, mitä tehdään välkällä.”

Sana koulu mainittiin teksteissä yhteensä 753 kertaa. Aikuiset vastaajat kertoivat menneistä kouluajoistaan, mutta mukana oli myös nykyisiä koululaisia, opettajia sekä koululaisten vanhempia, jotka kertoivat lapsensa tilanteesta tällä hetkellä. Nuorimmat vastaajat olivat 11–15-vuotiaita.

Koulussani on monta tällaista henkilöä. He seisovat aina yksin eivätkä löydä paria ryhmätöissä.

Lapseni kanssa ei puhuta koulussa. Ei potkita pois joukosta, mutta jätetään huomiotta. Opettaja antaa olla ns. rauhassa.

Mulle unohdettiin kertoa juhlat, liikkapaikat, mitä tehdään välkällä.

Kukaan ei moikkaa häntä käytävällä ja hän joutuu väistelemään muita.

Poika oli aina tietyn pylvään takana koko yläasteen, sen kolme vuotta.

Näkymättömyys ei ole koulun syy, mutta koulu on näkymättömyyden areena.

– Missä muussa paikassa ihminen on yhdeksän vuotta ilman, että on vaihtoehtoa lähteä pois. Jatkuvan arvioinnin ja vertailun alla ikävuosina, jolloin keho ja sosiaaliset taidot muuttuvat, Juho Saari sanoo.

– Oli koskettavaa lukea, miten ihmiset kantavat kouluvuosien kokemuksia mukanaan – ja millainen herkkyys teksteistä välittyi. Pienistä asioista, kuten katseen kääntämisestä, voi toistuessaan tulla todella isoja.

MISTÄ NÄKYMÄTTÖMYYS saa alkunsa?

Kyselyn vastauksista nousi kuusi eri selitystä, joista ensimmäiset kaksi liittyvät perheeseen. Osa vastaajista kertoi opetelleensa huomaamattomaksi jo varhaislapsuudessa, koska kotona oli vaikeaa vanhempien alkoholismin, väkivallan tai mielenterveyden ongelmien takia.

Koska en halunnut joutua heidän pahan tuulensa kohteeksi, opin kulkemaan pitkin seiniä ja olemaan näkymätön. Kun unohtaa, miten nauretaan ja hymyillään ja katsotaan muita silmiin, muuttuu näkymättömäksi koko maailmalle.

Toinen perhetaustaan liittyvä selitys on ankara ja lasta nujertava kasvatus. Kotona on opetettu, ettei tunteita saa näyttää vaan pitää olla vaivaton.

En saanut aiheuttaa häpeää tai vaatia mitään. Ei saanut olla hankala tai pilata muiden päivää.

Kun näillä eväillä lähtee kouluun tai päiväkotiin, on vaikea löytää uudessa ryhmässä myönteistä roolia.

Kolmas selitys kytkeytyy varhaiskasvatukseen, tai oikeammin sen puutteeseen. Useampi vastaaja kertoi, ettei koulun alkaessa ollut tottunut olemaan lapsiryhmässä eikä siksi hallinnut tarvittavia sosiaalisia taitoja.

Näkymättömyys alkoi jo ennen koulun alkua, koska en käynyt päiväkodissa. Ekaluokan alkaessa en osannut siksi ystävystyä.

Minulla ei ollut juuri mahdollisuuksia muiden lasten seuraan. Sosiaaliset taidot jäivät hatariksi, ja nyt aikuisena en edelleenkään osaa puhua lämpimikseni.

”Varhaiskasvatuksen pitäisi ehdottomasti olla jokaisen lapsen oikeus, ei riippua siitä, onko vanhemmalla töitä vai ei.”

En ollut päiväkodissa. Jäin irralliseksi. 

En tottunut muiden lasten seuraan ja tunsin itseni koulun alkaessa sosiaalisesti kömpelöksi, erilaiseksi, yksinäiseksi ja näkymättömäksi.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen ei varmasti siis ainakaan vähennä näkymättömyyttä.

– Varhaiskasvatuksen pitäisi ehdottomasti olla jokaisen lapsen oikeus, ei riippua siitä, onko vanhemmalla töitä vai ei, Junttila sanoo.

NELJÄS SELITYS: koulukiusaaminen. 

Sen jälkeen on saastunut.

Kiusaaminen mainittiin vastauksissa 143 kertaa. Toistuvan ilkeilyn kohteeksi joutuminen on niin satuttavaa, että seiniin sulautuminen voi olla pakotie siitä. Tartunnan pelko vahvistaa kierrettä. Muut alkavat karttaa kiusattua, etteivät joutuisi samaan rooliin.

”Epäilen, että minussa on jotain synnynnäistä vikaa, että ihmiset eivät näe minua.”

Viidentenä syynä, vielä kiusaamistakin yleisemmin mainittiin erilaisuus. Moni vastaaja ajatteli, että näkymättömyys on omasta, ”vääränlaisesta” luonteesta johtuvaa. Sana ujo toistui tekstissä 198 kertaa.

Epäilen, että minussa on jotain synnynnäistä vikaa, että ihmiset eivät näe minua.

Kokemus erilaisuudesta, ulkopuolisuudesta ja huonommuudesta syntyi varmaan alakoulussa. En saanut hyväksyntää sille, millainen olin. Minua patistettiin rohkeammaksi ja ahdistuin.

Vastaajat kuvailivat itseään keskivertoa introvertimmiksi. He esimerkiksi tunsivat olonsa väsyneiksi vietettyään aikaa isossa porukassa. Silti he eivät halunneet olla kokonaan yksin.

Niina Junttilan mielestä on väärin, jos ihminen tuntee olevansa jotenkin viallinen temperamenttinsa takia. Synnynnäisiä luonteenpiirteitään kun ei kukaan itse valitse.

– Oli surullista lukea, miten moni tunsi, että tullakseen nähdyksi pitää esittää reippaampaa, iloisempaa ja äänekkäämpää kuin on.

Olen yrittänyt olla sosiaalisempi.

Heti ala-asteella opettaja moitti kun ei viitata tarpeeksi usein ja kerrota omia mielipiteitä. Kaipa se on jonkinlainen epäonnistuminen mistä se näkymättömyys lähtee. 

”Minua päin kävellään ja olisi aivan sama olisinko paikalla tai ees olemassa.”

SITTEN ON VIELÄ kuudes ja viimeinen selitys, sattuma. Se voi joko pelastaa tai tuupata ulkokehälle.

Muutoksen huonompaan tai parempaan voi sysätä liikkeelle koulun vaihto, uusi harrastus, uusi luokkakaveri tai uusi opettaja, jolla onkin erilainen ote. 

Oli reitti näkymättömyyteen mikä hyvänsä, lopputulos tuntuu yhtä kamalalta: häpäisevältä, lannistavalta.

Minua päin kävellään ja olisi aivan sama olisinko paikalla tai ees olemassa. Olen kuin haamu, jota kukaan ei huomaa.

Kukaan ei huomaa taikka välitä yhtään. Sen enempää en jaksa kertoo.

Pahin: Jännitän kertoa mitään, missä pitää selittää pitkästi asiaa. Kun sitten rohkaisen mieleni ja alan kertoa, joku toinen toteaa päälle: onpa ulkona tylsä sää. Eikä kukaan edes muista, että olin kertomassa jotain.

Olen niin yhdentekevä, että edes ihmiset, joiden kanssa olen viettänyt paljon aikaa, eivät muista, kuka olen. 
 

Osalla näkymättömän rooli kulkee mukana kaikkialle. Kaupan jonossa muut ohittavat, kassa katsoo ohi. Bussissa istutaan päälle. Kaupassa ja kadulla pitää kulkea siksakkia, ettei tulisi tönityksi.

Tilanteesta toiseen toistuva näkymättömyys voi johtua nöyryytysten seurauksena omaksutusta väistelevästä elekielestä. Ihminen saattaa myös herkistyä tulkitsemaan muiden ilmeitä ja äänensävyjä jo valmiiksi varuillaan: kohta tuokin kai torjuu ja sivuuttaa.

Huomaan ajattelevani, että olen huonompi kuin muut. Tulkitsen toisten katseet ja sanat arvioiviksi ja oloni on epävarma.

Kuin ylläni olisi aura, että karttakaa tätä.

Eräs vastaaja kertoi liikuttuneensa, kun kaupungilla automaattiset liukuovet avautuvat hänen edessään. Ihan kuin kenen tahansa edessä. Se tuntui kummalliselta.

AIVOTUTKIMUKSISSA on huomattu, että sosiaalinen kipu aktivoi aivoissa saman alueen kuin fyysinenkin kipu. Moni vastaaja kertookin, että näkymättömyys tuntuu myös fyysisenä huonona olona. Sydän hakkaa, näkökenttä supistuu, tuntuu kuin käsistä vetäisi kivuliaasti suonta. Kuin olisi kiviä mahassa tai rinnan päällä.

Hirvein tunne mitä olen ikinä kokenut.

Jo ihan pienet lapset tietävät tämän.

– Kun päiväkotilapsilta on tutkimuksissa kysytty, mikä heistä on pahinta kiusaamista, he vastaavat: ulkopuolelle sulkeminen, Niina Junttila sanoo.

– Siksi on ikävää, että monet aikuiset käyttävät eristämistä edelleen kasvatuskeinona. Jäähyrangaistuksella opetetaan lapsille, että jos joku on erilainen tai käyttäytyy hankalasti, hänet voidaan eristää muista.

”Kouluaikana hänen tilanteensa ei muuttunut mihinkään suuntaan. Hän vain oli, oli ja oli.”

Eristämisestä seuraa kamalia asioita, ja muutkin sen ymmärtävät. Tässä on koko ilmiön suuri ristiriita: sivuutetusta ihmisestä tuntuu, ettei kukaan näe häntä, mutta oikeasti moni näkee ja tajuaa. Oli yllättävää, miten samanlainen käsitys näkymättömyydestä oli kyselyssä heillä, jotka itse kertoivat olevansa muille kuin ilmaa, ja heillä, jotka tunnistivat näkymättömiä ympärillään.

Kouluaikana hänen tilanteensa ei muuttunut mihinkään suuntaan. Hän vain oli, oli ja oli. Tiedän hänen kuolleen parikymppisenä, ja minulla on se käsitys, että se oli itsemurha.

OSA VASTAAJISTA kertoi jättäneensä opinnot kesken tai jääneensä töistä pois, koska sivullisen rooli sattui niin paljon. Huono-osaisuus voi tehdä ihmisestä näkymättömän, mutta käy myös toisin päin: näkymättömyys syrjäyttää.

”Alisuoriudun, en uskalla tavoitella unelmiani.”

Peruskoulu on pakko sinnitellä, mutta sen jälkeen syrjäytyminen on pelottavan helppoa. Jää vain kotiin.

Alisuoriudun, en uskalla tavoitella unelmiani.

Ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, koulujen kesken jättämistä, poissaoloja koulusta ja työpaikalta.

Koen moraalista huonommuutta, kun en ole aina jaksanut kiinnostua esim. vaaleista. Miksi kiinnostuisin, kun en ole itse missään mukana? Tulee vain ulkopuolisempi olo.

– Näkymättömän ympärillä on kaksi muuria: ensimmäisen rakentavat muut torjunnallaan. Toisen muurin rakentaa ihminen itse, suojatakseen itseään, Juho Saari sanoo.

Ihmisillä on erilaisia keinoja käsitellä ulos sulkemisen aiheuttamaa tuskaa.

Myönteisimmillään ne ovat pakoa taiteisiin ja mielikuvitukseen. Koululainen kuuntelee välitunnit musiikkia kuulokkeilla, jotta saa musiikista voimaa ja näyttäisi siltä, että haluaakin olla yksin. Toinen kuvittelee itselleen supervoimia, kolmas katoaa mielikuvitukseen, kirjoihin ja elokuviin.

Mutta sitten on selviytymiskeinoja, jotka tuhoavat itseä lisää.

Oksennan. Juon. Poltan.

Ahmin ja oksennan.

Satutan itseäni yksin ollessani.

– Viiltely on keino yrittää hallita kipua. Silloin kivulla on selvät, ennakoitavat rajat, alku ja loppu, toisin kuin näkymättömyyden aiheuttamalla pahalla ololla, Niina Junttila sanoo.

”Vakuutan itselleni, etten tarvitse muita koskaan.”

Nuori tyttö kertoi kyselyssä, että psykologi ei ottanut asiaa puheeksi, vaikka viiltelyarvet olivat näkyvillä.

– Tällaisiin hätähuutoihin pitäisi aikuisten ehdottomasti puuttua, Junttila sanoo.

Usein viha ja halu satuttaa suuntautuu itseen, mutta ei aina. Eräs nuori kertoi kyselyssä: Haaveilen heidän hitaasta tappamisesta ja kiduttamisesta. Vakuutan itselleni, etten tarvitse muita koskaan.

– On todella pelottavaa, että aiheutamme tällaista katkeruutta ja saamme ihmiset vihaamaan muita sillä, että suljemme heidät ulos. Meillä on yksi maailman parhaista koulujärjestelmistä, mutta silti on lapsia ja nuoria, jotka voivat siellä näin pahoin, Junttila sanoo.

Erityisen surullista luettavaa kyselyssä olivat kertomukset siitä, että avun hakeminen ei ollut auttanut.

Seiskaluokkalaisen äiti kertoo: 

Viimeiseen puoleen vuoteen kukaan ei ole puhunut hänelle mitään. Kukaan ei istu hänen viereensä, ja jos on ryhmätyö, hänet jätetään yksin. Ollaan haettu apua, mutta huonoin tuloksin. Lapsi voi huonosti, enkä tiedä, kauanko hän jaksaa.

16-vuotias tyttö kertoo peruskouluajastaan: 

Tunti psykologin luona viikossa ei auttanut, kun toivoin viikon jokaisena päivänä kuolemaa. Vaikka saatoin psykologiajan jälkeen tulla itkien tunnille, kukaan opettajista ei tarttunut minua oppituntien jälkeen hihasta ja tarjonnut apuaan. Toivoin sitä enemmän kuin mitään.

44 prosenttia yläkoululaisista ajattelee, ettei opettajia kiinnosta, mitä heille kuuluu.

Miten näin on päässyt käymään? Kertomuksissa toistuu näkymättömän tunne siitä, että kukaan ei välitä.

– Uusimmassa kouluterveyskyselyssä 44 prosenttia yläkoululaisista ajattelee, ettei opettajia kiinnosta, mitä heille kuuluu. Minä uskon, että opettajia kyllä kiinnostaa, mutta viesti ei jostain syystä välity nuorille. Luultavasti opettaja haluaisi kovasti auttaa, muttei tiedä miten, Niina Junttila pohtii.

Hän johtaa opettajille tarkoitettua Kouluhyvinvoinnin erikoistumiskoulutusta, jossa etsitään nykyistä toimivampia keinoja auttaa haavoittuvassa asemassa olevia oppilaita siten, ettei kukaan jäisi ulkopuoliseksi.

Kyselyyn vastanneet opettajat kertoivatkin epävarmuudesta ja avuttomuuden tunteesta, jota näkymättömän tilanne herättää.

Minua surettaa nähdä hänet. Toisaalta en voi tietää, haluaako hän tosiaan olla yksin ja ahdistaisiko enemmän, jos ympärillä ruvettaisiin touhuamaan hänen kaveriasioitaan. Toivottavasti kuraattorin yhteistyöstä olisi apua.

Opettajien ja päiväkodin aikuisten lisäksi ihan kuka tahansa voisi olla se, joka ojentaa käden näkymättömälle. Helppoa se ei tunnu olevan. Moni vastaaja kertoi, että tuntee myötätuntoa ja haluaisi mennä juttelemaan, mutta jostain syystä empaattista ajatusta on vaikea muuttaa teoksi.

Haluaisin, mutta en tiedä miten löytäisin keskustelun aiheita hänen kanssaan.

On vaikea ylittää muuria, jos toinen ei rakenna yhtään siltaa.

– Silti ihan jokainen meistä on vastuussa näkymättömyyden torjumisesta. Sen jälkeen kun olen tullut tietoiseksi tästä ilmiöstä, olen alkanut eri tavalla tervehtiä vastaantulijoita ja pysähtyä kysymään kuulumisia, Juho Saari sanoo.

”Sain uuden mahdollisuuden.”

NÄKYMÄTTÖMYYDEN EI  tarvitse olla loppuelämän vankila. Omakohtaista kokemusta näkymättömyydestä oli 493 vastaajalla. Heistä yli puolet kertoi päässeensä roolista ulos.

Mikä lopulta auttoi? Sattuma, koulun vaihtaminen, kaveripiirin muutos. Uusi harrastus, jossa yhtäkkiä sopiikin joukkoon. 

Sain uuden mahdollisuuden. 

Joskus yksikin ihminen voi tehdä paljon, lapsi tai aikuinen.

Muutin toiselle paikkakunnalle, jossa opettaja pakotti luokkalaisia tutustumaan minuun.

Yksi luokan suosituista tytöistä, josta pidin paljon, alkoi ystäväkseni.

Joskus taas auttoi vasta se, että kasvoi aikuiseksi, löysi puolison ja sai lapsia, jotka hyväksyvät varauksetta.

Oli ihmisen luonne, ikä tai elämäntilanne mikä tahansa, jokaisen toive on tulla nähdyksi.

Eräs ihminen juoksi perääni ja kysyi, mitä kuuluu. Sanoi, että hän on ajatellut minua. Silloin en ollut näkymätön, olin osa kaikkia muita ihmisiä ympärillä, aurinko paistoi minullekin. Kuulin yhtäkkiä lintujenkin laulavan.

Teksti
Kuvat
Milka Alanen