Lapselleni tärkeä aikuinen ansaitsee muutakin kuin kukkakimpun kevätjuhlassa.

Lapsillani on aikuisia, joita minä en tunne. Eka- ja kolmasluokkalaiseni tuovat opettajistaan kotiin anekdootteja, joiden perusteella yritän hahmottaa, millaisten ihmisten kanssa lapseni ovat tekemisissä. Toisella on kiva koira, toista saa halata kesken päivää.

Päiväkodin aikuiset tulivat toisella tavalla tutuiksi. Heidän kanssaan vaihdoimme kuulumisia päivän aluksi ja lopuksi. Pari kertaa vuodessa juttelimme pidemmin vasu-keskusteluissa.

Lapseni siis viettää kuusikin tuntia päivässä sellaisen aikuisen vaikutuspiirissä, jota itse näen vain vanhempainilloissa ja -varteissa ja kenties kevät- ja joulujuhlissa. Hän on hirveän tärkeä ihminen lapseni elämässä. Hän osallistuu lapseni itsetunnon pönkittämiseen ja huolehtii, että lapsella on kaikki hyvin koulupäivän ajan. Onkohan hänellä itsellään kaikki hyvin?

Meidän Perhe kysyi tätä opettajilta itseltään kyselyssä, jonka tulokset julkaistiin syyskuun lehdessä. Vastaus oli ei: opettajilla ei ole kaikki hyvin, he ovat miltei katkeamispisteessä. Opettajia kuormittavat muun muassa oppilaiden levottomuus, erilaisten kirjausten ja lomakkeiden lisääntyminen, ryhmäkokojen kasvaminen, erityisoppilaiden sulauttaminen suuriin luokkiin ilman resursseja ja jatkuva säästäminen oppimateriaaleista. Juttu on niin läkähdyttävää luettavaa, että olen iloinen, että en valinnut tätä tienhaaraa omaa uravalintaa tehdessäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ja sitten alkaa ihmetyttää. Omien lasteni opettajat eivät viesti tästä kotiin päin juuri mitään. He ovat molemmat mestarillisia kehujia. Kolmasluokkalaisen opettaja ei harrasta vuolaita Wilma-viestejä, mutta vanhempainvartissa olen pudota tuolilta, kun hän katsoo lastani suoraan silmiin ja tykittää tälle kehuja. Olen niin otettu lapseni puolesta, että saan vain soperrettua, että lapsi kyllä tosiaan lähtee joka päivä tosi iloisena kouluun ja tuntuu viihtyvän täällä hienosti. Jälkeenpäin harmittaa, etten pystynyt parempaan: opettaja olisi ansainnut hurraa-huutoja ja monisanaista ylistystä. Kevätjuhlissa sama opettaja pitää oppilailleen kannustavan, kehuvan puheen – vanhemmat pyyhkivät silmäkulmiaan. Esikoiseni ojentaa opelle pienen lahjan, jonka on määrä viestittää kaikki kiitoksemme kuluneesta vuodesta.

Ekaluokkalaisen opettaja sen sijaan naputtelee tuntimerkintöjä, joissa hän kehuu kuopustani tuntityöskentelystä. Niitä tulee useita viikossa. Sen lisäksi hän kertoo polveilevasti ensimmäisten viikkojen puuhista ja opetustavoistaan. Miten hänellä on aikaa tähän kaikkeen? Yhtäkkiä se iskee: nyt riittää tämä yksisuuntainen viestintä. Molemmat opettajathan ovat selvästikin parhaat mahdolliset kannustajat lasteni elämässä, ja he ansaitsevat kuulla sen. ”Ihanaa, että jaksat kirjoitella positiivista palautetta ekaluokkalaisestamme”, kirjoitan Wilmaan. Vanhempainillassa opettaja mainitsee, että hänelle tuli saamastaan kiitosviestistä hyvä mieli.

Kiitosviestejä ei opettajille satele. Useimmiten vanhemmat ehtivät viestiä vain epäkohdista, kerrotaan lehtijutussammekin. Toki opettajat saavat parhaan ja suorimman palautteen oppilailtaan: he joko innostuvat ja oppivat tai sitten eivät. Mutta aikuinen kuulee mielellään hyvää työstään myös toiselta aikuiselta. Se vaikuttaa välittömästi  hyvinvointiimme ja motivaatioomme.

Kukkakimpun ojentaminen opettajalle kevätjuhlissa on kaunis ele, mutta jos kiitos seisoo vasta lopussa, se ei kevennä opettajan taakkaa kesken lukuvuoden. Päätän alkaa kehua lastemme opettajia pitkin vuotta, ja haastan sinutkin tekemään niin. Se ei ratkaise koulujen suuria haasteita, mutta se tuo iloa aivan tavalliseen päivään, eikä sellainen voi koskaan olla pahasta. Kun lapsemme opettajat voivat paremmin, se heijastuu myös lastemme hyvinvointiin.

Kiitos opettaja, kun jaksat hymyillä lapselleni tänäänkin.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla