Koulun alku on lapselle harppaus kohti itsenäistymistä. Silloin vanhempien kannattaa pitää jäitä hatussa ja korvat auki. Kuvitus: Satu Kettunen
Koulun alku on lapselle harppaus kohti itsenäistymistä. Silloin vanhempien kannattaa pitää jäitä hatussa ja korvat auki. Kuvitus: Satu Kettunen

Lapsen koulun aloitus on koko perheelle tärkeä elämänmuutos. Siksi jännitys on täysin luonnollista myös vanhemmalle, sanovat asiantuntijat.

Olen jo varannut nenäliinoja. Elokuun kymmenentenä päivänä saatan esikoistani pitkin tuttua jalkakäytävää. Risteyksessä katsomme vasemmalle ja oikealle ja vielä kerran vasemmalle ja oikaisemme hiekkakentän läpi koulun pihalle. Tennareiden rusetit hän on solminut itse, päässä on tarkoin valittu lippis, iso reppu peittää koko pienen selän. Sitten sanomme moikka, kivaa päivää.

Koulun alku on valtava elämänmuutos lapselle, mutta sitä se on vanhemmallekin. Myös omassa ystäväpiirissäni isät ja äidit ovat heitä, jotka tekevät erityisesti esikoisensa oppivelvollisuuden alkamisesta numeron.

Minä ainakin teen, mutta toki parhaani mukaan vain mielessäni. Se ei onnistunut silloin, kun hämäränä talvisena iltana avasin postia kotimme keittiössä. Lapset istuivat jo ruokapöydässä, kun paksusta kukkokuvioidusta kirjekuoresta paljastuivat sanat: Tervetuloa kouluun.

”Miksi sinä äiti itket ja naurat yhtä aikaa”, kysyivät lapset.

En ole koskaan ennen ollut koululaisen äiti, eikä minulla ole mitään hajua, mitä se minulta vaatii. Olenko todella pystynyt antamaan lapselleni parhaat mahdolliset eväät, joilla hän pärjää koulumaailmassa? Noinko ison lapsen me olemme osanneet vauvastamme kasvattaa?

”Siirtymätilanteissa vanhemmatkin pysähtyvät miettimään, miten uusi tilanne hoidetaan.”

Lapseni edessä näyttelen parhaani mukaan tyyntä, mutta sisällä kuohuu.

Psykologi Silja Salmi Fammi-psykologipalvelusta lohduttaa, että jännitys on täysin luonnollista.

– Koulun alku on aina lapselle iso siirtymä kohti itsenäistymistä. Siirtymätilanteissa vanhemmatkin pysähtyvät miettimään, miten uusi tilanne hoidetaan. Samalla he vertaavat itseään helposti muihin vanhempiin.

Äidistä tulee Wilma-hirmu

Jonosta erottuvat lapsen pienet, jännittyneet kasvot. Hän on venähtänyt pituutta viisi senttiä kuluneen puolen vuoden aikana, mutta juuri nyt hän näyttää pienemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Kohta reilu sata tulevaa ekaluokkalaista katoaa opettajiensa johdolla luokkiin. On toukokuu, ja itse h-hetkeen on vielä melkein kolme kuukautta aikaa.

Koulun tutustumisaamu päättyy – tietenkin – onnellisesti: lapsi istuu silmät loistaen luokkakavereidensa keskellä ja kertoo saaneensa läksyjä kesäksi. Aulassa vanhemmat vaihtavat yhteystietoja ja puristavat käsissään ryttääntyneitä nenäliinoja. Seuraavaksi juhlistamme tärkeää päivää jätskeillä.

Turun kaupungin johtava koulupsykologi Seija Anttila tietää, miltä useimmista lapsista ja aikuisista koulun alkaessa tuntuu.

– Kyllä koulun pihalla näkee enemmän itkeviä vanhempia kuin itkeviä lapsia. Lapset ovat koulun alkamisesta kauhean innoissaan. Nykyisin esikoulut ja koulut tekevät yhteistyötä, ja siksikin muutos on lapselle pienempi kuin vanhemmalle, Anttila kertoo.

Meidän tapauksessamme näin ei ole: lapsi siirtyy muutaman kymmenen lapsen minipäiväkodista yli 700 lapsen yhtenäiskouluun. Siellä aikuisten valvovia silmiä ja kuulevia korvia on suhteessa rutkasti vähemmän kuin koko päiväkotiuran aikana.

Lapsen itsenäistyminen tuntuu minusta samaan aikaan mahtavalta ja kaoottiselta.

Samalla muuttuu tietysti moni muukin asia lapsen arjessa: Hän alkaa kulkea matkoja itsekseen, hänen tulee osata tuoda jumppavaatteensa kotiin liikuntatunnin jälkeen, ja vielä tulee sekin aamu, jolloin hänen täytyy osata katsoa kellosta, mihin aikaan kouluun täytyy lähteä.

Ja vastahan hän uskalsi ensi kertaa itsekseen kauppaan!

Lapsen itsenäistyminen tuntuu minusta samaan aikaan mahtavalta ja kaoottiselta. Mietin, miten enää pysyn kärryillä siitä, mitä lapselleni kuuluu. Tiedän, että ekaluokkalainen vielä opettelee kaveritaitoja. Miten hän solahtaa porukkaan ja löytää siinä paikkansa?

Johtaako epävarmuuteni siihen, että minusta tulee Wilma-hirmu, joka paukuttaa viestejä syksyn pimeinä iltoina ja odottaa opettajaparalta välitöntä vastausta?

Irti turhista huolista

Seija Anttilan mielestä vanhemmat huolehtivat usein turhaan siitä, saako lapsi koulussa kavereita. Valtaosalla lapsista sujuu siellä hyvin.

– Varsinkin jos vanhemmalla itsellään kiusaamiskokemuksia, he ovat hyvin herkillä siitä, miten oman lapsen käy. Lapset kuitenkin tutustuvat ja löytävät kavereita yleensä aika nopeasti, Anttila sanoo.

Oikeat syyt huoleen taas tulevat perheelle harvoin yllätyksinä. Seija Anttilan mukaan isät ja äidit ovat usein hyvin kartalla esimerkiksi lapsensa oppimisvaikeuksista.

– Useimmat lapset pysyvät kyllä opetuksessa mukana ja oppivat aivan riittävän nopeasti. Ja oppimisvaikeuksiin saa apua.

– Vanhempien odotukset ovat usein hyvin isoja. He olettavat, että oman lapsen tulisi oppia hyvin nopeasti, vaikka sama vauhti muiden kanssa riittää hyvin. Jokainen isä ja äiti ajattelee, että oma lapsi on hyvin erityinen ja fiksu, ja niin sen kuuluukin olla.

En ole yhtään sen ylevämpi tapaus kuin se isä, joka vanhempaininfossa kysyi, miten koulu pärjää hänen lapsensa lahjakkuuden kanssa.

No tietenkin, niin minäkin ajattelen. En ole siis yhtään sen ylevämpi tapaus kuin se takarivin isä, joka ensimmäisessä vanhempaininfossa nosti kätensä ja kysyi, miten koulu aikoo pärjätä hänen lapsensa erityislahjakkuuden kanssa.

Toisaalta voin kenties rauhassa päästää irti peloista pienimmistä. Olen tosissani murehtinut, miten maailman hitain pukija voi koskaan ennättää ulos välitunnin aikana. Tai miten hän ennättää syödä ruokatunnilla? Muistaakohan hän käydä vessassa? Ovatko nämä turhia huolia, jotka voin unohtaa?

– Kyllä ovat, Silja Salmi neuvoo ja kehottaa luottamaan opettajaan ja kouluun.

– Kannattaa miettiä, mitkä huolet liittyvät lapseen ja mitkä taas omiin koulumuistoihin. Monilla meistä on ikäviä muistoja esimerkiksi siitä, miten on jäänyt porukassa ulkopuoliseksi. Omien muistojen ei pidä antaa liiaksi sekoittua lapsen elämään. Samoin kannattaa toimia tunteiden kanssa: jos kävisi niin, ettei lapsen opettajan kanssa synkkaisikaan sataprosenttisesti, ei vanhemman pidä kertoa siitä lapselle.

Räjähdys eteisessä

Minulla jää siis opeteltavaksi kaksi isoa asiaa: harjoittelen pitämään suuni kiinni oikealla hetkellä ja rauhoittamaan arkea. Uskon, että lapsi hoitaa koulupäivänsä kuten ekaluokkalaisen kuuluukin, mutta luulen, että kodin eteisessä on odotettavissa romahduksia. Elämänmuutos väsyttää lasta ja vaatii vanhemmilta uutta asennetta. Kannattaako harrastusta laittaa suosiolla tauolle? Jalkapallon vanhempainillassa tästä puhuttiinkin jo.

– Ainakaan uuteen harrastukseen ei lasta kannata syksyksi ilmoittaa, Seija Anttila sanoo.

– Uusien ihmisten, asioiden ja rytmin opettelu vie lapselta hirveästi energiaa. Esikoulun ja koulun erona on se, että vielä eskarissa suuri osa päivästä on ollut leikkiä, mutta koulussa leikkihetkiä jää vähän. Oppiminen kuluttaa voimia, ja läksyjäkin pitää jaksaa tehdä. Fyysisetkin voimat voivat pienellä koululaisella olla vielä vähäiset.

Meillä väsymys näkyy herkästi räjähtelynä. Näen jo mielessäni iltapäiväkerhosta palaavan koululaisen, joka rojahtaa ovesta sisään ja tukkii eteisen sinne tänne pudonneilla ulkovaatteillaan.

Onko siinä oikea paikka nostaa sormi pystyyn ja muistuttaa peruskäytöstavoista? Että nyt se takki naulakkoon, koululaisen pitää, elämä on!


Pienen koululaisen kuulumiset tulevat parhaiten selville arkisella niksillä: kiireettömällä juttuhetkellä. Kuvitus: Satu Kettunen

Silja Salmi antaa paremman vinkin: jäitä hattuun ja puhelin äänettömälle, korvat auki ja katse lapseen.

– Perussääntö on, että ensin kohdataan lapsi, sitten asia. Jos kotiin tullessa tavarat ovat levällään, kannattaa aivan ensimmäisenä mennä lapsen luo, Salmi sanoo.

– On hyvä sanoittaa lapsen tunteita ja kysyä, onko hänellä ollut rankka päivä. Hänelle voi todeta, että on normaalia, että uudet asiat väsyttävät ja sanoa, että meidän perheessä on ihan ok, ettei aina jaksa. Sen jälkeen voidaan mennä yhdessä laittamaan kengät paikoilleen.

”Kun lapsi tottuu siihen, että päivästä keskustellaan, hän kertoo helpommin ongelmistakin.”

Sekä Seija Anttila että Silja Salmi kehottavat vanhempia tekemään kohtaamisesta arkirutiinin. Anttilan mukaan on tärkeää kysyä lapselta koulupäivästä. Mitä teitte, mitä söitte, tuliko läksyjä?

– Kun lapsi tottuu siihen, että päivästä keskustellaan, hän kertoo helpommin ongelmistakin, kuten vaikkapa kiusaamisesta.

– Kohtaamisen merkitys lapsen kanssa on tosi suuri, ja se korostuu, kun päällä on iso elämänmuutos. Siihen vanhemman kannattaa todella panostaa, Silja Salmi jatkaa.

Hänen mukaansa monista vanhemmista tuntuu, ettei lapsi kerro heille päivästä mitään. Kyseleminen tuntuu tungettelevalta. Silloin kannattaa tarttua pieniin lapsen aloitteisiin, kysyä asioista, joista hän puhuu mielellään ja muistaa kertoa lapselle myös omia kuulumisia.

Sängystä saa jutella

Äiti, ostetaan pyöreitä tai kolmionmuotoisia lyijykyniä. Ope sanoi, lapsi kertoo.

Olemme ajaneet bussilla keskustaan tutustumisaamun jälkeen. Lapsi tuntuu kasvaneen takaisin koko mittaansa. Jäätelöt maistuvat kesälomalta. Me ostamme kyniä kyllä, lupaan. Elokuuhun on vielä aikaa.

Lapsen omat koulunalkuhuolet tuntuvat ihanan ratkaistavilta. Hän on pudotellut käytännön kysymyksiä pikku hiljaa. Käytetäänkö koulussa kenkiä? Mitä jos koulussa pieraisee? Onko sinua, äiti, joskus itkettänyt koulussa?

”Vanhempi ei pysty olemaan mukana kaikessa, mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa.”

Minun täytyy enää muistaa, että kuuntelen tarkasti pikkujuttujakin. Niin mikään huoli ei pääse kasvamaan liian suureksi – ei minulla eikä lapsellani. Silja Salmi kannustaa vanhempiakin kertomaan omista koulumuistoistaan. Ne ovat usein lapsesta hykerryttäviä ja kannustavat häntä kertomaan omasta arjestaan.

– Vanhempi ei pysty olemaan mukana kaikessa, mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa. Huolet kasvavat isommiksi yleensä silloin, kun vanhemmat eivät tiedä, mitä lapsen mielessä liikkuu. Koulun alkaessakin on hyvä edetä askel kerrallaan, Silja Salmi kertoo.

Hän lisää, että monet lapsen huolet tulevat mieleen nukkumaan mennessä. Niin käykin. Illalla peiton alta kuuluu vielä yksi kysymys: Onko sua itkettänyt koulussa siksi, että olisi ollut ikävä äitiä?

Sellaista en muista, mutta nyt vähän kyllä itkettää.

Pärjäät kyllä. Minäkin yritän.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Askartele siinä hetki, jooko, kun isi tekee töitä? Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Askartele siinä hetki, jooko, kun isi tekee töitä? Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Koululaisten pitkä kesäloma aiheuttaa harmaita hiuksia pienten koululaisten vanhemmille: ”Pahimmillaan kesäleireihin uppoaa ulkomaanmatkan hinta.”

Miten ratkaiset tämän yhtälön: koululaisella on 10 viikkoa lomaa, vanhemmilla hyvällä tuurilla neljä. Meidän Perheen kesälomakyselyyn vastanneista kouluikäisten lasten vanhemmista joka kolmas pitää kesän suunnittelua todella vaikeana. Joka viides ei pysty lomailemaan yhdessä perheenä ollenkaan, vaan vanhemmat pitävät lomansa vuoron perään. Erityisen haastava tilanne on yhden vanhemman perheissä, joissa hoitokuvioista on selvittävä yhden aikuisen lomilla.

Monissa perheissä isovanhemmat auttavat pienten koululaisten kesähoidossa, mutta kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. Toisaalta vaikka apua olisi tarjolla, sitä ei myöskään aina kehdata pyytää.

”Tiedän, että isovanhemmat ja kummit haluavat auttaa ja nauttivat lasten kanssa olemisesta. Tässä on kuitenkin kyse monesta viikosta, ei mistään yhden iltapäivän tai viikonlopun hoitotarpeesta”, kertoo eräs vastaaja.

“Joskus lapset ovat olleet kaksi viikkoa putkeen isovanhemmilla, ja vaikka kävimme viikonloput siellä, aika oli sekä lapsille että isovanhemmille vähän turhan pitkä.”

Kesäleirejä ei kaikilla paikkakunnilla ole tarjolla, ja monen kukkarolle ne saattavat olla muutenkin liikaa.

”Pahimmillaan, kun kaikki kolme olivat ala-asteikäisiä, kesäleireihin meni ulkomaanmatkan hinta.”

Yksi leiriviikko voi maksaa reilusti yli satasen. Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Yksi leiriviikko voi maksaa reilusti yli satasen. Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Melkoista palapeliä

Näin perheet kertovat kesäjärjestelyistään:

“Äiti pitää kaikki mahdolliset lomat, vaihtaa lomarahat vapaaksi ja koittaa tehdä paljon ylitöitä, joilla kerää vapaita, jotta saisi pitkän loman.”

“Isovanhemmat ja kummit auttavat kukin 1–2 viikkoa. Yhdellä viikolla lapsi on yliopiston tiedeleirillä, ja jäljelle jääneiksi päiviksi hän pääsee pikkusiskonsa perhepäivähoitajan hoiviin.”

“Meillä on perheyritys, joten lapsi on välillä mukana töissä.”

“Parhaiten on toiminut se, kun on saanut pitää osan kesää hoitovapaata pienemmän sisaruksen ollessa alle kolmevuotias.”

“Harjoittelu tekee mestarin. Aika monta kesää näitä jo sumplittu. Parasta on ettei mitään järjestelyä ole liian pitkää putkea, leirejäkin maksimissaan kaksi viikkoa peräkkäin.”

“En tiedä, mitä tekisimme ilman toisia isovanhempia.”

“Rukoilen aina paljon palkatonta lomaa kesäksi.”

“Lomien ketjuttaminen vanhempien kesken.”

“Olemme yhdessä päättäneet, että meidän perheelle on kaikista paras ratkaisu se, että äiti on jäänyt kotiin vielä, vaikka pienin lapsista täytti kolme vuotta. Elämä on paljon stressittömämpää ja lapset nauttivat siitä, että aikuinen on aina lähellä. Vaikka rahat ovatkin tiukilla, on perheemme onnellinen juuri näin. Kaikille tämä ei tietenkään sovi.”

Missä iässä lapsi pärjää yksin?

Vastaajien mielestä lapsi olisi periaatteessa noin 10-vuotiaana valmis olemaan pidempiä aikoja yksin kotona. Käytännössä moni oli kuitenkin joutunut jättämään oman eka- tai tokaluokkalaisensa työpäivien ajaksi kesällä yksin kotiin. Joka viides vastaaja kertoi, että heillä lapsi on jäänyt kotiin jo 7–8-vuotiaana.

“Olemme selvinneet kesästä ihan vaan jättämällä tokaluokkalaista yksin kotiin, kun ei ole vaihtoehtoja. Soiteltiin monta kertaa päivässä lapsen kanssa, että kaikki on hyvin.”

“Lapset on tarpeeksi hyvin ja tarpeeksi ajoissa saaneet harjoitella yksin oloa ja omatoimisuutta mm kännykän käytössä ja ruuan ottamisessa. Eivät pelkää olla yksin kotona kun ei tule yhtäkkiä uutena asiana.”

“Lapsi viettää päivät naapurissa asuvan kaverin kanssa ja lämmittää ruokaa mikrossa. Hyvin sujuu.”

Aina yksinolo ei kuitenkaan suju ongelmitta.

“Lapsi soittelee aika usein vanhemmille yksinäisenä.”

“Syöminen on unohtunut välillä.”

“Kerran lapsella oli unohtunut avaimet ja puhelin sisälle. Lapsi istui portailla itkien kun tulin töistä.”

“Onneksi on pleikkari ja muut viihdykkeet.”

Lue lisää ensi viikolla ilmestyvästä Meidän Perheestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Itsenäinen vastuu läksyistä opettaa lapselle sinnikkyyttä.

Kun vanhempi auttaa lasta läksyissä, tarkoitus on tietysti hyvä, mutta aina se ei auta lasta oppimaan. Tämä selvisi Itä-Suomen yliopiston ja Jyväskylän yliopiston tutkimuksesta.

2.–4. luokkien oppilaiden itsenäinen vastuu läksyistä sai lapset tekemään tehtäviä sitkeästi ja sinnikkäästi, mikä lisäsi lasten omaa vastuunottoa läksyistä myös jatkossa. Jos vanhempi taas tarjosi hanakasti apua läksyissä, lapsi työskenteli jatkossa vähemmän sinnikkäästi – ja sitä enemmän vanhempi päätyi tarjoamaan apuaan.

Itsenäiseen työskentelyyn tottuneet saivat myös parempia oppimistuloksia kuin he, joita autettiin paljon.

Eli nyt voi siis kokonaan lopettaa läksyissä auttamisen? Ei ihan niinkään, täsmentää apulaisprofessori Jaana Viljaranta.

Apu ei ole haitallista, jos lapsi sitä tarvitsee.

– Apu ei ole haitallista, jos lapsi sitä tarvitsee. Mutta apu voi olla haitaksi, jos sitä annetaan silloin, kun lapsi ei sitä oikeastaan tarvitsisi.

Täsmennetään vielä sekin, että tutkimuksen tuloksissa puhutaan äideistä, ei vanhemmista. Mutta syynä ei ole se, että isien roolien oletettaisiin olevan erilainen.

– Isien osallistumista ei pystytty valitettavasti tutkimaan, koska miesten osuus tutkimukseen osallistuneista jäi liian pieneksi. Ei ole kuitenkaan syytä olettaa, että tulokset heillä poikkeaisivat, Viljaranta sanoo.

Näin autat läksyissä oikein

Tärkeää on se, että vanhempi on kiinnostunut lapsen koulunkäynnistä, Viljaranta korostaa. Tärkeää on myös se, että lapsella on riittävät taidot ja rutiinit läksyistä huolehtimiseen. Siinä vanhemmillakin on vastuuta.

– Varsinkaan pienimmät koululaiset eivät voi oppia koulutyön rutiineja, ellei niitä opeteta. On hyvä sopia, tehdäänkö läksyt heti koulun jälkeen vai vähän myöhemmin, ja katsoa että siihen on sopia paikka ja tilanne, Viljaranta sanoo.

Tärkeää on se, että vanhempi on kiinnostunut lapsen koulunkäynnistä.

Kun oppimistaidot ja rutiinit sitten ovat hallussa, jo alakoululaiselle voi antaa vastuuta lisää.

– Kun lapsi saa itse muistaa tehtävät ja tehdä ne, hän saa samalla viestiä siitä, että vanhempi uskoo hänen pärjäävän. Jos taas vanhempi vahtii selän takana ja tuputtaa apua, voi tulla pahimmillaan tehneeksi ihan kunnon karhunpalveluksen: lapsi voi saada viestin, että hän ei kykene tekemään tehtäviä itse, jolloin hän ei myöskään työskentele sinnikkäästi.

Lapsen pyytäessä apu on ihan paikallaan. Silloinkin voi ensin ohjata lasta pohtimaan vaikealtakin tuntuvaa tehtävää itse.

– Voi myös miettiä, mistä se johtuu, että lapsi pyytää apua. Tarvitseeko hän todella tukea vai onko siitä tullut tapa?

Mitä pidemmälle koulutaival etenee, sitä tärkeämpää lapsille ja nuorille on itsenäisyys ja mahdollisuus vastuunkantoon. Toisaalta vanhempien on hyvä olla saatavilla silloin, kun apua tarvitaan.

– Jokaisen pitää tässäkin asiassa tuntea oma lapsensa. On niitäkin lapsia, jotka eivät tule pyytäneeksi apua, vaikka hyötyisivät siitä todella.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.