Muistoja lapsuudesta: Leikki kalanmaksaöljykapseleilla, jotka napsahtavat kivasti, kun niitä puristaa. Anteeksi vaan, kaverin olkkari.
Muistoja lapsuudesta: Leikki kalanmaksaöljykapseleilla, jotka napsahtavat kivasti, kun niitä puristaa. Anteeksi vaan, kaverin olkkari.

Edessä iltapäiväkerhoton syksy? Minäpä kerron, mihin saat varautua.

Sitä hankkii puolisonsa kanssa perheelle kodin, rakentaa, remontoi, sisustaa. Ajattelee, miten kotiin tullessa on ihanaa laskea avaimet kauniiseen kulhoon ja miten lasten on hyvä ripustaa reppunsa omaan naulakkoon. Miten mainiosti tamminen sohvapöytä toimii perhe-elämän keskuksena, jonka äärellä voidaan pelailla iltaisin.

Sitten lapset kasvavat. Täyttävät avainkulhot irtolegoilla, hiuspampuloilla, kepeillä, rytistyneillä läksymonisteilla. Reput, kengät, takit, lelut ja kypärät lojuvat lattialla irtohiekan ja muun roskan seassa. Eteisen kaapin sivuun on piirretty tussilla ja kaapin sisälle tungettu asioita, jotka eivät sinne kuulu. Se elämän keskus? No onhan siinä elämää: karkkipaperia, välipala-astioita, värityskyniä. Tammikanteen on liiskattu purkka.

Päiväkotivuodet me aikuiset leikimme vielä kodin valtiaita.

Päiväkotivaiheen me aikuiset leikimme vielä kodin valtiaita: tiedämme, missä asiat suunnilleen ovat, tai ainakin sen, missä niiden kuuluisi olla. Sitten tulevat kouluvuodet ja ennen pitkää se syksy: iltapäiväkerhoa ei enää ole, ja yhtäkkiä kotona näkyy hyvin konkreettisesti se, ketkä siellä enimmäkseen aikaansa viettävät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ei sillä, että olisimme luovuttaneet. Vietämme viikonloppuja kiukkusiivoten, ja valjastamme siihen puuhaan myös jälkipolven (jonka osallistumis- ja innostumisaste on matala). Huomautamme pyykeistä, nipotamme astioista, valitamme vaatteista. Vain aloittaaksemme hetken päästä alusta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Miten kukaan voi saada muutamassa tunnissa tämmöisen kaaoksen aikaan?! Vaikka tiedänhän minä, miten.

Tiedän, koska olen itse keitellyt yhden luokkakaverin kotona toffeeta miljoonan yrityksen ja erehdyksen kautta keittiössä, jota emme tainneet siivota.

Yhden kaverin äidin alusvaatteet kävimme esiteinien uteliaisuudella läpi. Sori siitäkin.

Toisen luona keksimme, että kalanmaksaöljykapselit napsahtavat hauskasti, kun niitä puristaa. Tulimme samalla koristaneeksi heidän olohuoneensa tuoksuvilla öljypurskauksilla, joiden siivousyritys (vasta vanhempien suututtua, toki) vain levitti tahroja lisää valkoisille seinille. Remonttihan siitä seurasi.

Yhden kaverin äidin alusvaatteet kävimme esiteinien uteliaisuudella läpi. Ihmettelimme kuppikokoja ja tuumimme, miten pian omat rinnanalut täyttäisivät nämä mitat. Sori siitäkin.

Siksi yritän ajatella, että elämäähän tämä vain on. Ja että nämäkin vuodet tässä kuluvat. Tervetuloa katsomaan, ei ole mitään salattavaa. Onni on koti, jossa lapset haluavat viettää aikaansa, tuli sotkua tai ei.

Yritän sietää, mutta vaikealta tuntuu. Vinkkejä kellään?

Vierailija

Ja sitten se pähkäily, kun lapsen kaveriporukassa on yksi katastrofipotentiaalisempi lapsi kuin muut, eikä oikein tunnu reilun pelin hengeltä sanoa että Ville, Kalle, Antti ja Pentti saa tulla meille kylään mutta Antero ei. Miten te hoidatte nämä tilanteet?

Vierailija

Huomaat yhtäkkiä taas olevasi "rikkinäinen levysoitin" joka toistaa samaa raitaa päivästä toiseen, ja silti saat vilpittömästi ihmetteleviä katseita ja toteamuksia "ei ole kerrottu, käsketty eikä pyydetty😳" vanhemmuus💖💞

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla