Kun sain ensimmäisen lapseni, olin pätkätöitä tekevä 23-vuotias media-assistentti ja tienasin nettona noin 1700 euroa kuukaudessa – En silti nähnyt tulevaisuutta mahdottomana, kirjoittaa Anni Alatalo.
Kun sain ensimmäisen lapseni, olin pätkätöitä tekevä 23-vuotias media-assistentti ja tienasin nettona noin 1700 euroa kuukaudessa – En silti nähnyt tulevaisuutta mahdottomana, kirjoittaa Anni Alatalo.

Uskalsin haluta lapsen matalapalkkaisena pätkätyöläisenäkin, sillä olen saanut vanhemmiltani jotain tärkeää: kyvyn uskoa onnistumiseen.

Uudet syntyvyystilastot sen kertovat: vaikka syntyvyys laskee Suomessa, eniten lapsia saavat edelleen korkeasti koulutetut, ja vähiten lapsia syntyy kouluttamattomille aikuisille. 

Tilastokeskuksen tuoreesta raportista selviää, että vaikka korkeakoulutetut miehet saavat edelleen eniten lapsia, jopa hitusen enemmän kuin saman koulutustason naiset, syntyvyysluvut romahtavat miesten kohdalla vielä jyrkemmin kuin naisten. Ei siis enää syytellä urakeskeisiä naisia, vaan etsitään syitä syvemmältä.

Yksi suurimmista lahjoista, jonka  sain, on vahva luotto siihen, että elämä kantaa.

Ja niitähän löytyy: raha, pätkätyöt, ilmastonmuutos, se miten vaikeana perhe-elämä näyttäytyy, tukiverkon puute, synnyttäjien keski-iän nousu ja sitä myöten kasvavat lapsettomuusongelmat, kaupungistuminen, sitoutumiskammo, yhteiskunnan eriarvoistuminen, vanhempien uupuminen, nykyajan intensiivinen vanhemmuus sekä perheiden yhteiskunnalta saamien tukien alasajo.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Olen kolmen lapsen äiti. Kun sain ensimmäisen lapseni, olin pätkätöitä tekevä 23-vuotias media-assistentti ja tienasin nettona noin 1700 euroa kuukaudessa. En silti nähnyt tulevaisuutta mahdottomana. Tulen perheestä, jossa vanhempani ovat ponnistelleet tiensä hyviin ammatteihin ja palkitsevaan työhön melko haastavistakin alkuasetelmista. Yksi suurimmista lahjoista, jonka heiltä sain, on mahdollisuus nähdä itsensä onnistujana. MInulla on vahva luotto siihen, että elämä kantaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ehkä jos omat vanhemmat ovat kamppailleet matalan koulutustason, työttömyyden, sosiaalitukien ja taloudellisten vaikeuksien viidakossa, ja itse elää myöhemmin samojen ongelmien kanssa, on vaikeaa kasvattaa lapsi näkemään omassa tulevaisuudessaan positiivisia mahdollisuuksia.

Hän ei uskonut itse tyttärensä mahdollisuuksiin, koska aikanaan hänenkään mahdollisuuksiin ei oltu uskottu.

Ei lukio ole sinua varten, ei sinusta ole siihen, olen kuullut eräänkin vanhemman sanovan tyttärelleen. Uskon, että vanhempaa pelotti, eikä hän uskonut itse tyttärensä mahdollisuuksiin, koska aikanaan hänenkään mahdollisuuksiinsa ei ollut uskottu. Ja myös osittain siksi, että lukio on kallis koulu sille, jolla ei ole yhtään ylimääräistä.

Aikaamme leimaa voimaakkaasti periytyvä näköalattomuus samalla kun syntyvyys laskee rajusti. Yhteiskunta, jonka pitäisi parantaa ihmisten mahdollisuuksia pärjätä, viekin  viimeiset mehut. Kun elää toista tai kolmatta sukupolvea tällaisessa tilanteessa, ei ehkä halua sen jatkuvan enää omien lasten elämässä. Tai lapset eivät ole toivelistalla, sillä mitään toivelistaan ei ole.

Voisiko olla niin, että lapsia uskaltavat toivoa vain ne, jotka voivat kuvitella lapsilleen paremman tulevaisuuden kuin itselleen?

Sisältö jatkuu mainoksen alla