21-vuotias poikamme ei tunnu...

Kysymys:

21-vuotias poikamme ei tunnu löytävän polkuaan. Oikeastaan kaikki alkoi jo lukiossa, aika tarkalleen vanhojen tanssien aikoihin. Poikamme on lyhyt, selkeästi lyhyempi kuin luokkatoverinsa, joten tanssiparia tytöistä ei löytynyt. Poika teloi jalkansa ja sai hyvän syyn olla osallistumatta tansseihin. Hänet yritettiin poistaa myös muusta juhlinnasta, onneksi opettajat puuttuivat asiaan. Tämän jälkeen poikamme alamäki alkoi, opiskelu ei enää kiinnostanut. Hän osallistui yo-kirjoituksiin huonolla menestyksellä. Kutsunnoista hän oli kiinnostunut,  mutta teloi taas polvensa ennen armeijaa. Tätä ennen hän oli yrittänyt uudelleen kirjoituksia niissä onnistumatta.
Armeijasta tuli kaksi vuotta lykkäystä. Hän oli mieheni avustuksella vajaan vuoden työelämässä – häntä kehuttiin ja pyydettiin takaisin. Hän oli myös salibandyssä toimitsijana ja valmentajana, ja häntä pidettiin vastuullisena näissä tehtävissä.

Hän pyrki ammattikorkeakouluun pääsemättä sisään. Nyt odotamme taas seuraavaa hakua opiskelemaan, mutta poika ei tee asian eteen mitään. Olemme luvanneet maksaa preppauskursseista ja muutenkin avustaa asiassa. Hän ei halua, että hänen asioihinsa puututaan. Hän sanoo aina hoitavansa ne itse.  Poika ei siivoa huonettaan ja nukkuu iltapäivään. Hänen elämänsä on hyvin kapeaa, toisin kuin sisarensa, joka on opiskellut ulkomailla monia vuosia ja hoitanut upeasti elämäänsä. Poikamme tuntuu haluavan mennä aina sieltä, mistä aita on matalin. Jos puhumme hänelle asiasta, hän räjähtää.

Olen ajatellut jopa lähettää hänet pois kotoa ja ottaa käyttöön kovemmat otteet – pakottaa hänet itsenäistymään. Mieheni ei tähän kykene, ja koen, että meidän molempien tulisi olla asiassa päättäväisiä ja johdonmukaisia. Pitäisikö meidän olla vielä pitkämielisiä vai koventaa otteita?

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Olen kuullut lukuisia tarinoita kotiin jämähtäneistä nuorista miehistä, mutta en ainuttakaan peräkamarin tytöstä. Mikähän siinä mahtaa olla? Kysyjä kertoo nuorukaisesta, joka ei saa mistään kiinni. Hän ottaa palvelut vastaan, mutta ei halua muuta apua. Tilannetta mutkistaa se, että vanhemmat ovat erimielisiä tilanteen ratkaisusta.
Äiti näkee tarpeelliseksi antaa pojalle kuvainnollisesti potkun takapuoleen, kun taas isä eläytyy poikansa ahdistuneisuuteen ja itsetunto-ongelmiin. Kumpikin on oikeassa – mutta kuinka löytää keskitie itsenäistämisen ja ymmärtämisen välillä? Palvelutasoa pitäisi huonontaa ratkaisevasti – ei huoneen siivouksia, ei vastikkeetonta ruokaa, ei asumista, ei kännykkälaskujen hoitamista eikä taskurahaa. En sietäisi ollenkaan pojan raivostumisia, kun hankalat asiat otetaan puheeksi.

Ulkopuolisesta luotettavasta ihmisestä voisi olla hyötyä. Kyseessä voisi olla pojalle läheinen omainen tai vaikkapa nuorisotoimen ammattilainen. Jotakin on tehtävä nopeasti, sillä mitä kauemmin tilanne jatkuu tällaisena, sitä korkeammalle kotoa lähtemisen rima nousee. Tärkeintä on välittää pojalle tunne, että häntä ei hylätä, vaikka painetta lisätäänkin.

Meidän Perhe 02/2012

Ennen lempilelu oli kultaakin kalliimpi aarre. Nykyään parhaallekin lelulle löytyy useita korvaajia. 

Leluja on nyt lasten saatavilla enemmän kuin koskaan aiemmin. Ennen oli toisin.

– Vuosien varrella leikkimisen kulttuuri on muuttunut aika paljon, kertoo Lelumuseo Hevosenkengän johtaja Johanna Rassi.

Museon kokoelmissa on leluja 1800-luvulta nykypäivään. Vitriinejä tutkailemalla huomaa parhaiten, kuinka leikkimisen kulttuurin lisäksi myös lelut ovat muuttuneet.

Karkkipaperit muuttuivat aarteeksi, kun osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta.

Monet nykylasten isovanhemmat ovat syntyneet 40-luvun pula-aikana, jolloin lasten leikkeihin kuuluivat paperinuket ja kiiltokuvat. Kävyistä tehtiin käpylehmiä, kivilläkin oli leikeissä oma tehtävänsä. Karkkipaperit muuttuivat merkittäväksi aarteeksi, kun niiden kanssa osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta. Leluja tehtiin myös paljon itse.

Muovi aloitti massatuotannon

Muovi yleistyi lelujen raaka-aineena vasta 70-luvulla, Rassi kertoo. Uniikit puulelut saivat väistyä massatuotannon tieltä, kun leluja oli mahdollista tuottaa aiempaa enemmän ja halvemmalla.

Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930.

Esimerkiksi tanskalainen Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930. Muovinen Lego-palikka patentoitiin 1958, ja vasta seuraavien vuosikymmenten aikana Lego löysi paikkansa suomalaisista kodeista.

80-luvulle tultaessa massatuotetut lelut olivat jo melko itsestään selvä osa lapsuutta, ainakin keskiluokkaisissa perheissä. Tuolloin leluja saatettiin Rassin mukaan pitää myös statussymbolina: mitä enemmän lapsella oli leluja, sitä paremmissa kantimissa perheen talous oli.

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista.

Rassi kertoo, että suomalaisessa lelumaailmassa on pitkään ihailtu amerikkalaisuutta.

50-luvulla Pauligin kahvipaketeista kerättiin amerikkalaisten autojen kuvia, tai leikittiin amerikkalaisia elokuvatähtiä esittävillä paperinukeilla. Yhdsyvaltalainen lelufirma Mattel toi vuonna 1959 markkinoille Barbie-nuken, mutta se oli korkean hintansa vuoksi vain harvojen ja valittujen saatavilla.

Hittilelu voi löytyä myös lenkkipolun varrelta

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista, ja autokuvien sijaan kerätään Pokemoneja älypuhelimella. 

Nykylasten voi olla vaikea ymmärtää, että aina lelut eivät ole olleet itsestäänselvyys. Leikkiminen on älylaitteiden myötä muuttunut huimasti. On myös tutkittu, että lapset eivät jaksa enää leikkiä pitkäkestoisia leikkejä, vaan leikeissä halutaan edetä nopeasti seuraavaan. 

Kuitenkin lasten mielikuvitus on edelleen rikas, ja leluksi kelpaavat mitä ihmeellisimmät asiat. 

Vai eikö teillä muka koskaan ole kannettu kotiin kiviä ja käpyjä? 

Mikä teineissä on parasta? Lukijamme kertovat. Kerro oma ihana hetkesi kommenteissa!

Ne pienet, yhteiset jutut

Teinillä on jo oma maailmansa kavereineen ja menoineen. Mutta ne hetket, kun yhteys vanhemman ja teinin välillä löytyy, ne ovat arvokkaita.

Kun lapsi nojaa illalla sohvalla minuun ja kertoo omia kuulumisiaan, kun kaksi nuorempaa on jo nukkumassa. Illat ovat niitä arvokkaita lähentymisen hetkiä, jolloin isotkin asiat jaetaan vielä äidin kanssa.

Kun teinin saa lähtemään mukaansa vaikka kauppaan tai kävelylenkille, jutusta ei ole tulla loppua. Hän ehtii tunnin aikana avata maailmastaan enemmän kuin osaisi ikinä odottaa. Ja kuinka fiksuja ja pohdittuja ne jutut ovat.

Kun se ihana teini kuitenkin soittaa sinulle ensimmäisenä, oli iloinen tai surullinen asia. Meidän 15-vuotias tyttö edelleen ensimmäisenä joko soittaa tai tulee koulusta suoraan kotiin kertomaan päivän tapahtumat. Kun se teini pyytää juuri sinua mukaansa elokuviin, eikä sitä kaveria.

Parasta on arki

Kun teini-ikäinen omatoimisesti tyhjentää tiskikoneen, se saa jokaisen vanhemman pakahtumaan. 

Vilpitön kiitos tai jaettu joulutorttu. Karkkipäivänä äidille ostettu suklaalevy tai yllätyksenä siivottu olohuone. Parhaita hetkiä ovat myös yhdessä sohvalla katsottu leffa tai yhdessä pelattu videopeli, tai ne saunassa jaetut salaisuudet. Parhaita hetkiä ovat yksinkertaisesti ne, joista syntyy molemmille mukava muisto.

Kun lapsi omatoimisesti siivoaa tai laittaa ruokaa, tai auttelee ohimennen kotitöissä. Ajattelen, että olen osannut opettaa hänelle muiden huomioimista ja sitä, että kotihommat on kaikkien kotona asuvien tehtäviä.

Teini osaa yllättää

Teini-ikäisen lapsen vanhempana elämä on varmasti yllätyksiä täynnä. 

Kun teini sulkeutuu taas kerran huoneeseensa ja vähän myöhemmin selviää, että hän on hankkinut vähillä rahoillaan koko suvulle joululahjat ja väkertänyt niihin ihanat paketit ja itse tehdyt kortit. Se siitä itsekkyydestä.

Kun se sama teini, joka jatkuvasti ottaa yhteen pikkusisaruksen kanssa tosipaikan tullen huolehtii, ilahduttaa ja hoivaa mitä suurimmalla rakkaudella sitä samaa "ärsyttävää" pikkuveljeä.

Ei enää pieni lapsi, vaan itsenäinen, oma persoona

Kun teini kiinnostuu jostain asiasta, kotiväkikin oppii samalla uutta.

Kun lapsi innostuu jostain, kuten nyt vaikka syksyllä Tshernobylistä. Hän kaivaa tietoa siitä hullun lailla viikkoja putkeen ja pitää kotona esitelmiä aiheesta. On huimaa huomata, että lapsi on jo niin iso, että muodostaa omaa maailmankuvaa tietoa etsien ja hahmottamalla syy-seuraussuhteita itsenäisesti. Ja samalla oppii itsekin uusia asioita!

Kuinka ihana hän onkaan

Teinissä näkee parhaiten oman työnsä tuloksen. Ja sitä on lupa ihailla, täysillä.

Meidän 13-vuotias sanoi minulle eräänä päivänä: ”Minä äiti meinaan kasvattaa lapseni sitten samalla tavalla kun sä.”

Kun huomaa että on saanut kasvatettua nuoren miehen, jolla on hyvät tavat ja empatiakykyä. Joka huolehtii pikkusisaruksestaan ja menestyy koulussa.

Se, kun poika sanoi minulle, että olen maailman paras äitipuoli.