Kotona ei sovi puhua mitä vain. Sen tajuaminen sai Maria Kankaan karsimaan kiroiluaan ja kohentamaan koko perheen käytöstä.

Pilkon kiireellä porkkanoita kypsymään. Taapero ilmoittaa nälästään inisemällä riipivästi ruokapöydän ääressä. Olen taas myöhässä ruokailuaikataulusta. Miksen vain ostanut lohilaatikkoa kaupasta!

Kaadan porkkanat kattilaan, ja kiehuvaa vettä roiskuu käsilleni. Heitän leikkuulaudan tiskialtaaseen ja alan kiroilla äänekkäästi. Raivoamiseni hiljentää taaperon, joka tuijottaa minua itkuisilla silmillään. Pyytelen vuolaasti anteeksi käytöstäni ja nostan hänet syliin. Selitän, kuinka äiti ei valmistautunut kunnolla ruokailuun.

Illalla Pikku Kakkosen lopputunnus ilottelee telkkarissa. Mieheni on torkahtanut sohvalle. Täytän tiskikonetta ja juttelen taaperolle, kuinka kohta on iltapesun aika. Ärsyynnyn puolisoni rentoutumisesta ja äyskin, kuinka hänkin voisi tehdä jotain iltatoimien sujumiseksi. Mies pomppaa pystyyn ja lähtee kimpaantuneena täyttämään kylpyammetta.

Kuluvan viisiminuuttisen aikana molemmat luettelevat toisen ärsyttävimmät piirteet, tekemiset ja tekemättä jättämiset. Sanat ryöpsähtelevät ilmoille kiivaina, piikikkäinä ja äänekkäinä, lapsen edessä.

Harmittaa ja hävettää. Miksi tämä menee aina tähän?

Toivon lapsistani ystävällisiä, oikeudenmukaisia ja muita kunnioittavia. Olenko minä itse sellainen?

Skottilainen merimies

Mikään perhe ei ole täydellinen. Tiedän kuitenkin monta, jotka sellaisilta vaikuttavat. Heillä ei varmasti koskaan tapahdu ylilyöntejä, tai ne rajoittuvat yhteen ”voihan himputti” -huudahdukseen arjen aikataulujen kaatuessa. Tai ehkä he ovat vain sopineet, ettei lasten kuullen kiroilla.

Sadatteleva skottilainen merimies heräsi sisälläni vasta kun minusta tuli äiti.

Minä tiedän omat vaaranpaikkani. Ne ovat huutaminen ja turhan piikikäs kielenkäyttö.

Lisäksi kiroilen. Sadatteleva skottilainen merimies heräsi sisälläni vasta kun minusta tuli äiti. Kolmatta kuukautta kestänyt kotiremonttimme on kiristänyt minun ja mieheni pinnaa äärimmilleen, ja se kuuluu myös puheessa. En tiedä, mistä käytökseni kumpuaa, mutta tiedostan, että kiroilua on vaikeaa kitkeä.

Käytökseni kuohahtaa yli vain läheisimpien ihmisten edessä. Sanotaan, että ihminen näyttää oikeat tunteensa vain läheisimmilleen. Aivan kuin huono käytös olisi jotenkin hyväksyttävää suljetussa perhepiirissä. Mutta silloinhan tekee eniten vahinkoa, jos lapset alkavat toimia samoin!

Lapset ottavat aikuisista esimerkkiä kaikessa, myös riitelyssä. Minä sain perintönä huutamisen ja pisteliään kielen. Lapsuudenkodissani ei kuitenkaan kiroiltu. Millaisen kodin ilmapiirin mallin lapseni saavat? En halua heille samoja riippakiviä – enkä halua kiroiluni periytyvän.

Vielä ei ole liian myöhäistä skarpata, kertoo psykologi Suvi Laru Väestöliitosta.

– Aikuisen tulee aina pahoitella kiroiluaan lasten edessä. Lapselle voi selittää, miksi kirosana oli huonoa käytöstä, ja että kiroilu voi loukata toista ihmistä. Jos lapsi on jo tarpeeksi vanha ymmärtämään tarkemmin asioita, niin hänelle voi jopa selittää, mitä vanhemman käyttämä kirosana tarkoittaa, Laru jatkaa.

– Ylilyöntejä sattuu jokaiselle. On kuitenkin hyvä tiedostaa, miten käyttäytyy ja millaisen käyttäytymisen mallin antaa lapsille.

Miten puhun muista ihmisistä? Entä itsestäni, vähätellen vai arvostaen?

Niin. Päivittäisellä käytökselläni on merkitystä. Miten puhun miehelleni – kunnioittavasti vai äyskien? Torunko äänekkäästi taaperoani hänen läikyttäessään maitoa pöydälle vai lohdutanko: ”ei hätää, äiti putsaa”?

Entä miten puhun muista ihmisistä? Parjaanko telkkarijuontajan ulkonäköä vai kehunko hänen pukuaan? Ja miten puhun itsestäni – vähätellen vai arvostaen?

Suvi Laru solmii arjen negatiivisen kommentoinnin ja äyskivän käytöksen samaan nippuun vihapuheen kanssa. Onko tyhjänpäiväiseksi mielletty Linnan juhlien asujen arvostelu vihapuhetta? No, onhan se.

Vähättely haittaa kaikkia

Istun ystävättäreni kanssa lounaalla. Keskustelemme huonojen käytösmallien siirtämisestä lapsille, ja yhtäkkiä hän oivaltaa jotain itsestään. En tiennyt, että ystävättäreni painiskelee itseinhon kanssa. Hän kertoo minulle saaneensa itsensä haukkumisen mallin kotoaan. Äidin lisäksi isoäiti tekee samaa.

Tiedän mistä hän puhuu, ja kiitän universumia siitä, etten ole saanut itseinhoa taakakseni. Toisaalta, jos olisin joskus ollut huomattavan lihava, olisin voinut kuulla siitä. Perhepiiristäni löytyy nimittäin ihmisiä, joiden mielestä lihava ihminen on jollain tasolla epäonnistunut.

Kielteinen puhe on potuttanut minua niin paljon, että olen tarttunut siihen järjestelmällisesti. Kun naapuri haukkuu lähikaupan myyjää pulleroksi lasten kuullen, pyydän häntä miettimään sanojaan. Vastauksena on hämmästynyt voihkaisu, ”eihän tässä nyt mitään vakavampaa tarkoitettu”. Huomautan, että siinäpä annoit esimerkin lapselle siitä, miten naisista puhutaan.

Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore puhuu vihapuheesta Väestöliiton videolla. Äänekäs vähättely taitaakin olla hyvin haitallista lapsen kehitykselle. Vaikka kielteinen puhe ei kohdistuisi suoraan lapseen, se saattaa koskettaa lapsen läheistä ystävää. Lisäksi lapsi tajuaa, että myös hänestä voidaan puhua yhtä rumasti huomenna.

Minä en halua romuttaa lasteni itsetuntoa enkä opettaa heille eriarvoisuutta.

Cacciatore kertoo, kuinka lapsi oppii olemaan varuillaan ja jopa pelkäämään arvostelevaa aikuista. Ja jos lapsi kokee, ettei aikuinen hyväksy häntä, vanhemman puhe tuhoaa lapsen itsetunnon. Se on aika vahvasti sanottu.

Olen kuullut koko elämäni rakennusalan työntekijöiden ja jääkiekonpelaajien älykkyyden vähättelyä. Nekin ammatit muuttuvat yhtäkkiä surkeiksi uravaihtoehdoiksi lapsen silmissä, vaikka hänellä saattaisi olla lahjakkuutta molempiin.

Minä en halua romuttaa lasteni itsetuntoa enkä opettaa heille eriarvoisuutta. Yhtäkkiä ymmärrän, että minulle itselleni on tainnut käydä juuri niin.

Nyt loppuu arvostelu!

Olen malliesimerkki ihmisestä, joka halajaa yhä vanhempiensa hyväksyntää. Tuntuu, että kärsin kiltin tytön syndroomasta.

Tilaan hampurilaisravintolan tiskillä ruokaa konditionaalissa sen sijaan, että kertoisin suoraan mitä haluan. Lähden elokuviin rentoutumaan, ja päädyn lopulta katsomaan kaverin ehdottamaa dokumenttia pedofiileista, vaikka kaipasin kevyttä komediaa. Ihan vain siksi, että teen mielelläni mitä toinen haluaa.

Lasken hyväuskoisuuteni hyveeksi, vaikka luottamusta ihmisiin ei saisi isäni mielestä kertoa julkisesti. Se nimittäin luetaan joissain piireissä tyhmyydeksi. Ystävällisyyteni koetaan flirttailuna, ja sehän on tietysti oma vikani. Nainenhan ei saisi koskaan olla liian ystävällinen, koska on silloin joko tyhmä tai ihan vain lortto.

Eiväthän nuo ominaisuuteni ja kompleksini tietenkään ole kotikasvatukseni tuotosta, mutta ehkä niistä voi löytää jotain yhteyttä Cacciatoren puheisiin. Tajuan tunteneeni itseni aina riittämättömäksi. Voisiko se tosiaan johtua osaksi siitä, että lähelläni on aina arvosteltu muita ihmisiä? En halua lasteni tuntevan samoin.

Negatiivisuus tarttuu. Pyydän taas anteeksi käytöstäni.

Olen jo hetken verran kiinnittänyt huomiota pahan puhumiseen ja kiroiluun lasten lähellä ja puuttunut siihen perhepiirissä. Kielteisen puheen ja kiroilun tehokitkeminen kotona on kuitenkin jäänyt vähälle. Myönnän, että kiroilu tuntuu lähteneen käsistä. Onneksi tosin iltaisin, kun lapset ovat nukkumassa.

Kerron tehokitkemisajatuksestani miehelleni. Hän suhtautuu siihen hieman huvittuneesti, mutta on mukana juonessa. Aion kiinnittää huomiota rumaan puheeseen myös kotona. Ensimmäinen tilanne tulee eteen jo parin tunnin päästä iltapalalla:

Istumme ruokapöydän ääressä lasten kanssa, ja parjaan suureen ääneen liikenteessä näkemiäni laatikkopyöräilijöitä. Aikuisia ihmisiä kärräämässä lapsiaan autotiellä, eikä kenelläkään ole kypärää päässään. Ei Helsinki ole mikään Amsterdam, jossa autoilijat väistävät! Päälle ajava auto osuu ensin laatikkoon ja lapsiin! Millainen isä se semmoinen on, joka ei sitä tajua! Tuhahdan ja ymmärrän samalla rikkoneeni rumasti puhumisen kieltoa. ”No, se oli ikävästi sanottu. Anteeksi.”

Myöhemmin illalla puramme mieheni kanssa pölyttyneistä pahvilaatikoista astioita uuden keittiön kaappeihin. Sivelen keittiösaarekkeen pintaa, kun huomaan asentajan kiinnittäneen taustalevyn väärin päin. ”On se saatana, kun kaikki pitää tehdä sinne päin!” Pihisen kiivastuneena kaikki muutkin remontin pieleen menneet asiat, ja kiroilen vähintään joka neljännen sanan.

Tekisi mieli heittäytyä lattialle itkemään väsymystä, mutta tunne typistyy vain lamaannuttavaksi pettymykseksi. Voiko vitutukseen kuolla? Tätä menoa kyllä.

Negatiivisuus tarttuu mieheeni, ja kiroilu luo kotiin ikävän ilmapiirin. Pyydän taas anteeksi käytöstäni.

Tunnin päästä katsomme kahdestaan telkkaria. Ruudussa pyörii kotimainen tositelevisiosarja Temptation Island. Siinä pariskunnat viedään tropiikkiin, jossa heidät erotetaan ja majoitetaan yhteen villien sinkkujen kanssa. Sitten katsotaan, kuka haksahtaa vieraaseen syliin.

Ihmettelen osanottajien nuorta ikää, ja olen aivan varma, että lähtivät mukaan ohjelmaan julkisuuden toivossa. Parjaan alaselkätatuointeja ja niukkaa pukeutumista sekä koko ohjelman konseptia.

No niin, kolme vihaista puheryöppyä putkeen yhden illan aikana. Tämän täytyi olla jonkinlainen ennätys!


Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen


Kohta olen ihmisiksi

Mikä haukkumisessa ja negatiivisuudessa kiehtoo? Kulttuuriantropologit kertovat, kuinka juoruilu on ollut ihmisjoukoille keino hitsautua yhteen. Juoruilu siis lähentää. Mutta miksi vain kielteisyys tuntuu kiinnostavan?

Kuulun heihin, jotka lähtevät helposti mukaan muiden tunnetiloihin. Ennen tyttöjen ravintolailtaa elämäni on täydellistä, mutta kuuden tunnin jälkeen moni asia onkin pielessä. Sitä se kurjissa asioissa vellominen teettää.

”Täydellisessä kodissa jokainen saa sanoa sanottavansa, muttei loukata sanoillaan.”

Päätän jatkaa kielteisen puheen tehokitkemistä vähintään seuraavat puoli vuotta. Ehkä siinä ajassa opin olemaan ihmisiksi. Psykologi Suvi Larun mielestä se tekisi hyvää lapsillekin.

– Täydellisessä kodissa jokainen saa sanoa sanottavansa, muttei loukata sanoillaan. Siellä ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, ja kaikesta saa kysyä. Siellä jokaisen mielipiteellä on merkitystä, ja jokaista kunnioitetaan ja arvostetaan ihan vain sellaisena kuin on.

Kuulostaa täysin toteuttamiskelpoiselta! Lupaan olla tuhahtelematta yhdellekään ammatille, tositelkkariosallistujalle tai luomulehtikaalisipsejä tehtailevalle laatikkopyöräilijälle.

Mutta siihen ilman kypärää pyöräilyyn saatan puuttua. Pitäähän nyt lapsen turvallisuus taata!

Vierailija

Huudan ja arvostelen muita lasten kuullen – ja se voi romuttaa heidän itsetuntonsa

Me voidaan luoda meidän sanoilla elämää tai kuolemaa. Olla puhumassa toivoa toisten ylle tai toivottomuutta. Puhe heijastaa meidän sisäistä maailmaa. Jos ihmisellä on sisäisesti noin paha olla, en usko että mikään self-help ja päätös kitkeä kiroilu, juoruilu jne pois todella lopulta auttaa muuttamaan meitä pitkällä tähtäimellä. Todellinen rakkaus muuttaa radikaalisti meidän sydämiä. Mitä sydän on täynnä sitä suu puhuu. Todellinen rakkaus on lempeä ja kärsivällinen, todellinen rakkaus haastaa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.