Huonosti käyttäytyvä lapsi ei välttämättä ole huonosti kasvatettu, sanoo Minna Vanhasalo.

Jokin aika sitten jonotin 12-vuotiaan poikani kanssa museoon. Jono oli pitkä, poikaa hermostutti, ja se purkautui tahattomina kiljahduksina. Edellämme seisova nainen kääntyi jokaisen äänen jälkeen katsomaan lastani tiukasti.

Monesti olen miettinyt, miten minun pitäisi noissa tilanteissa toimia. Pitäisikö kysyä: Huomaan, että katsot meitä. Onko jotain, mitä haluaisit kysyä? Vai sanoisinko: Ei, lapseni ei ole huonosti kasvatettu. Hänellä on neurologisia erityispiirteitä, joiden takia hänen on vaikea käyttäytyä kuten muut. Tiedän, että hän voi olla ympäristölleen välillä rasittava. Silti hänelläkin on oikeus liikkua kodin ulkopuolella, osallistua maailmaan.

Eniten haluaisin sanoa: Älä tuomitse, kannusta mieluummin. Jos joku käyttäytyy kummallisesti, siihen luultavasti on syy. Et vain tiedä, mikä.

Huono käytös ei ole sama asia kuin huono kasvatus. Minulla on kaksi lasta. Toinen heistä omaksuu tilannetajun rivien välistä, tavallisen arjen osana. Toiselle minun pitää selittää juurta jaksaen, millaista käytöstä häneltä milloinkin odotetaan. Silti se ei välttämättä onnistu.

Pojallani on diagnosoitu ADHD ja Aspergerin oireyhtymä. Lisäksi hänellä on Touretten oireyhtymään liittyviä pakkoliikkeitä.

Koska hänen erilaisuutensa ei näy ulkonäössä, hänen käytöksensä tulkitaan usein huonon kotikasvatuksen tulokseksi. Äitinä huomaan katseet kyllä, sekä tuomitsevat että kannustavat. Kun joku hymyilee tai jopa sanoo jonkin ystävällisen sanan, alkaa melkein itkettää.

Jos haluat auttaa erityislasta ja hänen vanhempiaan, joskus parasta on vain olla kiinnittämättä huomiota yllättävään käytöksen. Sitä poikani eniten toivoo. Tuijotus hermostuttaa häntä ja saa oireet yltymään.

Muita lapsia erilaisuus saattaa pelottaa. Silloin paras lääke on avoimuus. Diagnooseista puhumista joskus pelätään, koska ajatellaan, että se leimaa lasta. Minun kokemukseni on, että vielä pahempi on, jos kaikki ihmettelevät, mutta kukaan ei selitä.

Poikani koulukaverit olivat hämillään siitä, että hän nytkähteli ja äännähteli tunnilla. Opettaja selitti luokalle, että pakkoliikkeet ovat kuin aivojen hikka, niille ei voi mitään. Niihin voi myös suhtautua kuin hikkaan, antaa vain olla. Lapset olivat helpottuneita saatuaan selityksen. Tuijottelu ja muu ikävä huomio loppui siihen.

Hyvä yleisselitys on, että hän käyttäytyy eri tavalla, koska hänellä on erilaiset aivot. Sen lapsetkin ymmärtävät.

Autisti ei ole haukkumasana. Kunpa kaikki aikuisetkin tajuaisivat tämän.

Neurologisten diagnoosien, kuten ADHD ja autisti, käyttäminen yleisinä haukkumasanoina on yhtä ikävää kuin homottelu heille, joita asia oikeasti koskettaa.

Meidän Perhe 4/2017

Minna Vanhasalo on 42-vuotias kahden lapsen äiti, joka hyödyntää tietoa neurologisista eroista myös työssään opettajana.