En kai kasvata vahingossa sohvaperunaa? Hyvä alku on jo se, ettei kiellä lasta juoksemasta ja hyppimästä.

Vapaapäivän aamu, ja lapsi nyhjää sohvannurkassa sarjakuvan kanssa tunteja. Tavallaan ihanaa, mutta pitäisikö olla huolissaan? Kasvaako hänestä liikuntaa vieroksuva aikuinen?

– Lapsi liikkuu luonnostaan melkein joka paikassa, kun vain saa siihen vapautta ja mahdollisuuksia, vakuuttaa tutkijatohtori Arto Laukkanen Jyväskylän yliopistosta.

Luultavasti lukutoukkakin siis jossain vaiheessa vapaapäivää innostuu liikkeelle.

– Liikkuminen on lapselle luontainen tapa olla maailmassa. Lapsilla liikunta tarkoittaa fyysisesti aktiivista leikkiä, ei niinkään sitä, että lapsi vietäisiin erikseen jonnekin liikkumaan.

Nykyiset joustinpatjat ovat niin hyviä, että ne kestävät kyllä pomppimisen.

Laukkanen on tutkinut vanhempien vaikutusta lapsen liikunnallisuuteen. Hän haastaa vanhemmat tarkistamaan käsityksiään siitä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Saako sisällä juosta? Voiko sohvatyynyistä rakentaa esteradan? Onko sängyllä lupa pomppia?

– Nykyiset joustinpatjat ovat niin hyviä, että ne kestävät kyllä pomppimisen.

Tottumus urautuu jo varhain

Nykylapset elävät lapsuuttaan paljon enemmän vanhempien valvonnassa kuin aiemmat sukupolvet. Ennen lasten reviiri oli laajempi, ja lapset viettivät enemmän aikaa keskenään. Aikuiset eivät ehtineet olla kieltämässä puihin kiipeilyä, pyörätemppuilua tai hyppyrimäestä laskua.

Nykyisin lapset viettävät enemmän aikaa sisällä, mutta tarve liikuntaan on entisellään. Lasten liikuntasuositusten mukaan alle kouluikäisen pitäisi liikkua päivässä kolme tuntia, joista vähintään tunti reippaasti. Koululaisille suositus on kaksi tuntia liikuntaa päivässä.

Liikuntaa karttavilla lapsilla fyysisen aktiivisuuden määrä alkaa laskea jo neljävuotiaana.

Vaikka lapset ovat luonnostaan liikunnallisia, arviolta yli puolet suomalaislapsista liikkuu suosituksia vähemmän. Erot lasten välillä ovat suuret. Tutkimusten mukaan vähiten liikkuvat lapset ovat liikkeessä vain kolmanneksen aktiivisimpiin verrattuna. Liikuntatottumukset alkavat urautua jo leikki-iässä.

– Liikuntaa karttavilla lapsilla fyysisen aktiivisuuden määrä alkaa laskea jo neljävuotiaana, kun muilla lapsilla aktiivisuus vielä lisääntyy kouluikään saakka, Laukkanen kertoo.

Päiväkotiin kävellen

Kaikkein eniten lapsen liikuntatottumuksiin vaikuttaa perhe. Parhaimmillaan liikunta on osa jokapäiväistä arkea.

Vanhemman ei kuitenkaan tarvitse olla himoliikkuja ollakseen kelpo liikuntakasvattaja. Perheen yhteinen liikunnallinen puuhastelu ja arkiliikunta ovat tärkeintä.

Arto Laukkanen tutki väitöskirjassaan, miten vanhemmille annettu liikuntaneuvonta vaikutti perheen lasten liikuntatottumuksiin.

Kävi ilmi, että vanhemmille tarjottu tuki vaikutti eniten niissä perheissä, joissa vanhemmilla oli kaikkein vähiten liikuntaa tukevia toimintatapoja. Pienillä muutoksilla arjessa lasten liikkuminen lisääntyi. Voisiko päiväkodista kävellä kotiin ainakin iltapäivällä, kun ei ole niin kiire kuin aamulla? Sovitaanko yhdessä, että hissiä ei käytetä kuin hätätapauksessa? Mahtuisiko viikonloppuun retki lähimetsään tai uimahalliin?

Ohjattu liikunta voi jopa vähentää luontaista liikkumista, sillä siihen liittyy usein kuskaamista ja odottelua.

Päiväkoti-ikäinen tai pieni koululainen ei välttämättä tarvitse ohjattua liikuntaa.

– Ohjattu liikunta voi jopa vähentää luontaista liikkumista, sillä siihen liittyy usein kuskaamista ja odottelua lapsiryhmässä, Laukkanen huomauttaa.

Liikkumistavat kehittyvät ikävaiheittain. Taapero jaksaa harjoitella lelun viskaamista loputtomasti. Viisivuotias liikkuu paikasta toiseen juosten tai hypähdellen, ja alakoululainen harjoittelee kymmeniä kertoja päivässä kärrynpyörää.

Lapsen kasvaessa liikunta linkittyy kaverisuhteisiin. Kouluiässä liikunnan perustaidot, kuten heittäminen, juokseminen, hyppääminen ja välineen käsittely, olisi hyvä jo olla hallussa. Silloin pääsee paremmin mukaan yhteisiin välituntileikkeihin.

Paikoilleen ei pitäisi jymähtää, sillä liikunta on välttämätöntä lapsen kehitykselle. Hermosto ja lihakset kehittyvät vain harjoittelemalla. Luut tarvitsevat vahvistuakseen vauhdikasta liikuntaa parikymppiseksi asti.

Uusimmat tutkimukset osoittavat, että liikunta kehittää aivoja ja tehostaa niiden työskentelyä. Ehkäpä lukemaankin opitaan ennemmin liikkuen kuin kirjaimia päntäten.

Se ei ole geeneissä

Perimällä on vain pieni vaikutus siihen, kuinka liikunnallisiksi kasvamme. Lapsen temperamentti ei määritä suoraan hänen liikunnallisuuttaan, mutta se saattaa vaikuttaa siihen, kuinka läheiset ihmiset suhtautuvat lapsen liikkumiseen.

– Jos lapsi on temperamentiltaan niin sanotusti helppo, vanhemmat tukevat häntä liikuntaan. Jos taas lapsen temperamentti on haastavampi, lapsi saa tukea vähemmän, Laukkanen tiivistää tuoreet tutkimustulokset.

Haastavamman lapsen käyttäytymistä rajoitetaan enemmän.

Vanhemmat ilmeisesti suhtautuvat sallivammin temperamentiltaan helposti sopeutuvaan lapseen, kun taas haastavamman lapsen käyttäytymistä rajoitetaan enemmän. Voimakastahtoisen lapsen vanhempien kannattaa siis pohtia, voisiko kieltämisen joskus jättää väliin liikuntakasvatuksen nimissä.

Yllättäen liikuntatutkija ei pidä ruutuaikaa ja pelaamista kovin suurena uhkana lasten liikkumiselle.

– Viihdeteknologia kuuluu lasten elämään. Ihanteellista on, jos sen yhdistää liikuntaan, kuten seikkailu-, tanssi- ja urheilupeleissä.

Riskejä kaihtamatta

Kouluiässä kavereiden vaikutus lapsen liikunnallisuuteen kasvaa. Vanhempien rooli on toimia entistä enemmän liikunnan mahdollistajana. Koululainen kavereineen tarvitsee ehkä kyydin trampoliinipuistoon, laskettelurinteeseen tai muihin paikkoihin, joissa ikätoverit tykkäävät liikkua.

– Koululaisen omia mieltymyksiä on tärkeää kuunnella. Kaikki eivät pidä ohjatusta treenistä, mutta skeittaus, skuuttaus tai keppihevostelu kavereiden kanssa saattaa kiinnostaa, Arto Laukkanen sanoo.

Iso osa koululaisen liikkumisesta muodostuu arjen aktiivisuudesta. Jos vain mahdollista, koulumatkat kannattaa kulkea jalan tai pyörällä. Perheen kesken voidaan sopia, että ulos lähdetään kerran päivässä tai ainakin kerran viikonlopussa.

Lapsen täytyy saada kokeilla rajojaan ja voittaa itsensä.

On hyvä, jos lapsi saa harjoitella liikunnan perustaitoja läpi lapsuuden ilman turhia rajoitteita. Puuhun kiipeilijää tai kiveltä hyppääjää kannattaa siis ennemmin kannustaa kuin kieltää.

– Pieni riskinotto kuuluu liikuntaan. Lapsen täytyy saada kokeilla rajojaan ja voittaa itsensä. Siitä syntyy liikunnan ilo.

Kannusta, älä kiellä

1. Unohda turhat kiellot

Pohdi, millaisia sääntöjä luot kotiin. Mitään pahaa ei tapahdu, vaikka sisälle joskus rakentaisi temppuradan tuoleista ja tyynyistä. Jos sohvalla pomppiminen ärsyttää, mene toiseen huoneeseen.

2. Yhdessä liikkeelle

Vanhemmat vaikuttavat lapsen liikuntatottumuksiin kaikkein eniten. Entäpä, jos lähtisitte lähikauppaan yhdessä pyörällä tai potkulaudalla? Paras tapa edistää pikkulasten liikunnallisuutta on ulkoilla säännöllisesti.

3. Hyväksy riskit

Jos sinua kauhistuttaa, kun lapsi hyppää jättileiskautuksen keinusta, katso ennemmin muualle kuin kiellä. Liikunnan riemuun kuuluu omien rajojen koettelu.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lastensuojelussa työskentelevä ohjaaja Jani Mattila haluaa herätellä vanhempia: usein vanhemmilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä nuoret puuhaavat.

”Tehtäväni lastensuojelussa on arvioida nuorten sijoituksen tarve. Vaihtoehtoina on nuoren palauttaminen kotiin, nuoren palauttaminen kotiin avohuollollisen työn tukemana tai nuoren jatkosijoitus pitkäaikaiseen sijoitushuoltopaikkaan.

Nämä päätökset ovat sekä nuoren elämän että perheen hyvinvoinnin kannalta isoja ja merkittäviä. Päätöksiä ei voi tehdä hetkessä, eikä oikea ratkaisu aina selviä edes kuukaudessa. Nuoret, jotka ovat päihdekoukussa, väkivaltaisia tai muuten haastavia, ovat sisukkaita pysymään esimerkiksi päihteettömänä arviointijakson ajan, mutta kotiin päästessä kierre alkaa heti uudestaan.

Yhteiskunnassa on edelleen vanhakantaista ajattelua, että ongelmanuoret ovat lähtöisin syrjäytyneistä, köyhistä tai sosiaalisesti alemmista yhteiskuntaryhmistä. Näin ei enää ole, ja tähän jokaisen päättäjän ja vanhemman – aikuisten ylipäätään – olisi hyvä herätä.

Vanhanaikainen ”tarkkikselta koulukotiin” -tyyppinen ajattelu leimaa myös vanhemmat, ja saa heidät häpeämään avunhakemista pahoinvoivalle nuorelle.

Olen kohdannut asiakkaita jokaisesta sosiaalisesta ryhmästä, kantakaupungista ja lähiöistä. Kohtaan työssäni päivittäin nuoria, jotka ovat vakavaraisista perheistä, joissa vanhemmilla on käytössä kaikki saatavilla olevat kasvatuksen työkalut. Kulissit ovat kunnossa, ja usein kyseessä eivät edes ole kulissit – vanhemmat todella luulevat, että nuorella on kaikki hyvin, kunnes paha päihdekoukku tai käytösongelmat kodin ulkopuolella paljastuvat.

Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Aikuisilla ei ole käsitystä siitä, kuinka yleistä esimerkiksi kannabiksen käyttö nuorten keskuudessa on. Pilveä polttavat jo 12-vuotiaat ja sen saaminen on alkoholia helpompaa. Internetin vertaisverkosta pystyy ostamaan koviksi luokiteltuja huumeita jälleenmyyntiin tai omaan käyttöön. Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vanhempien olisi rohkeammin puututtava lapsen kavereiden tekemisiin ja uskallettava kertoa naapurin teinin tempauksista myös hänen vanhemmilleen. Mutta nykyään vallitsee selän kääntämisen kulttuuri: Ei uskalleta sörkkiä toisten asioita, vaan pidetään mölyt mahassa. Toisaalta vanhemmat loukkaantuvat nykyään helpommin, jos joku puuttuu heidän kasvatustyöhönsä. Ehkä sekin koetaan epäonnistumisena, vaikka ei kukaan aikuinen voi olla yksin perillä kaikesta.

Ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Kärjistettynä sanoisin, että ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Nykyään nuoret voivat myös psyykkisesti erittäin huonosti. Tuntuu, että iso osa nuorista on aivan liian huonokuntoisia avohoidon palveluihin, eikä lastensuojelu näin ollen ole se paikka, josta apua enää voidaan antaa. Ammattitaitoni ei riitä syvien mielenterveysongelmien kanssa painivien lasten auttamiseen. Apua pitäisi löytyä ja olla mahdollista hakea muualta.

Kaikille on selvää, että resurssit ovat riittämättömät, mutta usein näiden asioiden kanssa työskentelevät on hiljennetty. Sama tilanne on muillakin aloilla, kuten kouluissa, sosiaalityössä, terveydenhoidossa ja varhaiskasvatuksessa, joissa on ongelmia julkisen palvelun resurssien kanssa. Kohtaan työssäni jatkuvasti liian suurten asiakasmäärien tuomia ongelmia – kaikille tarvitsijoille ei riitä paikkaa ja aikaa, ja nyt puhutaan vasta nuorten avuntarpeen arvioinnista, ei itse sijoituksesta.

Resurssien ja asiakasmäärän on kohdattava, jotta lapsen etu varmistuu. Tätä työtä tehdään lapsen, ei kenenkään muun etu edellä.”

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lastensuojelussa työskentelevä Jani Mattila kehottaa vanhempia olemaan enemmän läsnä nuorille.

Jani Mattila näkee työssään päivittäin sen, että nuorten ongelmia, päihderiippuvuutta ja käytöshäiriöitä esiintyy myös ihan tavallisissa perheissä.

Jos kaikilla on koko ajan kiire, yhteinen aika on ruutujen värittämää tai ostettua hauskaa, eikä todellista aitoa keskusteluyhteyttä nuoren ja vanhemman välille synny, voi nuoren päihdeongelma tai käyttäytymisen haasteet kodin ulkopuolella tulla vanhemmille yllätyksenä. Mattilan mielestä nykyvanhemmat pelkäävät konfliktien aiheuttamista ja alkavat liian helposti nuoren kaveriksi, jolloin vanhemmuus unohtuu.

– Monet lastensuojeluun asti ulottuvat ongelmat olisi ehkä ehkäistävissä, jos vanhemmat olisivat enemmän lastensa kanssa.

Monet lastensuojeluun asti ulottuvat ongelmat olisi ehkä ehkäistävissä, jos vanhemmat olisivat enemmän lastensa kanssa.

Janin seitsemän neuvoa nuorten vanhemmille:

  1. Olkaa lastenne kanssa. Kiinnostukaa nuortenne elämästä ja tylsistykää heidän kanssaan.
  2. Selvittäkää, mitä nuoret tekevät ja missä menevät. Jos lapsi menee yökylään, tehkää tsekkaussoitto vanhemmille ja sopikaa yhteisistä pelisäännöistä.
  3. Lapsia saa kyseenalaistaa. Se on rakkautta ja rajojen asettamista. Kestäkää konflikteja ja sitä, että aiheutatte teinillenne pahaa mieltä asettamalla rajat. Se ei ole epäonnistumista vaan vanhemmuutta.
  4. Pyrkikää kaikin tavoin luomaan suhde, jossa ei olisi asiaa, josta nuori ei voisi kanssanne jutella.
  5. Perehtykää lastenne some-elämään. Valtaosalla vanhemmista ei ole hajuakaan, mitä siellä villissä lännessä tapahtuu.
  6. Syökää yhdessä. Se ei tarkoita, että ollaan samassa pöydässä, mutta tuijotetaan kukin omaa ruutua.
  7. Puuttukaa lapsen luokkakaverinkin tekemisiin ja toilailuihin. Useimmat vanhemmat ovat autuaan tietämättömiä, mitä oma nuori puuhaa tuolla, koska kotona voidaan käyttyä ihan erilailla kuin kavereiden seurassa. Jos vanhemmat uskaltaisivat jakaa tietoa ja kertoa naapurinkin lapsen töppäilystä hänen vanhemmilleen, usein ei tarvitsisi tulla lastensuojeluun asti.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.