En kai kasvata vahingossa sohvaperunaa? Hyvä alku on jo se, ettei kiellä lasta juoksemasta ja hyppimästä.

Vapaapäivän aamu, ja lapsi nyhjää sohvannurkassa sarjakuvan kanssa tunteja. Tavallaan ihanaa, mutta pitäisikö olla huolissaan? Kasvaako hänestä liikuntaa vieroksuva aikuinen?

– Lapsi liikkuu luonnostaan melkein joka paikassa, kun vain saa siihen vapautta ja mahdollisuuksia, vakuuttaa tutkijatohtori Arto Laukkanen Jyväskylän yliopistosta.

Luultavasti lukutoukkakin siis jossain vaiheessa vapaapäivää innostuu liikkeelle.

– Liikkuminen on lapselle luontainen tapa olla maailmassa. Lapsilla liikunta tarkoittaa fyysisesti aktiivista leikkiä, ei niinkään sitä, että lapsi vietäisiin erikseen jonnekin liikkumaan.

Nykyiset joustinpatjat ovat niin hyviä, että ne kestävät kyllä pomppimisen.

Laukkanen on tutkinut vanhempien vaikutusta lapsen liikunnallisuuteen. Hän haastaa vanhemmat tarkistamaan käsityksiään siitä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Saako sisällä juosta? Voiko sohvatyynyistä rakentaa esteradan? Onko sängyllä lupa pomppia?

– Nykyiset joustinpatjat ovat niin hyviä, että ne kestävät kyllä pomppimisen.

Tottumus urautuu jo varhain

Nykylapset elävät lapsuuttaan paljon enemmän vanhempien valvonnassa kuin aiemmat sukupolvet. Ennen lasten reviiri oli laajempi, ja lapset viettivät enemmän aikaa keskenään. Aikuiset eivät ehtineet olla kieltämässä puihin kiipeilyä, pyörätemppuilua tai hyppyrimäestä laskua.

Nykyisin lapset viettävät enemmän aikaa sisällä, mutta tarve liikuntaan on entisellään. Lasten liikuntasuositusten mukaan alle kouluikäisen pitäisi liikkua päivässä kolme tuntia, joista vähintään tunti reippaasti. Koululaisille suositus on kaksi tuntia liikuntaa päivässä.

Liikuntaa karttavilla lapsilla fyysisen aktiivisuuden määrä alkaa laskea jo neljävuotiaana.

Vaikka lapset ovat luonnostaan liikunnallisia, arviolta yli puolet suomalaislapsista liikkuu suosituksia vähemmän. Erot lasten välillä ovat suuret. Tutkimusten mukaan vähiten liikkuvat lapset ovat liikkeessä vain kolmanneksen aktiivisimpiin verrattuna. Liikuntatottumukset alkavat urautua jo leikki-iässä.

– Liikuntaa karttavilla lapsilla fyysisen aktiivisuuden määrä alkaa laskea jo neljävuotiaana, kun muilla lapsilla aktiivisuus vielä lisääntyy kouluikään saakka, Laukkanen kertoo.

Päiväkotiin kävellen

Kaikkein eniten lapsen liikuntatottumuksiin vaikuttaa perhe. Parhaimmillaan liikunta on osa jokapäiväistä arkea.

Vanhemman ei kuitenkaan tarvitse olla himoliikkuja ollakseen kelpo liikuntakasvattaja. Perheen yhteinen liikunnallinen puuhastelu ja arkiliikunta ovat tärkeintä.

Arto Laukkanen tutki väitöskirjassaan, miten vanhemmille annettu liikuntaneuvonta vaikutti perheen lasten liikuntatottumuksiin.

Kävi ilmi, että vanhemmille tarjottu tuki vaikutti eniten niissä perheissä, joissa vanhemmilla oli kaikkein vähiten liikuntaa tukevia toimintatapoja. Pienillä muutoksilla arjessa lasten liikkuminen lisääntyi. Voisiko päiväkodista kävellä kotiin ainakin iltapäivällä, kun ei ole niin kiire kuin aamulla? Sovitaanko yhdessä, että hissiä ei käytetä kuin hätätapauksessa? Mahtuisiko viikonloppuun retki lähimetsään tai uimahalliin?

Ohjattu liikunta voi jopa vähentää luontaista liikkumista, sillä siihen liittyy usein kuskaamista ja odottelua.

Päiväkoti-ikäinen tai pieni koululainen ei välttämättä tarvitse ohjattua liikuntaa.

– Ohjattu liikunta voi jopa vähentää luontaista liikkumista, sillä siihen liittyy usein kuskaamista ja odottelua lapsiryhmässä, Laukkanen huomauttaa.

Liikkumistavat kehittyvät ikävaiheittain. Taapero jaksaa harjoitella lelun viskaamista loputtomasti. Viisivuotias liikkuu paikasta toiseen juosten tai hypähdellen, ja alakoululainen harjoittelee kymmeniä kertoja päivässä kärrynpyörää.

Lapsen kasvaessa liikunta linkittyy kaverisuhteisiin. Kouluiässä liikunnan perustaidot, kuten heittäminen, juokseminen, hyppääminen ja välineen käsittely, olisi hyvä jo olla hallussa. Silloin pääsee paremmin mukaan yhteisiin välituntileikkeihin.

Paikoilleen ei pitäisi jymähtää, sillä liikunta on välttämätöntä lapsen kehitykselle. Hermosto ja lihakset kehittyvät vain harjoittelemalla. Luut tarvitsevat vahvistuakseen vauhdikasta liikuntaa parikymppiseksi asti.

Uusimmat tutkimukset osoittavat, että liikunta kehittää aivoja ja tehostaa niiden työskentelyä. Ehkäpä lukemaankin opitaan ennemmin liikkuen kuin kirjaimia päntäten.

Se ei ole geeneissä

Perimällä on vain pieni vaikutus siihen, kuinka liikunnallisiksi kasvamme. Lapsen temperamentti ei määritä suoraan hänen liikunnallisuuttaan, mutta se saattaa vaikuttaa siihen, kuinka läheiset ihmiset suhtautuvat lapsen liikkumiseen.

– Jos lapsi on temperamentiltaan niin sanotusti helppo, vanhemmat tukevat häntä liikuntaan. Jos taas lapsen temperamentti on haastavampi, lapsi saa tukea vähemmän, Laukkanen tiivistää tuoreet tutkimustulokset.

Haastavamman lapsen käyttäytymistä rajoitetaan enemmän.

Vanhemmat ilmeisesti suhtautuvat sallivammin temperamentiltaan helposti sopeutuvaan lapseen, kun taas haastavamman lapsen käyttäytymistä rajoitetaan enemmän. Voimakastahtoisen lapsen vanhempien kannattaa siis pohtia, voisiko kieltämisen joskus jättää väliin liikuntakasvatuksen nimissä.

Yllättäen liikuntatutkija ei pidä ruutuaikaa ja pelaamista kovin suurena uhkana lasten liikkumiselle.

– Viihdeteknologia kuuluu lasten elämään. Ihanteellista on, jos sen yhdistää liikuntaan, kuten seikkailu-, tanssi- ja urheilupeleissä.

Riskejä kaihtamatta

Kouluiässä kavereiden vaikutus lapsen liikunnallisuuteen kasvaa. Vanhempien rooli on toimia entistä enemmän liikunnan mahdollistajana. Koululainen kavereineen tarvitsee ehkä kyydin trampoliinipuistoon, laskettelurinteeseen tai muihin paikkoihin, joissa ikätoverit tykkäävät liikkua.

– Koululaisen omia mieltymyksiä on tärkeää kuunnella. Kaikki eivät pidä ohjatusta treenistä, mutta skeittaus, skuuttaus tai keppihevostelu kavereiden kanssa saattaa kiinnostaa, Arto Laukkanen sanoo.

Iso osa koululaisen liikkumisesta muodostuu arjen aktiivisuudesta. Jos vain mahdollista, koulumatkat kannattaa kulkea jalan tai pyörällä. Perheen kesken voidaan sopia, että ulos lähdetään kerran päivässä tai ainakin kerran viikonlopussa.

Lapsen täytyy saada kokeilla rajojaan ja voittaa itsensä.

On hyvä, jos lapsi saa harjoitella liikunnan perustaitoja läpi lapsuuden ilman turhia rajoitteita. Puuhun kiipeilijää tai kiveltä hyppääjää kannattaa siis ennemmin kannustaa kuin kieltää.

– Pieni riskinotto kuuluu liikuntaan. Lapsen täytyy saada kokeilla rajojaan ja voittaa itsensä. Siitä syntyy liikunnan ilo.

Kannusta, älä kiellä

1. Unohda turhat kiellot

Pohdi, millaisia sääntöjä luot kotiin. Mitään pahaa ei tapahdu, vaikka sisälle joskus rakentaisi temppuradan tuoleista ja tyynyistä. Jos sohvalla pomppiminen ärsyttää, mene toiseen huoneeseen.

2. Yhdessä liikkeelle

Vanhemmat vaikuttavat lapsen liikuntatottumuksiin kaikkein eniten. Entäpä, jos lähtisitte lähikauppaan yhdessä pyörällä tai potkulaudalla? Paras tapa edistää pikkulasten liikunnallisuutta on ulkoilla säännöllisesti.

3. Hyväksy riskit

Jos sinua kauhistuttaa, kun lapsi hyppää jättileiskautuksen keinusta, katso ennemmin muualle kuin kiellä. Liikunnan riemuun kuuluu omien rajojen koettelu.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mitä jos et enää kuvailisi säätä adjektiiveilla? Ulkona ei ole kamala sadeilma, vaan ulkona sataa, sanoo lastenohjaaja Juha Alhokoski.

”Ulkoilu lasten kanssa säällä kuin säällä on monen mielestä kaunis ajatus – ennen räntäsateita ja paukkupakkasia. Silloin alkaa helposti huolettaa, pärjääkö oma kullannuppu ulkona. Oikeasti eniten rohkeutta vaaditaan vanhemmilta. Lapsi ei näe sään kamaluutta samalla tavalla kuin aikuinen: jos ulkona sataa, sehän vain tarkoittaa mahtavia lätäköitä, joissa leikkiä.

Monet aikuiset ovat vieraantuneet ulkoilusta. Esimerkiksi ajatus jatkuvasta työmatkapyöräilystä on vieras, koska untuvatakki päällä autoon hyppääminen on helpompaa.

Lapset oppivat esimerkistä. Jos vanhemmat ovat valmiita lähtemään ulos ja pukeutuvat sään mukaan, lapsikin ymmärtää, että kysymys on vain oikeista varusteista.

Kurahousut ovat väline lätäköissä leikkimiseen.

Työpaikallani päiväkodissa päätimme vanhempainillassa, ettei säätä saa kommentoida adjektiiveilla. Eli ulkona ei ole kamala sadeilma, vaan ulkona sataa. Emme myöskään puhu kurahousupakosta. Kurahousut ovat väline lätäköissä leikkimiseen samalla tavalla kuin hiihtämiseen tarvitaan sukset.

Aloittaminen on hankalinta. Siksi ulkona liikkumisesta kannattaa tehdä koko perheen säännöllinen tapa, koska ajan kanssa se helpottuu.

Liikkumisen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä elämysten hakemista. Aina ei tarvitse mennä seinäkiipeilemään, perinteinen pyöräilykin on hyvä, arkinen harrastus, joka sopii koko perheelle.

Lapset nauttivat paljon myös ihan kävelystä. Samoin kuin aikuisten nykyään suosituissa kävelykokouksissa, lapset puhuvat kävellessään koko ajan ja kertovat kuin huomaamattaan paljon elämästään, ajatuksistaan ja haaveistaan. Tämä tarjoaa aikuiselle hienon mahdollisuuden päästä kärryille siitä, mitä pienessä mielessä liikkuu.

Metsässä on kaikki, mitä lapset tarvitsevat.

Maastosta löytyy monenlaisia leikkivälineitä, ja kun mukaan ottaa esimerkiksi kiikarin ja suurennuslasin, tekemistä riittää.

Luontoretkillä ujotkin lapset uskaltautuvat paremmin leikkeihin mukaan.

Epätasainen maasto haastaa tehokkaasti liikkumaan. Välillä taas voi pysähtyä ja rakentaa vaikka majaa. Hienomotoriikkaa kehittävän legoilla rakentelun vastapainoksi tarvitaan isoja leikkejä, joissa tila luonnossa otetaan äänekkäästi haltuun. On tärkeää, että lapsi saa elää elämäänsä leikkien ja liikkuen ulkona. Kun lapsi on näissä hetkissä pääosassa, hän voi nähdä itsensäkin uudessa valossa.

Päiväkodin lasten kanssa käymme retkillä viitenä aamupäivänä viikossa. Retket luovat ryhmään vahvan me-hengen, ja luontoretkillä ujotkin lapset uskaltautuvat paremmin leikkeihin mukaan, koska jokaiselle löytyy varmasti sopiva rooli.”

Juha Alhokoski on lastenohjaaja helsinkiläisessä päiväkodissa ja intohimoinen pyörällä liikkuja.

Vierailija

Juha Alhokoski: ”Metsä on paras leikkipaikka”

Äiti-ihminen kirjoitti: Metsä on tottakai hieno paikka lapsille,mutta entäs käärmeet ja hirvikärpäset?Edes aikuinen ei aina näitä huomaa! No voi kyynel. Onhan ne hirvikärpäset vähän ällöjä, kun mönkivät hiuspohjassa, mutta tuskin se olisi mikään syy kieltää lapsia menemästä metsään. Pipo päähän ja kumpparit jalkaan. Vai tuleeko vielä susikin ja vie nicopetterin mennessään? Ei ihme, että näistä nykynuorista tulee niin veteliä ja tuijottavat vain luuriaan huoneessaan, kun äipästä lapsi menee...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tunnekasvatuksesta on puhuttu jo pitkään, mutta tähän asti vastuu on sälytetty äideille. Vankiladokumentti osoitti, että myös isien pitää opetella tunnetaitoja.

Docventuresissa eilen nähty The Work -dokumentti herätti vilkkaan keskustelun sekä ohjelman jälkiosuudella että somessa. Dokumentissa vankilakundit istuvat terapiapiirissä puhumassa tunteistaan, pääteemana että kovinkin mies voi paljastaa heikkoutensa.

Dokumentin jälkipuinnista päätellen meillä on kasvatettu ja kasvaa edelleen poikia, joista tulee aikuisena kivikasvoisia miehiä. Monelle somessa asiaa kommentoineelle tuntui olevan täysin mullistava ajatus, että isäsuhteella on merkitystä omien tunteiden käsittelyssä, ja että isän esimerkki ja omat tunnetaidot vaikuttavat valtavasti seuraavan sukupolven empatiakykyyn ja tunteiden säätelytaitoihin. Kommenteista oli pääteltävissä, että miehen itkeminen muiden nähden tai feminiinisiksi ajateltujen tunteiden näyttäminen ylipäätään on yhä tabu.

Vauva.fissä on julkaistu lukematon määrä artikkeleita tunnepuheesta ja -kasvatuksesta, mutta lukijamme ovat valtaosin naisia. Jos tieto tunnekasvatuksen tärkeydestä ei välity naisten kautta miehille, eiväthän he edes tiedä, että tunnekasvatusta voi ja pitää tehdä! 

Tunnekasvatus ei ole mitään hihhulihömppää tai monimutkaista kasvatustiedettä, jota vain akateemiset naiset harrastavat.

Tunnekasvatus ei ole mitään hihhulihömppää tai monimutkaista kasvatustiedettä, jota vain akateemiset naiset harrastavat. Se on ehjän minäkuvan ja mielenterveyden lahja, jonka aikuinen voi omalla käytöksellään antaa lapselleen. 

Tunnetaidoilla tarkoitetaan kykyä tunnistaa, ilmaista ja säädellä tunteita. Esimerkiksi suuttumusta on opittava ilmaisemaan niin, ettei siitä aiheudu merkittävää harmia itselle tai muille. Arjessa se on tunteiden näyttämistä ja niistä puhumista ilman suurempaa draamaa. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän hän oppii mallista.

Annatko itkun tulla, kun surettaa? Annatko lapselle luvan itkeä, vaikka se tuntuisi epämiellyttävältä tai ajankohta väärältä. Miten teidän perheessä ilmaistaan hellyyttä? Näytätkö vanhempana, miten sykähdyttävältä tuntuu, kun pienet kädet tarttuvat kaulasta kiinni?

Suomen Mielenterveysseuran projektikoordinaattori Susanna Kosonen on perehtynyt lasten mielenterveyden edistämiseen neuvoloissa ja päiväkodeissa. Hän kehottaa puhumaan lapselle tunteista jo ihan pienestä vauvasta alkaen.

Mirja Könkään väitöstutkimus päiväkotien arjesta selvitti, miten iso merkitys kotien tunnekasvatuksella on. ”Lasten käytöksestä näki, miten heitä on kotona kohdeltu. Eräskin lapsi koki, ettei kaveri kuunnellut häntä. Sen sijaan, että olisi huutanut, että taaskaan sä et kuuntele, lapsi otti kaveriaan lempeästi kädestä ja kysyi: kuulitko, mitä mä sanoin”, Köngäs kertoo Vauva.fissä.

Olisiko vihdoin aika ymmärtää, että puhe tunnetaidoista ei tarkoita, että vain äitien on puhuttava tunteista lapselle. Myös isien pitää.

On myös tärkeää näyttää, että tunteet tulevat ja menevät. Vaikka suututtaisi, elämä jatkuu, tilanne korjataan ja mennään eteenpäin. Positiivisen kasvatuksen kouluttajalla Tiia Trogenilla on mullistava ajatus siitä, että kun lapsi hiertää vanhemman hermoja ja tekisi mieli huutaa, voi sen sijaan opetella olemaan rauhallisempi. Nimeomaan opetella – sitä ei tarvitse olla sisäsyntyisesti. Se on taito, jonka voi oppia!

Tunnetaitoja osaava lapsi on empaattisempi, kestää paremmin stressiä, osaa toimia paremmin sosiaalisissa tilanteissa ja ymmärtää ja tunnistaa omien tunteidensa lisäksi myös muiden tunteita.

Miksi siis kasvatamme pojistamme edelleen miehiä, jotka eivät itke, tanssi tai osaa hallita vihan tunteitaan? Olisiko vihdoin aika ymmärtää, että puhe tunnetaidoista ei tarkoita, että vain äitien on puhuttava tunteista lapselle. Myös isien pitää. Vain siten annamme pojille taidon ymmärtää omia ja toisten tunteita, lahjoitamme vapauden olla tuntevia, tasapainoisia miehiä, vapaita edellisten sukupolvien solmuista. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.