Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock

Omien lelujen lainaaminen on lapselle kova paikka.

Minun nalle – et ota! Minun auto – anna se tänne! Minun tietsikkavuoro – näpit irti näppiksestä!

Onko teidänkin perheessänne tavaroistaan tiukasti kiinni pitävä lapsi?

– Jo yksivuotias ymmärtää, mitkä ­asiat ja tavarat ovat omia. Silti hänelle ei tule ­mieleenkään jakaa niitä sisaruksen tai päivähoitokaverin kanssa, vaan hän ottaa lelunsa toisen käsistä muitta mutkitta, sanoo psykologi ­Arja Sigfrids.

Noin kaksivuotiaaksi lapsi elää maailmassa, jossa kaikki on tässä ja nyt. Vasta kahden ja kolmen ikävuoden tienoilla lapsi alkaa ymmärtää, mitä tarkoittaa kohta tai huomenna. Toisen lainatessa leluja hän tajuaa, että lelu on vain väliaikaisesti häneltä itseltään poissa.

– Lapset eivät ole itsekkäitä pahuuttaan tai epäsosiaalisuuttaan. Jos lapsen kädestä otetaan jotain hänelle kuuluvaa, hän voi aidosti hätääntyä. Hätäännyksessä on kyse turvattomuuden tunteesta. Ja kun lapsi on turvaton, hän saattaa huutaa ja kiljua, repiä tavaran rajusti toisen käsistä tai jopa lyödä.

– Jakamiskiistat ovat luonnollinen osa arjen ristiriitatilanteita – ja sellaisiinhan me joudumme läpi elämämme.

Sigfrids huomauttaa, ettei kaikkea tarvitsekaan aina jakaa. Aikuisetkaan eivät anna ­toisten käyttää tiettyjä tavaroitaan.

Aidon jakamisen ilo

Empatiataitoja lapsi opettelee pienestä ­pitäen, mutta yleensä noin 5–6-vuotias ja viimeistään kouluikäinen pystyy aidosti asettumaan toisen asemaan.

– Lapsi ymmärtää, että kaveri voi tulla surulliseksi, jos ei saa leikkiä myös hänen leluillaan­. Tämän oivaltaminen tekee jakamisesta aitoa. Silloin lapsi haluaa jakaa ollakseen reilu, ­Sigfrids sanoo.

Lapsi tajuaa myös, että jakaminen hyödyttää jokaista osapuolta. Leikki jatkuu sopuisammin ja pidempään, jos antaa omastaan.

– Jakamisen harjoittelu on samalla ongelmanratkaisutaitojen treenausta. Lapsi etsii omia kykyjään myötäeläjänä ja sovittelijana. Toisaalta hän hakee suuntaviivoja sille, missä kulkee terveen itsekkyyden rajat. Suuntaviivat eivät löydy, jos vanhemmat silottelevat liiaksi lapsen kiistoja.

Mutta missä vaiheessa aikuisen sitten pitää puuttua?

Silloin, kun kiista yltyy rajuksi itkuriidaksi tai lapsi käyttäytyy toista kohtaan väkivaltaisesti. Riitapukarit erotetaan ja viedään het­keksi rauhoittumaan eri tiloihin.

Lievemmissä tapauksissa aikuisen kannattaa harkita varovaisemmin, puuttuako vai ei.

– Älä mene väliin väsyneenä, ärtyneenä tai silloin, jos lapsi on vaikkapa nälkäinen. Joka päivä ei kannata puuttua lelutaisteluihin, ­Sigfrids sanoo.

Äiti määrää!

Joskus lapsi käyttäytyy toista lasta kohtaan ilmiselvän huonosti. Vanhempi voi kysyä silloin mielessään, millaisen lapsen minä oikeasti haluan? 

Tietysti sellaisen, joka pärjää sosiaalisissa tilanteissa, myös ryhmässä. Oman lapsen ilkeä ja itsekäs käytös voi nostaa pintaan voimakkaitakin tunteita. Vanhemmat saattavat kokea häpeää, syyllisyyttä, kiukkua ja avuttomuutta.

– Rauhoitu ensin itse, hengittele vaikka syvään. Luovu aikuismaisesta sanelupolitiikasta, vaikka mielesi tekisi ärähtää ja määrätä, miten homma nyt hoidetaan. Katso tilannetta lapsen näkövinkkelistä, Sigfrids sanoo.

Kun aikuinen menee väliin, ei ole enää oleellista, kenen lelu oli. Tärkeämpää on ottaa riitelijät pieneen pohdintatuokioon: Mitä oikein tapahtui? Miksi toinen itkee? Eikö toinen halunnut ylipäätään leikkiä toisen kanssa? Mitä riitelijät ajattelivat tilanteessa? Kumpaakin osapuolta kuunnellaan.

Asiallinen keskustelu tyynnyttää yleensä loukatun lapsen eikä lyö häpeäleimaa lelun riistäjään. 

– Kun lapset ovat saaneet tilaisuuden kertoa tapahtuneesta oman versionsa, on anteeksipyynnön ja hyvittämisen paikka. Saisiko toinen sittenkin leikkiä sillä lelulla? Mikä olisi lasten mielestä ylipäätään reilu tapa leikkiä?

Käsi eteen

Lapsen toistuvasti tyly käytös muita lapsia kohtaan on tiiviimmän tuen paikka. 

– Lapsen kanssa kannattaa pohtia ihan erikseen, millaisissa tilanteissa kontrolli pettää, nyrkki kohoaa tai kiukku saa vallan. Anna konkreettisia vaihtoehtoja toimia toisin: sopikaa vaikka riitatilanteissa käytetyistä lauseista, Sigfrids vinkkaa.

– Lapsi voi nostaa kämmenensä suoraan eteen ja sanoa toiselle lapselle napakasti ei tai stop, jos tilanne uhkaa päätyä tappeluun.

Aikuisen antamilla malleilla on iso merkitys, sillä lapsi ei osaa itse sanoittaa riitatilanteita järkevästi.

– Lapsella on oikeus kiukkuun ja vihaan, kaikenlaisten tunteiden ilmaisuun ilman, että aikuinen tukehduttaa ne. Lapsen ”en anna!” voi tarkoittaa sitäkin, että hän haluaa leikkiä yksin.

Lapsen tunteidenilmaisu on mielihalujen ja yllykkeiden ilmaisemista. Ymmärtävä aikuinen osaa ohjata lasta: kun kiista menee ohi, leikit sujuvat taas vähän ­sopuisammin.

Lähde: Essi Kähkönen: Mun! Mun! Mun! Meidän Perhe 6/2013

Ennen lempilelu oli kultaakin kalliimpi aarre. Nykyään parhaallekin lelulle löytyy useita korvaajia. 

Leluja on nyt lasten saatavilla enemmän kuin koskaan aiemmin. Ennen oli toisin.

– Vuosien varrella leikkimisen kulttuuri on muuttunut aika paljon, kertoo Lelumuseo Hevosenkengän johtaja Johanna Rassi.

Museon kokoelmissa on leluja 1800-luvulta nykypäivään. Vitriinejä tutkailemalla huomaa parhaiten, kuinka leikkimisen kulttuurin lisäksi myös lelut ovat muuttuneet.

Karkkipaperit muuttuivat aarteeksi, kun osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta.

Monet nykylasten isovanhemmat ovat syntyneet 40-luvun pula-aikana, jolloin lasten leikkeihin kuuluivat paperinuket ja kiiltokuvat. Kävyistä tehtiin käpylehmiä, kivilläkin oli leikeissä oma tehtävänsä. Karkkipaperit muuttuivat merkittäväksi aarteeksi, kun niiden kanssa osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta. Leluja tehtiin myös paljon itse.

Muovi aloitti massatuotannon

Muovi yleistyi lelujen raaka-aineena vasta 70-luvulla, Rassi kertoo. Uniikit puulelut saivat väistyä massatuotannon tieltä, kun leluja oli mahdollista tuottaa aiempaa enemmän ja halvemmalla.

Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930.

Esimerkiksi tanskalainen Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930. Muovinen Lego-palikka patentoitiin 1958, ja vasta seuraavien vuosikymmenten aikana Lego löysi paikkansa suomalaisista kodeista.

80-luvulle tultaessa massatuotetut lelut olivat jo melko itsestään selvä osa lapsuutta, ainakin keskiluokkaisissa perheissä. Tuolloin leluja saatettiin Rassin mukaan pitää myös statussymbolina: mitä enemmän lapsella oli leluja, sitä paremmissa kantimissa perheen talous oli.

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista.

Rassi kertoo, että suomalaisessa lelumaailmassa on pitkään ihailtu amerikkalaisuutta.

50-luvulla Pauligin kahvipaketeista kerättiin amerikkalaisten autojen kuvia, tai leikittiin amerikkalaisia elokuvatähtiä esittävillä paperinukeilla. Yhdsyvaltalainen lelufirma Mattel toi vuonna 1959 markkinoille Barbie-nuken, mutta se oli korkean hintansa vuoksi vain harvojen ja valittujen saatavilla.

Hittilelu voi löytyä myös lenkkipolun varrelta

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista, ja autokuvien sijaan kerätään Pokemoneja älypuhelimella. 

Nykylasten voi olla vaikea ymmärtää, että aina lelut eivät ole olleet itsestäänselvyys. Leikkiminen on älylaitteiden myötä muuttunut huimasti. On myös tutkittu, että lapset eivät jaksa enää leikkiä pitkäkestoisia leikkejä, vaan leikeissä halutaan edetä nopeasti seuraavaan. 

Kuitenkin lasten mielikuvitus on edelleen rikas, ja leluksi kelpaavat mitä ihmeellisimmät asiat. 

Vai eikö teillä muka koskaan ole kannettu kotiin kiviä ja käpyjä? 

Mikä teineissä on parasta? Lukijamme kertovat. Kerro oma ihana hetkesi kommenteissa!

Ne pienet, yhteiset jutut

Teinillä on jo oma maailmansa kavereineen ja menoineen. Mutta ne hetket, kun yhteys vanhemman ja teinin välillä löytyy, ne ovat arvokkaita.

Kun lapsi nojaa illalla sohvalla minuun ja kertoo omia kuulumisiaan, kun kaksi nuorempaa on jo nukkumassa. Illat ovat niitä arvokkaita lähentymisen hetkiä, jolloin isotkin asiat jaetaan vielä äidin kanssa.

Kun teinin saa lähtemään mukaansa vaikka kauppaan tai kävelylenkille, jutusta ei ole tulla loppua. Hän ehtii tunnin aikana avata maailmastaan enemmän kuin osaisi ikinä odottaa. Ja kuinka fiksuja ja pohdittuja ne jutut ovat.

Kun se ihana teini kuitenkin soittaa sinulle ensimmäisenä, oli iloinen tai surullinen asia. Meidän 15-vuotias tyttö edelleen ensimmäisenä joko soittaa tai tulee koulusta suoraan kotiin kertomaan päivän tapahtumat. Kun se teini pyytää juuri sinua mukaansa elokuviin, eikä sitä kaveria.

Parasta on arki

Kun teini-ikäinen omatoimisesti tyhjentää tiskikoneen, se saa jokaisen vanhemman pakahtumaan. 

Vilpitön kiitos tai jaettu joulutorttu. Karkkipäivänä äidille ostettu suklaalevy tai yllätyksenä siivottu olohuone. Parhaita hetkiä ovat myös yhdessä sohvalla katsottu leffa tai yhdessä pelattu videopeli, tai ne saunassa jaetut salaisuudet. Parhaita hetkiä ovat yksinkertaisesti ne, joista syntyy molemmille mukava muisto.

Kun lapsi omatoimisesti siivoaa tai laittaa ruokaa, tai auttelee ohimennen kotitöissä. Ajattelen, että olen osannut opettaa hänelle muiden huomioimista ja sitä, että kotihommat on kaikkien kotona asuvien tehtäviä.

Teini osaa yllättää

Teini-ikäisen lapsen vanhempana elämä on varmasti yllätyksiä täynnä. 

Kun teini sulkeutuu taas kerran huoneeseensa ja vähän myöhemmin selviää, että hän on hankkinut vähillä rahoillaan koko suvulle joululahjat ja väkertänyt niihin ihanat paketit ja itse tehdyt kortit. Se siitä itsekkyydestä.

Kun se sama teini, joka jatkuvasti ottaa yhteen pikkusisaruksen kanssa tosipaikan tullen huolehtii, ilahduttaa ja hoivaa mitä suurimmalla rakkaudella sitä samaa "ärsyttävää" pikkuveljeä.

Ei enää pieni lapsi, vaan itsenäinen, oma persoona

Kun teini kiinnostuu jostain asiasta, kotiväkikin oppii samalla uutta.

Kun lapsi innostuu jostain, kuten nyt vaikka syksyllä Tshernobylistä. Hän kaivaa tietoa siitä hullun lailla viikkoja putkeen ja pitää kotona esitelmiä aiheesta. On huimaa huomata, että lapsi on jo niin iso, että muodostaa omaa maailmankuvaa tietoa etsien ja hahmottamalla syy-seuraussuhteita itsenäisesti. Ja samalla oppii itsekin uusia asioita!

Kuinka ihana hän onkaan

Teinissä näkee parhaiten oman työnsä tuloksen. Ja sitä on lupa ihailla, täysillä.

Meidän 13-vuotias sanoi minulle eräänä päivänä: ”Minä äiti meinaan kasvattaa lapseni sitten samalla tavalla kun sä.”

Kun huomaa että on saanut kasvatettua nuoren miehen, jolla on hyvät tavat ja empatiakykyä. Joka huolehtii pikkusisaruksestaan ja menestyy koulussa.

Se, kun poika sanoi minulle, että olen maailman paras äitipuoli.