Äitiydestä tuli Heinin kokopäivätyö, kun kotiin muutti ensimmäinen sijoituslapsi. Nyt kolmen biologisen lapsen perheeseen on sijoitettu 9-vuotias poika ja 6-vuotias tyttö.

Onnettomuus oli vakava. 9-vuotias Eetu oli ylittämässä rullalaudalla tietä kaverinsa kanssa, kun auto törmäsi häneen. Ensimmäisenä paikalle ehti äiti Heini, joka soitti ambulanssin. Sairaalassa lueteltiin vammat: murtunut leuka, poskipää ja kallonpohja sekä aivoruhjeita. Kuin ihmeen kaupalla Eetu selvisi ja pääsi jo viikon päästä kotiin toipumaan. Kotona hän vain nukkui ja söi. Sängyn vierellä piti valvoa jatkuvasti ja seurata Eetun tilaa.

Eetun toipumiseen kului kokonainen kesä. Se oli pysäyttävä kokemus Heinille. Heini ja hänen puolisonsa Karri olivat viettäneet tähän asti kiireistä vuorotyöläisten arkea, jossa istuttiin harvoin yhdessä ruokapöydän ääreen. Iltaisin perheen kaksi poikaa kulkivat isänsä mukana salibandytreeneissä, kun Heini näki ystäviä ja kävi salilla. Omaa aikaa oli niin paljon, että välillä elämä kävi yksinäiseksi.

Eetu parantui täysin, mutta onnettomuuden jälkeen Heini päätti, että hän haluaa jäädä kotiin. Hän pohti ääneen Karrille, mahtuisiko perheeseen vielä yksi lapsi. Entä jos annettaisiinkin koti lapselle, joka sellaista todella tarvitsee, ehdotti Karri.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kielteiset odotukset kumoutuivat

Heini alkoi saman tien googlailla ja soitella sijaishuoltoon saadakseen lisätietoa sijoitusprosessista. Puolen vuoden päästä syksyllä 2010 pariskunta osallistui Pride-valmennukseen, joka on nykyään pakollinen sijaisvanhemmiksi haluaville. Kurssilla käydään läpi esimerkiksi parisuhdetta, perheen valmiuksia ja sijoituslapsen oikeuksia. Ennen valmennusta perheeseen tehdään kotikäynti ja perheenjäsenten rikosrekisteri selvitetään.

– Olin kuullut, ettei koulutuksessa välttämättä kerrota kaikista ongelmista sijoitetun lapsen kanssa. Meidän kurssimme oli päinvastainen, ja mietin jälkikäteen, että eikö nyt mitään positiivista ole luvassa. Se oli hyvä, koska sen jälkeen kaikki myönteiset asiat ovat tulleet iloisena yllätyksenä.

Tammikuussa 2011 Heini ja Karri saivat todistuksen kurssin läpäisystä. Siitä alkoi odotus. Tulevasta sijoituslapsesta oli vain yksi toive: hänen pitäisi olla nuorempi kuin perheen omat lapset.

Kuopus totesi, että kyllä me lainalapsesta huolehditaan.

Asiasta kertominen Eetulle ja tämän veljelle Leeville jännitti. Aluksi lapset eivät ymmärtäneet, miksi jotkut joutuvat lähtemään omien vanhempiensa luota. Heini ja Karri selittivät, että kaikilla ei ole hyvä olla omassa kodissa ja että he haluaisivat antaa sellaiselle lapselle uuden perheen. Esikoinen vastusti ideaa, mutta kuopus totesi: ”Äiti, kyllä me siitä huolehditaan.”

Perhe alkoi rakentaa omakotitaloa, ja Heini jatkoi töissä. Kesti vuoden ennen kuin odotettu puhelu tuli: pian 2-vuotias poika tarvitsisi sijaisperhettä.

– Hihkaisin heti, että ei voi olla totta, muutimme uuteen taloon viikko sitten. Sukat alkoivat pyöriä jaloissa, ja teki mieli sanoa, että tätä ei tarvitse miettiä, Heini muistelee.

Perhe sai miettimisaikaa yön yli, mutta aamulla vastaus oli yhä aivan selvä. Siitä alkoi tapaamisten sarja, jossa mukana oli poika, Heini, Karri ja kriisiperhe eli lyhytaikainen sijaisperhe. Tapaamiset järjestettiin kriisiperheen kotona. Molemminpuolinen rakkaus syttyi heti ensitapaamisella. Miten voikin rakastaa toista näin kovaa, Heini hämmästeli ääneen sijaisvanhempien koulutuksessa.

Poika kiintyi heti meihin kaikkiin.

– Poika solahti perheeseemme vaivatta. Oli uskomatonta, että kaikki natsasi niin hyvin ja että poika kiintyi heti meihin kaikkiin. Se oli kuin hattaraa, Heini sanoo.

Myös uudet isoveljet ottivat tulokkaan omakseen alkuhämmennyksestä toivuttuaan. Pojasta tuli perheen pieni vaippahousu, josta murrosiän kynnyksellä olevat veljet pitivät huolta liikuttavan hellästi.

Huhtikuussa poika täytti 2, ja syksyllä perhe lähti lomalle Thaimaahan. Kaikki oli paremmin kuin Heini oli uskaltanut uneksia.

Heini halusi kotiäidiksi

Kaksi vuotta myöhemmin arki oli muuttunut niin sujuvaksi, että Heini palasi osa-aikaisesti töihin sairaanhoitajaksi. Poika aloitti samaan aikaan päiväkodissa. Uutta elämänvaihetta ehti kestää kuusi viikkoa.

– Vuodet kotona olivat muuttaneet arvoni täysin. Pidin työstä, mutta turhautti, kun en voinut tehdä epäkohdille mitään. Samaan aikaan koti oli kuin pommin jäljiltä ja päänahkani kukki stressistä. Irtisanouduin, koska tajusin, etten enää kuulu sairaalaan.

Päätös syntyi nopeasti: perheeseen haettaisiin toistakin sijoituslasta.

Yhteinen päätös syntyi nopeasti: perheeseen haettaisiin toista sijoituslasta. Se oli suuri helpotus Heinille, joka tajusi, että koti oli hänen paikkansa.

– Kun kerran olen näihin saappaisiin astunut, ne ovat minun saappaani.

Tällä kertaa esikoinen vastusti uutta sisarusta entistä kovemmin. Vanhempien perustelut eivät kiinnostaneet, eikä teini-ikäinen Eetu kaivannut kotiäitiä, vaikka Heini luuli tehneensä kaikille lapsille palveluksen jäädessään kotiin.

– Silloin piti vain todeta, että tätä päätöstä ei peruta yhden ihmisen mielipiteen vuoksi. Tämä on liian tärkeää.

Asiat etenivät vauhdilla. Heini jäi pois töistä maaliskuussa 2014, ja uusi hakemus sijoituslapsesta lähetettiin saman tien. Puhelu tuli jo kahden viikon päästä, ja maaliskuun lopussa puolitoistavuotias tyttö tuli ensi kertaa kylään.

Jälleen Heini ihastui lapseen ensi näkemältä.

Jälleen Heini ihastui lapseen ensi näkemältä. Toive omasta pienestä prinsessasta toteutuisi viimeinkin.

Kesken sijoitusprosessin Heini alkoi ihmetellä omituisia oireitaan. Hän teki raskaustestin varmuuden vuoksi. Testiin ilmestyi kaksi viivaa: Heini oli raskaana.

Lapsen jouduttua pahaan onnettomuuteen Heinille oli selvää, että hän haluaa keskittyä enemmän perheeseensä.
Lapsen jouduttua pahaan onnettomuuteen Heinille oli selvää, että hän haluaa keskittyä enemmän perheeseensä.

Yllätysvauva sekoitti pakkaa

Tämä on kriisi, totesi sosiaalityöntekijä heti.

Heini kertoi raskaudesta sijaishuoltoon, kun oli käynyt ensimmäisessä ultrassa. Pari vuotta aiemmin tapahtunut keskenmeno oli tehnyt Heinistä varovaisen, eikä hän uskaltanut puhua asiasta aiemmin.

Tavallisesti lasta ei sijoiteta perheeseen, johon on syntymässä vauva. Tyttö oli kuitenkin ehtinyt jo muuttaa Heinin perheeseen.

Sitten Eetu huomasi merkinnän neuvola-ajasta Heinin kalenterissa. Kaksi uutta tulokasta kerralla oli esikoiselle liikaa ja välit äitiin viilenivät.

Kaksi uutta tulokasta kerralla oli esikoiselle liikaa.

– Oli vaikea yrittää selittää lapselle, että kyllä tästä selvitään, kun ei itsekään ole siitä yhtään varma. Sinä keväänä itkin monet itkut.

Vaikeammaksi tilanteen teki se, että tyttö kiintyi heti Heinin sijasta Karriin.

– Tunteeni olivat yhtä sekamelskaa. Olin mustasukkainen, koska tyttö haki huomiota mieheltäni. Hormonimyrskyssä ajattelin, että hän haluaa omia Karrin.

Huolta aiheutti myös se, että lähes jokaisella sijoitetulla lapsella on kiintymyssuhdehäiriöitä ja neuropsykologisia ongelmia. Ne näkyvät esimerkiksi sosiaalisina, kielellisinä tai fyysisinä viivästyminä kehityksessä. Ongelmat tulivat esiin Lindienkin perheessä lasten ollessa pieniä, ja ne ovat edelleen läsnä, vaikka Heini ei saa eritellä niitä tarkemmin.

Pelastus tuli sijaishuollolta, joka on sijoituksen alusta asti ollut perheen tärkeä tuki. Kun tytön sijoitus päätettiin pitää voimassa, Heiniltä kysyttiin, millaista apua hän tarvitsee. Hänelle tarjottiin siivoojaa, ja tuttu mentori eli toinen sijaisvanhempi jatkoi Heinin tukena. Perheeseen löytyi myös tukipariskunta, joka tuli sijoituslasten seuraksi silloin, kun Heini ja Karri tarvitsivat apua.

Tukipariskunta riensi apuun tarvittaessa.

Perheen kuopus Eemi syntyi joulukuussa 2014. Heini huomasi, että kun raskausmahan muodostama fyysinen kilpi oli kadonnut, hänen ja sijoitetun tytön suhde lähti paranemaan. Tässähän on aika mainio likka, Heini tajusi.

– En ole hetkeäkään harkinnut, että sijoitus päättyisi meidän aloitteestamme. En ikinä voisi tehdä sitä näille lapsille. Olemme luoneet yhdessä vahvan juuren. Tässä ollaan ja pysytään.

Lopulta esikoinenkin lämpeni uusille perheenjäsenille. Kesti kuitenkin vuoden ennen kuin Eetu alkoi huomioida Eemiä.

Tässä ollaan ja pysytään.

– Eetu ei ole koskaan ollut mikään halailija tai kiinnostunut pikkulapsista, mutta lasten kasvaessa välit paranivat. Nykyään välittäminen näkyy lasten kiusoitteluna ja komenteluna, Heini sanoo.

Aikaa parisuhteelle

Kun arki tuntuu välillä mudassa ryömimiseltä, parisuhde jää helposti tärkeysjärjestyksen hännille. Niin kävi myös Heinille ja Karrille, jotka ovat olleet yhdessä 21 vuotta. Eemin syntymän jälkeen heillä ei vuosikausiin ollut yhteistä aikaa. Karri teki töitä kellon ympäri, ja Heini koetti selvitä kolmen pikkulapsen ja kahden teinin luomasta härdellistä.

Vuosi sitten he päättivät, että asiaan tulee muutos. Kaikki lapset olivat jo sen verran isoja, että pystyivät jäämään hoitoon. Tukiverkkokin oli lähellä: sekä Heinin että Karrin äidit pitivät katraasta mielellään huolta. Niinpä pari lähti lomamatkalle kaksin – ensi kertaa ikinä.

Nykyään Heini ja Karri lähtevät säännöllisesti pakoon arkea. Joskus treffi-iltoihin kuuluu konsertti tai kavereiden juhlat. Yöksi mennään hotelliin.

Parisuhde on perheen tärkein suhde.

– Aluksi podin huonoa omatuntoa, koska emme ottaneet lapsia mukaan. Mutta olen tajunnut, että parisuhde on perheen tärkein suhde. Jos se ei voi hyvin, tätä ruljanssia ei jaksa, Heini sanoo.

Kuopus Eemi on kasvanut neljän sisaruksen katraassa.
Kuopus Eemi on kasvanut neljän sisaruksen katraassa.

Sijoitus ei ole salaisuus

Aivan sinun silmäsi, sanoi Heinin tuttu kurkatessaan vaunuissa istuvaa poikaa. Elettiin vuotta 2011, ja poika oli sijoitettu perheeseen hiljattain. Heini hymyili eikä viitsinyt korjata harhaluuloa.

Sijaislapsesta ei voi kertoa mitä hyvänsä ulkopuolisille.

Heini ei peittele rooliaan sijaisäitinä, mutta valitsee tarkkaan, mitä kertoo siitä muille. Siihen sitoo sijaishuollon kanssa tehty sopimuskin. Kotona lasten taustoista on aina puhuttu avoimesti. Heini ja Karri ovat kaikille äiti ja isi, mutta sijoitetuilla lapsilla heitä vain on elämässä tuplamäärä. Biologiset vanhemmat ovat tuttu näky Lindien kotona, jossa tapaamiset usein järjestetään.

Vaikeita kysymyksiä tulee silti lasten kasvaessa. Kun tyttö pohtii, miksei voi asua omien vanhempiensa luona, Heini ei voi vastata rehellisesti. Suuttuessaan tyttö saattaa huutaa, että biologinen äiti on parempi ja että hän muuttaa tämän luokse.

– Silloin sanon, että totta kai on. Kerron myös, että tämä on meidän arkea, johon kuuluu, että minä komennan.

Heini kutsuu sijoituslapsia lainalapsiksi. Arjessa asiaa ei kuitenkaan ajattele sen kummemmin.

– Rakastan jokaista lasta omalla tavalla mutta ihan yhtä paljon. Samalla lailla sijoituslapset voivat ärsyttää kuin biologisetkin, Heini sanoo ja naurahtaa.

Luopumisen pelko on aina läsnä. Sopimus sijoituksesta tehdään aina toistaiseksi voimassa olevaksi, ja kaikki työ tähtää siihen, että lapsi voi palata takaisin biologisten vanhempien luokse.

Luopumisen pelko on aina läsnä.

– Ajatus on tavallaan kivi niskan päällä, mutta en anna sen näkyä, Heini sanoo.

Sijoituslasten kotiinpaluu olisi suurin isku kuopukselle Eemille. Hän on kasvanut neljän sisaruksen keskellä.

– Vaikka Eemi tietää, että sijoitetut lapset eivät ole ”tulleet minusta”, hän on todella kiintynyt heihin. Luopuminen olisi kamala trauma.

Lupa uupua

Eemi kurkkii äidin olan yli, kun Heini näpyttelee puhelimen suojakoodin peliä varten. Pian poika palaa, kun puhelin on mennyt uudestaan lukkoon. Sijoitettu poika pyytää lupaa lähteä kaverille. Heini muistuttaa lounaasta, ja lapsi luikahtaa matkoihinsa. Naapurintytöt tulevat hädissään kertomaan, että Lindien koira Lennu haukkuu linnunpesää.

Sellaista Heinin arki on: jatkuvia keskeytyksiä, siivoamista, ruuanlaittoa ja riitojen selvittelyä.

Olen elänyt pikkulapsivaihetta melkein 20 vuotta

– Olen elänyt tätä pikkulapsivaihetta melkein 20 vuotta, Heini sanoo.

Viime aikoina Heini huomasi, että hänen pinnansa alkoi kiristyä. Pienet tauot eivät riittäneet, vaan lasten huuto alkoi ärsyttää heti, kun hän astui ulko-ovesta sisään. Oli kuitenkin vaikea antaa itselleen lupaa uupua, olihan hän itse halunnut ryhtyä sijaisäidiksi.

Lopulta Heini uskalsi ottaa tunteensa esiin anopin ja äitinsä kanssa. En ihmettele yhtään, molemmat puuskahtivat. Heini tajusi, että oli ehkä yrittänyt tsempata vähän liiankin pitkään.

Heini oli yrittänyt tsempata liian pitkään.

– Kukaan ei ole ihmetellyt, kun olen kertonut kaipaavani elämääni jotain muutakin kuin kotielämän. Päinvastoin, olen saanut pelkkää kannustusta.

Vielä Heini ei tiedä, mitä haluaa tehdä seuraavaksi. Kotona oleva sijaisäiti saa käyttää töihin tai opiskeluun vain rajatun määrän tunteja kunnasta riippuen. Aikaa olisi silti päivisin, kun lapset ovat päiväkodissa ja koulussa.

Vaikka tulevaisuus on vielä avoinna, se ei stressaa Heiniä. Hän on huomannut, että asioilla on tapana järjestyä.

– En ole koskaan osannut suunnitella opiskelua tai uraa, asiat vain ovat menneet näin. Uskon, että kaikella on merkityksensä, enkä osaisi kuvitella elämää millään muulla tavalla.

Teksti
Kuvat
Panu Pälviä