Sellainen käytös vahvistuu, mistä saa enemmän huomiota, on palaute sitten negatiivista tai positiivista. Sen vuoksi kannattaa keskittyä hyvään.

”Älä tanssi samalla kun peset hampaita! Ei puurokulhoja tiskikoneen ylätasolle!

Jos suustasi pääsee tämäntapaisia lauseita, saatat syyllistyä mikromanagerointiin. Se on yritysmaailman termi, mutta ilmiö on tuttu myös perheissä. Sillä tarkoitetaan toistuvaa huomauttelua, käskyttämistä ja pikkutarkkaa ohjeistusta.

Yksityiskohtiin pureutuva opastaminen on toki tarpeen vaikkapa silloin, kun lapsi opettelee uusia taitoja. Tiukat käskyt ovat paikallaan myös vaaratilanteissa, esimerkiksi jos lapsi on juoksemassa suin päin tielle. Mutta pikkuasioista huomauttelu ärsyttää ketä tahansa, ja vaikutus on yleensä päinvastainen kuin toivottu.

Vanhemman tehtävä on tukea lapsen itsenäisyyttä.

Kun vanhempi sortuu mikromanageroimaan, hänen on vaikea antaa lapsen kokeilla omia ideoitaan ja tehdä asioita omalla tyylillään ja itsenäisesti. Liiallinen ohjeistaminen voi lannistaa lasta niin, ettei hän tahdo enää yrittää – tai sitten hän voi kahta kovemmin haluta tehdä asioita omalla tavallaan.

Vanhemman tehtävä on tukea lapsen itsenäisyyttä ja kannustaa oma-aloitteiseen tekemiseen. Lapsen tulee saada yrittää ja onnistua, mutta myös epäonnistua ja yrittää uudelleen Kun vanhempi antaa lapselle tilaa yrittää, hän voi itsekin oppia uusia tapoja ajatella ja toimia.

Jos kukaan ei ole vaarassa tai kyseessä ei ole tärkeä asia, kannattaa höllätä.

Sellainen käytös vahvistuu, mistä saa enemmän huomiota, on palaute sitten negatiivista tai positiivista. Sen vuoksi kannattaa keskittyä hyvään.

Ihmismielelle on kuitenkin tyypillistä kiinnittää herkemmin huomiota ärsyttäviin kuin toimiviin asioihin. Taipumus voimistuu, kun olemme väsyneitä tai stressaantuneita. Jos taapero lusikoi puuronsa, mutta samaan aikaan pelleilee tuolilla, kiinnitämme huomiomme helpommin temppuiluun kuin siihen, että kulho tuli syötyä tyhjäksi.

Hyvä nyrkkisääntö on, että jos kukaan ei ole vaarassa tai kyseessä ei ole tärkeä asia, kannattaa höllätä. Lapsikin tajuaa nopeasti, jos vanhempi vain jakelee käskyjä, mutta niiden noudattamatta jättämisestä ei merkitse mitään.

Turhantarkka ohjeistaminen ei aina kohdistu vain lapsiin, vaan sitä esiintyy myös parisuhteessa. Puoliso saattaa latistaa toisen innon osallistua kotitöihin vaikkapa vahtimalla, että tiskikone täytetään ”oikein”. Pikkutarkkaan ohjeistamiseen yllyttää usein väsymys tai ajatus siitä, että joutuu itse tekemään työn uudelleen jos homma menee pieleen. Harva kuitenkaan nauttii käskyttämisestä. Yleensä se tuntuu turhauttavalta itsestäkin. Siksi tavasta kannattaa pyrkiä eroon.

Kun seuraavan kerran huomaat puuttuvasi epäolennaiseen seikkaan, yritä etsiä tilanteesta hyviä puolia: ehkä lapsi tanssin innostamana harjaa hampaitaan hieman pidempään.”

Psykologi Julia Pöyhönen on digitaalista kasvatus- ja perheneuvontaa tarjoavan FamilyBoostin toinen perustaja. Hän työskentelee myös Helsingin kaupungin perheneuvolassa.

Meidän Perhe 12/2017

Vierailija

Julia Pöyhönen: ”Uskalla luopua turhasta komentelusta”

Tiskikone KUUULUU täyttää tietyllä tavalla! Jos isot ja pienet lautaset laittaa sekaisin, niin ison takana oleva pieni jää likaiseksi. Ja taakse laitetun syvän lautasen eteen jää turha tyhjä kolo. Uudelleen peseminen tai tyhjät paikat kuluttavat turhaa vettä ja sähköä sekä kerryttävät tiskivuorta kun päivän tiskit ei mahdu koneeseen. Kun hyvä tapa on tiedossa, niin miksi antaisin muiden laittaa astiat päin mäntyä?
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä toimii yhdellä lapsella, ei välttämättä toimi maailman kahdella miljardilla muulla lapsella, kirjoittaa Marjut Ollila.

On helppoa olla täydellinen kasvattaja. Siihen ei tarvita kuin roppakaupalla tahdonvoimaa, ihanteita sekä lujia päätöksiä. Eikä edes yhtään lasta.

Lasten saamisen myötä olen saanut huomata – joskus katkerana mutta useimmiten huvittuneena – että teoria tuppaa toisinaan olemaan yhtä kaukana todellisuudesta kuin itä lännestä.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin. Pidän suuni supussa aina, kun olen aikeissa sanoa, että ”Sitten kun sinulla on yksi/kaksi/kolme lasta, huomaat...”

Tiedän hyvänä päivänä noin suurin piirtein, miten saan nämä kolme omaani hoidettua. Maailman kahdesta miljardista muusta lapsesta en menisi vannomaan. Mikä toimii yhdellä, saattaa toiselle olla kryptoniittia.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin.

Kokemus toki opettaa, ja hyvinä pitämiäni vinkkejä voin kysyttäessä jakaa, mutta toisen puolesta en ala tietää. Yritän muistaa, että synnytyksen yhteydessä minusta ei tullut oraakkelia, vaan ihan vain äiti.

Jollain tapaa sitä silti muuttuu uuden lapsen saadessaan. Ikään kuin syntyy uudelleen vanhemmaksi. Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti. Ovathan hekin uniikkikappaleita.

Kun halusin tietää, millaista menoa olisi odotettavissa kolmilapsisena, soitin viisilapsiselle ystävälleni.

Maanittelujen jälkeen hän suostui raportoimaan, että sinähän tiedät vanhan lapsiperhetotuuden, miten kaksi menee siinä missä yksikin vain, jos kyse on pullasta. Nyökyttelin ja odotin hänen sanovan, että kolmas pulla kuitenkin menisi siinä sivussa jo rutiinilla.

Mitä vielä! Sain kehotuksen varautua elämäni suurimpaan härdelliin. Lapset pelaisivat ylivoimapeliä, eikä aikuisten käsipareja enää riittäisi jokaiselle. Neljäs ja viides saattaisivat jo mennäkin omalla painollaan.

Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti.

Myös sen neuvon sain, että jos useampilapsiseen perheeseen eksyy mikä tahansa tauti, noro tai kihomadot, siivousoperaation sijaan on helpompi ottaa lapset ja muuttaa pois kotoa. Sitten nauroimme, ensin katketaksemme, lopulta hiukan hermostuneina.

Puhelun jälkeen lähdin välittömästi leikkaamaan lasten kynnet tautien ehkäisyn nimissä. Vilkaisin vain nopeasti äitikortistani toimintaohjeet: yhdeltä kynnet leikataan nukkuessa, toiselta rusinoilla lahjoen ja kolmannelta... niin, hänen kyntensä pitääkin viilata.

Marjut Ollila on 3- ja 8- vuotiaiden lasten sekä viisikuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Käyttäjä13602
Seuraa 
Liittynyt18.6.2018

Mitä tehdä, kun kolmevuotias kertoilee perheen yksityisasioita ulkopuolisille?

Lapselle voi opettaa kuulumisen kertomista tutun esimerkiksi mummon kanssa. Näyttää miten äiti ja mummo kysyy ja kertoo kuulumisia ja kertoa mitä yleensä kerrotaan. Sitten on lapsen vuoro. Joka kerta kun tulaan mummolaan, mummo kysyy lapselta kuulumiset. Pienen lapsen kanssa aikuinen on suuressa roolissa ja johdattaa lasta. Kysyy kysymyksiä, tarkentaa ja Mielenkiinnolla kuuntelee. Harjoitellaan. Meillä pienenä opetettiin että vessassa puhutaan vessa asiat. Ja vessaan mentiinkin äitin kanssa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.