Kuva: Anna Huovinen
Kuva: Anna Huovinen

Lapsen vierottaminen tutista kasvoi yhdeksi niistä hetkistä, joissa epäonnistumista pelkäsin jo etukäteen. Rennomminkin olisin voinut ottaa.

Vauva ihastui tuttiin välittömästi. Ja kuinka suloiselta hän näyttikään nukkuessaan pienesti hymyillen, tutti suussaan – kuin pikkuruinen nukke vaaleanpunaiseen käärittynä.

Huoli oli kuitenkin jo juurtunut mieleeni. Jonain päivänä vauva pitäisi vieroittaa tutista.

Vanhemmuuteen mahtuu lukuisia hetkiä, joissa tuntuu piilevän mahdollisuus ”pilata kaikki”. Huomaanko vaiheen, ymmärränkö herkkyyskautta, tuenko ikätasoisia taitoja?

Stressasin tutista vieroittamista kahden vuoden ajan etukäteen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos en pysyisi napakkana oikealla hetkellä, pilaisin ainakin lapseni hampaat. Jos suussa olisi aina tutti, hän ei oppisi puhumaan. Päiväkodissa tutti olisi kaikkien muidenkin suussa.

Tutista luopumisen hetki kasvoi mielikuvissani loputtomaksi ja unettomaksi taisteluksi.

Epävarmuuden paikkoja oli muitakin. Kun nukutin vauvan ulos vaunuihin päiväunille, mietin, oppisiko hän koskaan nukkumaan sisällä. Kun hän alle yksivuotiaana söi mieluummin haarukalla kuin sormin, murehdin, että hän ei opi sormiruokailemaan (tuolloin en vielä tiennyt, että kaikki omin käsin syöminen on sormiruokailua).

Rennomminkin olisin voinut ottaa. Vauva kyllä antaa enemmän kuin yhden mahdollisuuden onnistua.

Tärkeämpää kuin seurata kehityksen tahtia hoito-oppaista on kasvaa yhdessä vauvan kanssa. Vauva opettaa hoitajaansa, kaikissa vaiheissa.

PS. Kuinka ollakaan, tutista vieroittaminen sujui ilman draamaa parissa illassa.

Juttu on maaliskuun Vauva-lehden pääkirjoitus.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla