Jos on itse kokenut lapsena kuritusta, miten katkaista sukupolvien perintö? Yli 500 vanhempaa kertoo.

Vielä vuosienkin jälkeen on helppo muistaa, miltä tuntui olla lapsi, jota aikuinen kurittaa.

”Tuntui kuin en olisi tärkeä vaan haitta.”

”Se oli pelottavaa ja ahdistavaa. Kuitenkin koin, että se oli minun vikani ja ansaitsin tuon kaiken olemalla minä.”

”Vannoin, etten tekisi omille lapsilleni niin.”

Sitaatit ovat vastauksia kyselyyn, jossa selvitettiin, miten nykyvanhempia on aikanaan kasvatettu ja millaisilla keinoilla he kasvattavat lapsiaan nyt. Vastaajia oli 529, suurin osa alle 12-vuotiaiden lasten äitejä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kysely tehtiin Meidän Perheen, Väestöliiton, Lastensuojelun Keskusliiton ja Ensi- ja turvakotien liiton yhteistyönä. Halusimme selvittää, millaisia kannustavia kasvatuskeinoja nykyvanhemmat ovat onnistuneet ottamaan käyttöön lapsen kurittamisen sijaan – ja miten se onnistuu tilanteissa, joissa selkärangasta nousee omassa lapsuudessa koettu malli.

Väkivaltainen perintö

Nykyäidit ja -isät ovat olleet lapsia aikana, jolloin tukistaminen ja luunapit olivat vielä osa melko tavallista kasvatusrepertuaaria. Lasta alistava kurittaminen kiellettiin lailla vuonna 1984, ja asenteet ja käytännöt ovat laahanneet lainsäädännön perässä. Suurin muutos perheissä on tapahtunut vasta 2000-luvulla.

Muutoksen hitaus näkyi kyselyssä. 83 prosenttia vastaajista oli kokenut lapsuudessaan jonkinlaista alistavaa kasvatusta, joko henkistä tai fyysistä: tukistamista, luunappeja, vähättelyä, huomiotta jättämistä. Joka kolmas kertoi saaneensa piiskaa.

Lähes kaikki olivat yksimielisiä siitä, että lapsen kohteleminen tällä tavalla oli väärin ja ettei siitä seurannut mitään hyvää.

”En usein tiennyt, miksi huudetaan ja mitä tein väärin ja mitä minulta odotetaan.”

”Se tuntui pahalta ja nakertaa edelleen itsetuntoa. Käyn psykoterapiassa nykyään ja opettelen siellä pitämään puoliani.”

Vastauksissa toistuivat nämä sanat:

– Asennetutkimuksista tiedetään, että suomalaiset pitävät nykyään henkistä kasvatusväkivaltaa jopa haitallisempana kuin fyysistä, sanoo ohjelmajohtaja Miia Pitkänen Lastensuojelun Keskusliitosta.

– Turvallinen suhde vanhempiin on lapsen kasvun alusta, joten henkinen alistaminen on todella vaurioittavaa.

Asenne ei kuitenkaan ole yhtä kuin teot. Vaikka kukaan kyselyyn vastanneista vanhemmista ei ilmaissut hyväksyvänsä minkäänlaista väkivaltaa kasvatuksessa, lähes puolet kertoi käyttäneensä kielteisiä kasvatuskeinoja ainakin joskus. Joka viides kertoi retuuttaneensa lasta tarpeettoman kovakouraisesti, ja lähes yhtä moni oli rangaissut lasta huomiotta jättämisellä. Joka kolmas kertoi, että on huutanut, syyllistänyt tai uhkaillut.

”Koen kauheaa syyllisyyttä siitä, että oma tunnesäätelyni ei toimi vaan paineisessa tilanteessa helposti alan huutaa tai kiroilla lapsille. Koen, että se on myös väkivaltaa, vaikka ei olekaan fyysistä.”

Omia arvojaan vastaan toimiminen herätti vanhemmissa häpeää ja syyllisyyttä. Vain yksi vastaaja kertoi korottavansa ääntä lapsille tarkoituksella, koska normaalilla äänellä puhuminen ei johtanut toivottuun lopputulokseen. Muille kyse oli aina itsehillinnän repeämisestä.

”Häpeän, huonommuuden ja epäonnistumisen tunne on musertava joka kerta, kun olen toiminut väärin lastani kohtaan.”

Pinna palaa paineen alla

Miksi niin moni vanhempi toimii toisin kuin haluaisi? Kyselystä piirtyy yhteinäinen selitys: ylikuormitus, väsymys, yksin jäämisen tunne. ”Voimakkaan stressin alla selkärangasta puskee oman lapsuuden malli”, eräs vastaaja kiteyttää.

”Kun on itse väsynyt ja turhautunut, kadottaa itsekurin ja saattaa esim. antaa luunapin. Samalla sekunnilla tietää sen olevan väärin ja huono omatunto syöksyy päälle, muttei tarpeeksi ajoissa, että ehtisi pysäyttää teon.”

”Tuntuu pahalta kirjoittaa tätä.”

Riskitilanteita ovat ne, kun on väsyneenä ja nälkäisenä ainoana aikuisena hoitamassa tilannetta. On helpompi pysyä tyynenä, jos joku on näkemässä, ystävä vaikka.

Vanhemmat analysoivat käytöstään rehellisesti ja tarkasti, omaa osuuttaan siloittelematta.

”Ajoittain menetin malttini ja retuutin, tukistin tai annoin luunapin, erityisesti silloin kun käytös oli toistuvaa tai se tapahtui tilanteissa, joissa häpesin sitä, että lapseni käyttäytyi niin. Tuntuu pahalta kirjoittaa tätä – todeta se, että olen ollut lapselleni uhkaava, satuttava ja ääliömäisen epälooginen. (Kyllä se nyt varmaan alkaa käyttäytyä hyvin muita kohtaan, kun vähän tukistan ja huudan sille).”

”Jos vanhempi on hurjan kuormittunut, se vaikuttaa koko perheen tunneilmastoon.”

Miia Pitkäsen mielestä vastauksissa näkyy se, että perheet tarvitsisivat nykyistä enemmän tukea arjen kuormittavuuteen ja hankaliin kasvatustilanteisiin.

– On selvää, että jos vanhempi on hurjan kuormittunut, se vaikuttaa koko perheen tunneilmastoon ja tapaan, jolla lasten kanssa ollaan. Suomalaisen kulttuurin yksi hankala piirre on se, että apua ei mielellään pyydetä ennen kuin asiat ovat jo liian pitkällä. Avun hakeminen ja saaminen ajoissa korjaisi vanhemmuuden ongelmia tehokkaasti.

Vastaajat olivat samaa mieltä. Käytännön opastusta myönteisiin kasvatuskeinoihin saa esimerkiksi perheneuvolan Ihmeelliset vuodet -ryhmistä, mutta usein vasta silloin, kun lapsella on todettu käytöshäiriö.

”Olisin hyötynyt niistä asioista jo aiemmin”, kommentoi eräs vastaaja.

Kunpa kannustavaa kasvatusta opetettaisiin neuvolassa ihan kaikille.

Vanhemmat listasivat liudan muitakin käytännön ideoita. Siivous- ja muu kodinhoitoapu vapauttaisi voimia myönteiseen yhdessäoloon lasten kanssa. Palveluseteli terapiaan auttaisi käsittelemään omassa lapsuudessa koettua. Lastenhoitoapu auttaisi lataamaan vanhemman akkuja.

”Jokainen normaali vanhempi kyllä yrittää parhaansa, mutta aina se ei vain riitä.”

Vastaajista 96 prosenttia oli naisia, ja vastauksissa nousi esiin toive saada myös isät vahvemmin mukaan kannustavan kasvatuksen opetteluun. Lapsen kehitykseen perehtyminen ja vaikkapa tunteiden sanoittaminen oli monessa perheessä äidin tonttia.

”Mies ei ymmärrä (tunteiden sanoittamisen ideaa). Jonkun ulkopuolisen pitäisi kertoa sen tärkeydestä.”

Miten ketju katkaistaan?

Huono uutinen: ylisukupolvinen ketju näkyy vastauksissa. Ne, jotka olivat kokeneet lapsena kuritusta, olivat myös vanhempina käyttäneet sitä enemmän kuin muut.

Hyvä uutinen: todella moni oli silti myös kyennyt katkaisemaan ketjun. Lapsena kuritusta kokeneista 45 prosenttia oli itse vanhempana pystynyt hylkäämään kielteiset kasvatuskeinot. 

He olivat päättäneet olla reilumpia, kannustavampia ja läheisempiä kuin omat vanhempansa – ja onnistuneet siinä.

Miten?

Eräs kertoi saaneensa terapiasta apua omien rajojen ja tunteiden tunnistamiseen. Se oli auttanut huomaamaan ajoissa tilanteet, joissa on itse liian väsynyt ja hermostus nousee. Silloin ehtii ottaa ajoissa aikalisän, mennä vaikka vessaan, juoda lasin vettä, hengitellä syvään, laskea kolmeenkymmeneen.

Toinen oli oivaltanut, että nähdäkseen lapset kunnolla on ensin opittava myötätuntoa itseään kohtaan. Vaikealla hetkellä auttaa, kun ajattelee lapsensa ihania puolia ja sitä, miten paljon on häntä toivonut.

Kolmas kertoi opiskelevansa jatkuvasti lisää lapsen kehityksestä. ”Se on ollut avain oman käytöksen muokkaamiseen.”

Moni puhui oman jaksamisen vaalimisesta. ”Pidän huolta itsestäni harrastamalla ja tapaamalla ystäviä. On helpompaa olla hyvä vanhempi, kun oma mieli on hyvä.”

Väestöliiton palvelupäällikkö, psykologi Suvi Larua vastaukset ilahduttavat.

– Aikuinenkin on ihminen, joka tarvitsee unta, ruokaa ja toisten tukea. Moni oli löytänyt upeita tapoja lisätä iloa perheessä.

Toimiva oivallus voi olla pienikin. Eräälle äidille se oli kahvikupillisen kokoinen.

”Aamuisin kun lapset on saatava hereille ja päiväkotiin, minua auttaa se, että itse nousen tarpeeksi ajoissa jotta ehdin juoda aamukahvin rauhassa.”

Yksi perhe oli ottanut käyttöön supersunnuntait, jolloin kukin saa vuorollaan keksiä perheelle kivaa tekemistä: ”Kävimme pakohuoneessa, lasersodassa, laskettelemassa, uimassa, elokuvissa. Teinit alkoivat avautua keskustelemaan, kun huomasivat, että perheen kanssa voi olla ihan mukavaa.”

Tällaista hyvän kierrettä Suvi Laru toivoo lisää kaikkiin perheisiin.

– Moni vanhempi on oppinut antamaan kannustavaa palautetta lapselle sekä ennakoimaan hankalia tilanteita. Sama kannattaisi ottaa käyttöön vanhempien kesken: kehua toista hyvin hoidetuista tilanteista ja ennakoida ajoissa, jos puoliso tai itse tarvitsee lepoa ja omaa aikaa, Laru sanoo.

Lepo ei ainoastaan pidennä pinnaa, vaan virkeänä ja voimissaan on myös helpompi nähdä tilanteet lapsen silmin. Yleensä lapsen huonoon käytökseen on jokin syy, vaikkei aikuinen sitä heti älyä.

”Olen hoksannut, ettei lapsi näe tilannetta samoin kuin minä.”

Psykologit kutsuvat erilaisten näkökulmien ymmärtämisen kykyä mentalisaatioksi. Kyselyssä moni vanhempi kertoo, että juuri se on ollut avain hankalien tilanteiden ratkomiseen rakentavasti.

”Olen hoksannut, ettei lapsi näe tilannetta samoin kuin minä, ja olen pystynyt perustellen selittämään kantani.”

”Maailman ja arjen katsominen lapsen kannalta on muodostunut tärkeäksi.”

”Pyrin miettimään asian lapsen näkökulmasta: mitä hän tarvitsee tai tavoittelee? Vastaamalla lapsen tarpeeseen saa lapsen usein toimimaan häntä itseäänkin hyödyttävällä tavalla.”

Lisää läheisyyttä

Selkäytimestä nousevien reaktioiden muuttaminen ei ole helppoa. Mutta kun se onnistuu, palkinto on melkoinen.

Vanhemmat kertovat, että kannustavan kasvatuksen seuraukset näkyvät ja tuntuvat kodin ilmapiirissä ja lasten käytöksessä. Lapset kertovat asioistaan, yhteys toimii, kyräily vähenee ja läheisyys lisääntyy.

”Lapsi uskaltaa sanoa perusteluja käytökselleen, kun niitä joka kerta kuuntelee.”

”Lapseni on sata kertaa rohkeampi ja iloisempi kuin minä olin lapsena. Hän osaa ja uskaltaa puolustaa itseään vaikka sanomalla minulle, että tuo huutaminen tuntuu pahalta. Minä en olisi uskaltanut.”

Eräs äiti kertoo, ettei nuorena olisi osannut kuvitella, miten hieno lapsen ja vanhemman suhde voi olla.

”Olen ylpeä itsestäni, että olen osannut katkaista väkivallan perinnön ja olla itse ihan toisenlainen äiti kuin minulle on oltu.”

Teksti
Kuvat
Julia Tavast