Isien soisi olevan alusta asti äitien kanssa samalla viivalla onnistumisineen ja epävarmuuksineeen, kirjoittaa Marjut Ollila.

Millaista on olla isä? Tätä pohtii takuulla moni varsinkin ensimmäistä lastaan saapuvaksi odottava, isä.

Kun googleen kirjoittaa Millaista on olla, saa lausetta jatkamaan ensimmäisenä sanan äiti. Seuraavat ehdotukset ovat kaunis, köyhä, suomalainen, laiha, koomassa, poliisi, kaksonen, miljonääri ja yksinhuoltaja.

Kun ystäväni sai kuulla, että on tulossa ensikertaa isäksi, hän kertoi pelkäävänsä, että tulee aina olemaan lapsensa äitiä vähintään yhdeksän kuukautta jäljessä. Häntä jännitti, koska matkan äidiksi sanotaan alkavan kahdesta viivasta raskaustestissä ja isäksi kasvamisen käynnistyvän vasta synnytys­salissa.

Omaa isyyttään ystäväni oli pohtinut jo vuosia, ennen kuin esikoinen ilmoitti itsestään. Hän tunsi itsensä isäksi aivan alusta asti. Muiden silmissä hän koki tulleensa isäksi kuitenkin kunnolla vasta, kun sai lapsensa syliinsä. Ja sittenkin piti hiukan todistella, että on kelvollinen vanhemman rooliin. Jotain muuta kuin äidin sidekick tai toiseksi paras valinta.

Isä on parhaimmillaan perheensä turvakallio ja ankkuri, josta äiti saa voimaa ja lapsi turvaa.

Joskus isäpuhe silti lipsuu vähättelyyn. Kuluneita ovat vitsit siitä, miten isästä tuli kakkosäiti hänen jäätyään vanhempainvapaalle tai supersankari tehdessään jotain niin arkista kuin käydessään kaksin lapsensa kanssa kaupassa. Se tuntuu monesta isästä vanhemmuuden vähättelyltä. Tässähän ollaan ihan vain vanhempia.

Isä on parhaimmillaan perheensä turvakallio ja ankkuri, josta äiti saa voimaa ja lapsi turvaa.

Isien soisi saavan olla alusta asti samalla viivalla onnistumisineen, toilailuineen ja tunteineen sekä epävarmuuksineen kuin kuka tahansa naapurin mutsi. Sankarivanhempien kriteerit kun ovat kaikille samat: olla läsnä lapselle ja vaalia tiukoissakin paikoissa suhdettaan lapsen toiseen vanhempaan, sillä siellä sijaitsee lapsen koti.

Ja siitä äitien kuvitellusta etumatkasta: isä kuroo sen kiinni tarttumalla pieneen – tai jo isommaksi venähtäneeseen käteen – ja muistamalla, että tärkeintä vanhemmuudessa on juuri tämä: vierellä kulkeminen.

Ystäväni puki kauniisti sanoiksi sen, miltä hänestä tuntuu uuden elämän äärellä:

”Isyys on eniten tunne siitä, että tämän pienen ihmisen rinnalla minä kasvan lopulliseen mittaani ja sitten hän minusta ohi."

Marjut Ollila on 8- ja 4- vuotiaiden lasten sekä kymmenkuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Vierailija

Isä ei ole kakkosäiti – lopetetaan vähättelevä isäpuhe

isätön äiti kirjoitti: Olen omassa ympäristössä nähnyt vain huonoja isäesimerkkejä. Isiä jotka ovat paljon poissa ja kaikki vastuu on äidillä. Isiä jotka tuovat rahat kotiin ja siksi heidän ei tarvitse hoitaa lapsia. Heti kun äiti alkaa tuomaan rahat kotiin ja sen takia joutuu tekemään pitkää työpäivää poissa kotipaikkakunnalta, minä jään oikein mielelläni lasten kanssa kotiin. t. Perheensä kovalla työllä elättävä isä
Lue kommentti
Vierailija

Isä ei ole kakkosäiti – lopetetaan vähättelevä isäpuhe

Vanhempia nyt ihan sukupuolesta riippumatta vähätellään, syyllistetään ja painostetaan joka puolelta. Jos olet leipää tuova isä, olet p*ska isä. Jos jää kotiin lapsen kanssa, on nössöisä. Jos äiti menee töihin ennen kuin lapsi on 3-v on huono äiti. Jos äiti on kotiäiti hän on laiska... Tämän takia en hanki lapsia.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.