Kuva: <span class="photographer">Milka Alanen</span>
Kuva: Milka Alanen

Esikoisen osa on raaka, sillä hän saa vanhemmikseen kaksi tumpeloa, Ile kirjoittaa.

Muistelimme vaimoni kanssa eräänä iltana aikaa, jolloin perheeseemme kuului vain kolme ihmistä. Millaista se oli? Keitä me olimme? Mitä me teimme ja mitä me oikein ajattelimme? Ajasta on kulunut kuusi vuotta, ja kolmen lapsemme ensimmäiset vuodet alkavat mennä jo päässäni sekaisin.

Vuonna 2013 esikoisemme oli juuri syntynyt, ja hämmennyksemme oli suuri. Arki oli vaipan vaihtoa pesukoneen päällä, navan putsausta ja myöhemmin kilparyömimistä rahin ympärillä kaksiossamme.

Unta emme saaneet silloinkaan. Olimme muistaakseni aivan lopen uupuneita. Lapsen mukanaan tuoma suuri elämänmuutos oli jo alkanut, mutta sen lopullisuus ei ollut vielä iskostunut tajuntaamme.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulla on hataria muistikuvia heräämisistä aamulla kello neljä ja lapsen viemisestä ulos kuudelta, jotta äiti saisi edes hetken pahasti kaipaamaansa unta. Volgan lautturin lailla laahustin pakkasessa etsien kahvilaa, joka olisi ­avannut ovensa ennen aamuseitsemää, että pääsisi edes hetkeksi lämpimään lepäämään. Muistan myös loputtomat yöt jumppapallon päällä, jonka päällä hytkyessä yritin epätoivoisesti saada kiljuvaa poikaamme nukkumaan. Poika kyllä nukkui, kunhan pallo pysyi liikkeessä. Keskivartalo oli tuolloin muuten kunnossa, mikä oli kuitenkin pieni korvaus unettomuuden aiheuttamasta pakokauhusta ja sekasorrosta. Töistä en muista mitään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajatukseni olisivat voineet olla tässä ja nyt, mutta todellisuudessa ne olivat tuolla, töissä ja huomisessa. 

Sanotaan, että esikoinen saa kaiken huomion, ja on täten sisaruksiinsa nähden etulyöntiasemassa. Harvemmin puhutaan tuon huomion laadusta. Tuoreen faijan pinna oli huomattavasti lyhyempi ja stressitasot korkeammalla kuin ne myöhemmin ovat olleet. Esikoisen kanssa pidin kynsin ja hampain kiinni omasta entisestä elämäntavastani, johon palaisin aivan kohta. En vain osannut päästää irti.

Poden jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, etten osannut tarjota tietynlaista rauhaa ja pysähtyneisyyttä pienen poikani tarpeisiin ja suruihin. Ajatukseni olisi voineet olla tässä ja nyt, mutta todellisuudessa ne olivat tuolla, töissä ja huomisessa.

Mietin usein, olisiko esikoisemme erilainen, jos olisin osannut kuunnella häntä ja hänen herkkyyttään paremmin. Oliko se unikoulu hänelle liikaa? Olimmeko liikaa liikenteessä juoksemassa hänen kanssaan paikasta toiseen? Vaikea sanoa, koska ei ole toista vaihtoehtoista todellisuutta, mihin verrata. Silti kysymykset vaivaavat.

Esikoisen osa ei ollut helppo. Hän sai vanhemmikseen kaksi tumpeloa, jotka olivat asialla ensimmäistä kertaa. Edelleen osa minusta haluaisi palata tuohon aikaan – nyt elämän ja Siperian muovaamalla rauhallisuudella ja kärsivällisyydellä. Heivai­sin jumppapallon ja tarjoaisin vain syliä. Nauttisin enemmän ja huolehtisin vähemmän.

Erehdysten kautta kai muovasimme silloin toinen toisiamme. Olen siitä ajasta nyt jo kuusivuotiaalle pikkukundilleni samanaikaisesti sekä kiitollinen että pahoillani.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla