Siitä on aikaa, kun Ile Uusivuori nukkui hyvin – silloin IRC-galleria oli kova juttu.

Vaimoni on puhunut minulle viitisen minuuttia. Minä olen tuijottanut liikennevaloissa edellä ajavan auton rekisterikilven yläpuolella olevaa ruostetta enkä ole kuullut sanaakaan. Joudun taas kerran pahoittelemaan: ”Sori kulta, voitko sanoa kaiken viimeisen viiden minuutin ajalta uudelleen. Mun päässä apina löi lautasia yhteen. En kuunnellut, anteeksi.”

En rehellisesti sanottuna enää muista, kuinka monta huonosti nukuttua yötä minulla on takanani. Viimeksi kun nukuin hyvin, suomalaiset keihäänheittäjät pärjäsivät arvokisoissa, BB-Kaki oli julkkis ja nuorisopiirit arvostivat IRC-galleriaa.

Kaikki kolme lastamme ovat aina nukkuneet huonosti. Siis todella huonosti. Syytä emme tiedä, mutta kaikkea olemme yrittäneet: olemme nukuttaneet, nukkuneet vieressä, sohvalla, omassa sängyssä, pimeässä, valoisassa, vieraspatjalla, autossa. Olemme laittaneet sänkyyn aikaisemmin, myöhemmin, emme ollenkaan. Olemme lopettaneet päiväunet ja aloittaneet niitä. Olemme lukeneet Mikko Mallikasta, unijänistä ja yritysjohtajien elämäkertoja.

Aina tulee hampaita, kuumetta tai korvatulehdus.

Kerran olimme niin epätoivoisia, että palkkasimme unikouluttajan. Silti kaikki lapsemme ovat jatkaneet infernaalista yöheräilyään kaksivuotiaiksi asti ja vielä sen jälkeenkin. Hetkelliset onnistumiset ovat nopeasti kosahtaneet, koska aina tulee hampaita, kuumetta, korvatulehdus tai kaikki kolme samaan aikaan.

Taannoin vaimo yritti lopettaa perheemme unettomuuden ja teetätti 240 senttiä leveän sängyn, jotta ”voisimme koko perhe nukkua samassa sängyssä” ilman yöllistä vaeltelua ja nukuttelua.

Jep jep. Nyt meillä on yksi huone pelkkää sänkyä, ja ehkä siksi en ole tuossa huoneessa liiemmin aikaa viettänyt. Ja jos joudun helvettiin, minun täytyy ikuisesti imuroida tuota huonetta jatkovarren jatkovarrella sängyn alta.

Emme valvo ellei ole aivan pakko. Emme urheile iltaisin emmekä katso telkkaria.

Meidän on ollut pakko hyväksyä, että lapsemme ovat herkkäunisia. Vähäiset unet myös vaikuttavat kaikkeen: emme valvo ellei ole pakko. Emme urheile iltaisin emmekä katso telkkaria. Emme käytä alkoholia, koska elimistö ei yksinkertaisesti kestäisi entistä huonompia yöunia. Toisaalta ne baarit, joissa kuljin kerran, ovat nykyään vihermehukahviloita.

Viime yönä päätin turvautua lahjontaan. Tuijotin veljeksiä silmiin sotkuisessa lastenhuoneessa ja sanoin rauhallisella mutta vakavalla äänellä: ”Pojat, isi ja äiti ovat tosi väsyneitä, koska teidän pikkusiskonne valvoo kaikki yöt. Jos te ette herätä meitä huomenaamulla, vaan alatte kiltisti keskenänne leikkiä omassa huoneessa, niin isi antaa teille suklaata. Samalla katsotaan Pikku kakkosta! Onko sopimus?” Molemmat pojat nyökkäsivät diilin merkiksi.

Kello 4:55 kolmevuotias poikani tönii minut hereille. Havahdun ja kuulen kuiskauksen: ”Isi, saadaanko me nyt sitä suklaata?”