Kuva: Milka Alanen
Kuva: Milka Alanen

Ile Uusivuori on saanut huomata olevansa tyhmä iskä, joka sanoo ei.

Vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen tyttäreni huutaa täyttä kurkkua ruokapöydässä. Syy kirkumiselle on hyvin yksinkertainen: En ole antanut hänen kaataa mustikkakeittoa pöydälle ja levittää litkua käsillään seinään, vaatteisiin, hiuksiin ja puhelimeni näytölle. Olin tyhmä iskä ja sanoin ei.

Nyt lapsi hytkyy tuolillaan kuin riivattu ja huutaa. Pyyhin mustikkakeiton rippeet naamaltani.

Pakko se on hyväksyä, kolmatta ja (viimeistä) kertaa elämässäni olen todistamassa tätä ihanuutta, jota ennen vanhaan uhmaiäksi kutsuttiin. Nykyään ymmärretään, että kaksivuotiaan kuuluukin tahtoa. Isosti. Yritän tukea häntä siinä parhaani mukaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ensimmäisen lapsen kanssa kaikki lapsen kehitysvaiheet lähinnä kiehtoivat. Muistan, kuinka saatoin torua esikoispoikaani hymyssä suin: ”Aijaijai, ei saa hieroa smoothieta läppäriin”.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viikon sisällä kotimme on vallannut minikokoinen räyhä.

Muutaman vakuutusyhtiön vahinkoilmoituksen ja kännykkähuollon jälkeen uskalsin toivoa, että yksi kolmesta olisi hiukan helpompi. Turha toivo. Voimakas temperamentti on nimittäin geeneissä. Taipaleenjoen etulinjasta selvinnyt vaimoni isoisä nimesi kaksivuotiaan lapsenlapsensa Tiktaattoriksi johtuen tulisesta luonteesta ja kyvystä hallita ympärillä olevia aikuisia ihmisiä. Jo menneet sukupolvet ovat siis tienneet, että tietyillä tehdasasetuksilla varustettujen pikkuihmisten kanssa on välillä parempi luovuttaa.

Minäkin olin lapsena temperamenttinen ja raivostuin tulisesti pienistäkin asioista. On siis sanomattakin selvää, miksi nuorin rakkautemme hedelmä on luonteeltaan kuin Gerard Depardieu, jolle on annettu liikaa viiniä.

Viikon sisällä kotimme on vallannut minikokoinen räyhä, joka repii alas tavaroita, haastaa riitaa, kirkuu ja huutaa, rikkoo kaiken ja pisauttaa minne sattuu. Vaipan vaihtaminen on jahtaamisen ja juoksukilpailun lopputulos, ja äänestä päätellen suuri rikos ihmisyyttä vastaan.

Tahtoikäisen arjessa on toki tilanteita, jolloin hän on sekunnin ajan tyytyväinen. 

Tahtoikäisen arjessa on toki tilanteita, jolloin hän on sekunnin täysin tyytyväinen. Ne hetket ovat sylissä. Astianpesukoneen tyhjennys, sängyn petaaminen ja leivän voiteleminen ovat asioita, joita teen nykyään yhdellä kädellä toisen täristessä väsymyksestä sekä jännetuppitulehduksesta. Tyttäreni tykkää myös kuljettaa itseään osoittamalla sylistä, minne ja mihin suuntaan hänen majesteettiaan on liikuteltava.

Onneksi kyseessä on vain vaihe. Vaihe, joka pitää sisällään lukuisia selkeitä kieltoja ja turvallisia pettymyksiä huutosinfonian saattelemana.

Joskus mietin, lievennettiinkö tunnelmaa rintamallakin näillä samoilla sanoilla ”Hei, sota on vain vaihe. Kyllä tämä joskus loppuu.”

Mustikkakeitto on pyyhitty, ja rakennamme yhdessä palapeliä. Tyttöni kikattaa innoissaan, ja kaikki on hyvin. Lastenhuoneessa isoveljet ovat kuitenkin aloittaneet riidan, joka äänen perusteella liittyy Lego-ukon valomiekan omistajuuskiistaan. Otan tytön syliini ja lähden selvittelemään.

Ohi on ja ikää 42

Kylläpä vain, mutta pahin on vasta edessä x 3, nimittäin murrosiät...
olette silloin mukavasti viisikymppisiä...

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla