Mitä tylsempi olen, sen omatoimisempia lapsistani on tullut, Ile Uusivuori kirjoittaa.

Isi, mitä me tehdään päikkäreiden jälkeen? Isi, missä mun punainen Power Rangers -ukko on? Isi, mul on jano! Isi, mä haluun leipää! Isi, voidaanko katsoa tän jälkeen Risto Räppääjä?”

Loputon määrä kysymyksiä, jatkuvaa palvelemista, riitojen selvittelyä, tavaroiden etsimistä ja samoihin kysymyksiin vastaamista päivästä toiseen.

Viikko sitten tajusin, ettei yksikään kolmesta lapsestani kykene odottamaan mitään sekuntiakaan. He haluavat kokoa ajan huomioni, ja kotona ollessani en saa hetkeäkään rauhaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sitähän se vanhemmuus on, mutta onko sen pakko olla? Miten minusta yhtäkkiä tuli pinna kireänä sinkoileva curling-vanhempi, jolta jokainen lapsi haluaa jotakin samaan aikaan? Ja vaikka miten yritän, narina vain jatkuu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Omista muistilokeroistani löytyy hataria mielikuvia siitä, kuinka lapsuudessani omat vanhempani lukivat kotona ollessaan lehteä samaan aikaan, kun me siskoni kanssa leikimme huoneessamme.

Nykyaika on poistanut maailmastamme odottamisen. Mitään ei tarvitse odottaa eikä mikään lopu koskaan. Instagram-kuvia voi selailla loputtomasti ja sarjoja katsoa 20 jaksoa putkeen. Pikku Kakkosen voi laittaa alkamaan milloin haluaa, ja kuriiripalvelut tuovat ovelle mitä ruokaa vain. Jos tarvitset uuden naamiaisasun, saat sen isosta ruokakaupasta sunnuntaina klo 19.45. Enää ei tarvitse pukea lasta valkoiseen poolopaitaan ja valkoisiin kalsareihin, kiinnittää vyötärölle pieniä pussukoita ja sanoa lapselle: ”Nyt olet Luke Skywalker”, niin kuin äitini teki. Siitä huolimatta lapsuuteni oli onnellinen.

Luulisi, että keksinnöt ja teknologia auttaisivat perhe-elämää, mutta todellisuudessa ne ovat tehneet kaikesta vaikeampaa. Pettymyksiä onkin kohdattava päivässä enemmän, kun asiat eivät koskaan luontaisesti lopu. Kaikkea pitäisi saada lisää, koska se on mahdollista. Väitän, että tv-ohjelmien, ihmisten, tiedon ja tavaroiden jatkuva saatavilla olo on lisännyt vanhempien ei-sanan käyttöä eksponentiaalisesti.

Lapsikin tajuaa, että nykyään kaikki on mahdollista, joten hän haluaa kaiken ja mielellään heti.

Missioni on maksimoida perhe-elämämme tylsyys. Joka aamu aamiaisen jälkeen menen takaisin sänkyyn olemaan. En palvele ketään, en kysy mitään. Puutun vain vakaviin riitoihin. En etsi tavaroita, en vastaa toistuviin kysymyksiin. Lohdutan vain, jos jotakuta oikeasti sattuu tai ahdistaa. Haluan kokeilla, mitä lapseni tekevät, kun tylsyyttä ei pääse pakoon.

Jo ensimmäisten kokeilupäivien jälkeen moni asia on muuttunut paremmaksi. Mitä tylsempi olen jaksanut olla, sen omatoimisempia lapsistani on tullut. Mitä vähemmän harjaan curling-vanhempana jäätä lasten kivien edestä, sen pidemmälle he liu’uttavat kivensä itse. Lapset viettävät huoneessaan pitkiäkin aikoja keskenään.

Tylsyys on upeaa, kaunista, ihanaa ja äärimmäisen tehokasta. Ennen vanhaan maailman rajallisuus tuli vastaan kaikessa ja uusi Pikku Kakkonenkin vasta huomenna. Nyt meidän on luotava lapsen maailmalle rajat itse. Tylsyyden maksimointi on uusi Hop Lop.

Vierailija

Loistavasti muotoiltu! Juuri noin se on. Itse olen omissa ajatuksissani viihtyvä äiti, jolla on keskenään mainiosti leikkivät lapset. Ja silti saan opastaa ja puhaltaa ja lohduttaa heitä ihan riittävästi. Tärkeää on olla tunnetasolla läsnä silloin, kun aikuista oikeasti tarvitaan. Siinä on vissi ero viihdyttäjän rooliin. 

Annu Anselmi

Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei valita lapsista niin paljon kuin tämä pariskunta.
Onpa heistä kumpi tahansa telkkarissa, niin ainainen natina pienistä lapsista.
Se kuulostaa ällöttävältä.

Höpsistä!
He vaan kertovat harvinaisen ymmärrettävästi kaikille, minkälaisten asioiden parissa nykyvanhemmat elävät ja toimivat.
Jos otat sen valituksena, kannattaa pohtia mistä olet itse jäänyt lapsena paitsi ja miten se omaan tulkintaasi vaikuttaa.
Peace & Love

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla