Ile Uusivuori tietää tilanteen, jossa kurahousujen kanssa temppuilu katkaisee kamelin selän.

Herään hyväntuulisena, koska olen nukkunut elämäntilanteeseemme nähden järisyttävän hyvin. Alan valmistaa kuuluisaa isin aamiaisspesiaalia samban tahdissa innoissani siitä, että saisin viettää koko päivän valmistellen tulevia töitäni.

Kuluu hetki, ja rähisen eteisessä kuin lapsuuden naapurin huonosti koulutettu rottweiler. Pian huutavat kaikki, ovet paukkuvat. Lopulta rähjää rouvakin – ei tosin lapsille vaan minulle. Puolessa tunnissa olen menettänyt tasapainon ja siirtynyt apinamaiseen raivotilaan. Smoothieta blenderissä surisuttelevaa ihkuiskä on tilanteessa, jossa lepytettävinä ovat paitsi lapset, myös vaimo. Mitä tapahtui?

Kun olen ärähtänyt lapsilleni turhan rajusti, tilanne on aina ollut monen asian kulminoitumispiste. Viisi vuotta valvomista herkkäunisten lasten kanssa, laukkaa vaativissa töissä aamusta iltaan. Koska arki on kahden ihmisen vastuulla ilman kunnon tukiverkostoja, ei ole varaa hellittää hetkeksikään. Viimeksi vessassa sai olla yksin helmikuussa 2014, ja koko ajan takaraivossa jyskyttää kolme isoa hoidettavaa asiaa. Auto piti katsastaa viime viikolla, puolison kanssa ei olla oltu kahden kymmeneen päivään. Treenistä ei ehdi palautua. Kaikki keskeytyy vähintään kolmesti, ja sen kerran, kun haluasi kuunnella lempibiisiä, kaksi kolmesta lapsesta kirkuu. Joka paikassa velloo kaadettuja mehulaseja ja muovailuvahan rippeitä.

Mitta täyttyy, kuppi menee nurin, dekki levähtää – ja karjaisen.

Kun tässä kakofoniassa tsemppaa eikä suutu vielä silloinkaan, kun yksi lapsista hajottaa tahallaan uuden lelunsa saadakseen uuden, ollaan jo lähellä kuilun reunaa.

Silloin temppuilu kurahousujen kanssa katkaisee kamelin selän. Mitta täyttyy, kuppi menee nurin, dekki levähtää – ja karjaisen. Ja iltapäivällä nyökyttelen kahvipöytäkeskustelussa, kuinka tärkeää on järjestää riittävästi aikaa lasten siirtymätilanteisiin, sanoittaa toimia ja tunteita. Tiedän. Silti ragesin. Hävettää. Ei ollut lasten vika, etten aikuisena hallinnut tunteitani. Mutta ymmärrän , miksi niin kävi, kun muistan listan asioista taustalla.

Maltin menettäminen, rage, skitsoaminen, flippaus on jokaisen oikeaa elämää elävän vanhemman vakiohorjahdus. Harva uskaltaa silti myöntää edes itselleen, että näin välillä käy: suutun aivan turhasta lapsilleni. ”En oikeastaan huuda lapsilleni koskaan…” sanomme silmiä räpytelleen vierustoverille bussissa ja Martta-tädille sukujuhlissa.

Esikoisemme oli vauva, kun törmäsin kahvilassa näyttelijä Eero Milonoffiin. Hän katsoi lempeästi lastamme ja totesi: ”Pitää antaa armoa… Antakaa itsellenne armoa. Hokekaa vain: armoa, armoa.”

Vanhemmuudessa sanat ovat kantaneet pitkälle. Ne tarkoittavat myös, että mokasta mennään anteeksipyynnön jälkeen eteenpäin.

Jokaisessa vanhemmassa asuu pimeys, joka tulee esiin, kun on liian monta stressitekijää.

Jokaisessa vanhemmassa asuu pimeys, joka tulee esiin, kun arjen yhtälössä on liian monta stressitekijää. Mitä rehellisemmin tuon pimeyden uskaltaa kohdata, sitä vähemmän se saa valtaa. Aikuisen tehtävä on tunnistaa rajansa ja pyrkiä vähentämään elämän stressipalasia niin, ettei ylilyöntejä tapahdu.

Vähemmän säntillisyyttä, enemmän armoa. Pudotetaan palloa. Ja annetaan armoa myös itsellemme.

Vierailija

Ile Uusivuori: ”Armollisuus auttaa, kun suutun turhasta lapsilleni”

Onks tää se pariskunta, joka tienaa (näköjään molemmat) vanhemmuudesta valittamisesta elantonsa. Ja sitten hankitaan kuitenkin vielä uusia! Ja taas valitetaan tukiverkoston puuttumista jo miljoonannen kerran. Armoa toivon minäkin, mutta lapsille! Ainutkertainen lapsuus menee siinä, että isä ja äiti marttyroi omaa (itse valittua) kohtaloaan. Lapset on hitaita, kömpelöitä kiukuttelevia ja lapset tekee vahinkoja. Kaikki on osa normaalia kehitystä. Tämä on meillä jokaisella tiedossa, kun lapsia...
Lue kommentti