Henriikan masennus oireili ärtymyksenä ja pakonomaisena siivousvimmana.

Kaikkein synkimmän hetken Henriikka muistaa hyvin.

Hän istuu vessanpöntön kannella ja imettää kuukauden ikäistä Elleniä. Vuoden vanha Nooa loiskuttelee ammeessa, painaa pienen laivan uppeluksiin yhä uudelleen. On arkinen alkuilta. Henriikka tärisee raivosta.

Hän ajattelee: Tällaistako elämäni on – kyttään tuijottamassa jonkun tyypin typeriä leikkejä ja toinen tyyppi imee tissiä. En kestä.

Kylpyhuoneen seinät ovat rumat ja läikikkäät, remontin tarpeessa. Kodin seinät tuntuvat kaatuvan päälle, mutta tänäänkään Henriikka ja lapset eivät ulkoilleet.

Raskaus ei tunnukaan hyvältä

Kun Ellen ilmoitti tulostaan, Nooa oli kahdeksan kuukauden ikäinen. Henriikka tuijotti raskaustestiä hämmentyneenä. Leikkikaveri Nooalle, ihan kiva. Mutta näin pian, näin pienellä ikäerolla. Aivan tämä ei ollut suunnitelmissa.

Vatsa alkoi kasvaa. Nooa varttui vauvasta taaperoksi. Henriikan paha olo kasvoi.

Kun Nooa nousi ensimmäistä kertaa seisomaan, Henriikka ahdistui: kohta tässä on toinenkin lapsi, enkä enää voi antaa kaikkea aikaani Nooalle.

Kun Nooa nousi ensimmäistä kertaa seisomaan, Henriikka ahdistui: kohta tässä on toinenkin lapsi, enkä enää voi antaa kaikkea aikaani Nooalle. Poika otti huteran askeleen, toisenkin, hymyili tohkeissaan eikä voinut ymmärtää, mikä äitiä itketti.

– Viimeistään silloin asiat alkoivat mennä oudoiksi ja pieleen. Raskaus tuntui pahalta. Mutta kuinka sellaista asiaa voisi sanoa ääneen kenellekään?

Sitten Ellen syntyi. Hän osoittautui tyytyväiseksi vauvaksi, joka antoi vanhempiensa nukkua yönsä rauhassa.

Lasten isä Joona palasi töihin viikon kuluttua Ellenin syntymästä. Henriikka jäi vauvan ja taaperon kanssa kolmisin. Nooan perhepäivähoitopäiviä vähennettiin, äitihän oli kotona.

En osaa hoitaa lapsia, Henriikka mietti. En pääse enää koskaan kotoa pois. Olen maailman huonoin äiti. Miten kolme minuuttia voi tuntua kolmelta tunnilta?

Pakko siivota, pakko leikkiä, pakko imettää

Lapset heräsivät aamulla seitsemältä. Henriikka naksautti puuroveden lämpenemään ja alkoi siivota. Lelut lattialta koreihinsa! Likatahra pois tiskipöydältä! Kengät eteisessä järjestykseen! Pesukone jylläämään!

Sitten uusi kierros. Ja taas uusi. Henriikka käveli ja järjesti, pysähtyi vasta mennessään nukkumaan.

– Siivosin ja siivosin. En pystynyt rauhoittumaan paikoilleni hetkeksikään, en edes istumaan. Tuntui, etten ole ansainnut sitä, että röhnöttäisin sohvalla.

– Eniten inhosin imetystä. Ellen söi hitaasti ja hartaasti, kaksikin tuntia kerrallaan. En voinut olla paikoillani. Tuijotin kelloa ja kihisin, että yritä nyt lapsi saada valmista.

Imetyksen aikana isoveli ehti kiivetä keittiön pöydälle, astua maitomukiin ja roikkua lampussa. Siitä syntyi lisää sotkua, joka oli siivottava.

Jos Nooa kiikutti kouraan satukirjan, Henriikka selasi sen läpi mahdollisimman nopeasti. Lukuhetki ei ollut kiireetön käpertyminen, vaan suoritettava toimenpide.

Lasten kanssa oleminen tuntui vastenmieliseltä. Siltä, että on pakko leikkiä ja imettää, koska muuten ei ole hyvä äiti.

Lasten kanssa oleminen tuntui vastenmieliseltä. Siltä, että on pakko leikkiä ja imettää, koska muuten ei ole hyvä äiti.

Joonan palatessa iltapäivällä töistä kotona odotti vaimo, joka ei ollut vielä ehtinyt vaihtaa yöpukua päivävaatteisiin.

– Hääräsin jotakin tukka pystyssä ja naama punaisena, jumalattoman kiukkuisena.

Miten päiväsi on mennyt? Joona kysyi. Mitä siinä kyselet, helppohan sinun on olla, Henriikka huusi.

Sitten ei puhuttu enää mitään. Nukkumaan mentiin hiljaisina.

Kauppaan lähteminenkin tuntui ylivoimaiselta

Toisinaan ystävät soittivat ja pyysivät käymään. Henriikka kieltäytyi ja luetteli tekosyitä: meillä on nukuttu aika huonosti, Ellen on ollut itkuinen, taidan olla tulossa kipeäksi...

Yhteydenotot harvenivat. Henriikka helpottui. Ihmisten tapaaminen tuntui vaikealta, koska heidän puheensa ärsyttivät. Mielessä kihisi: kerrot viikonlopun menoista takuulla ihan tahallasi, minä olen täällä jumissa lasten kanssa enkä pääse minnekään.

Lopulta kauppaankin lähteminen alkoi tuntua ylivoimaiselta. Siellä saattaisi tavata tutun ja tutun kanssa joutuisi puhumaan.

– Lisäksi olin varma siitä, että kaikki ihmiset vahtaavat läskejäni. En halunnut, että kukaan katsoo minua.

Raskausdiabetes oli tuonut 30 ylimääräistä kiloa. Kotona Henriikka veti vatsaa sisään peilin edessä: onpa valtava ja kamala. Elleniä imettäessään hän peitti vatsan tyynyllä. Ettei sitä tarvitsisi katsoa.

Elleniä imettäessään hän peitti vatsan tyynyllä. Ettei sitä tarvitsisi katsoa.

Eräänä iltana Joona sanoi varovasti: Pitäisikö sinun mennä jonnekin purkamaan noita patoja? Jonkun sellaisen ammattilaisen luo?

Kuin mikäkin peto

Terveydenhoitajan katse neuvolan kontrollikäynnillä oli ystävällinen.

– Mitä kuuluu?

– Ärsyttää kaikki, Henriikka vastasi.

Se, että piti tulla tänne. Ja se, että pitää raahata tuota vauvaa mukana ihan joka paikkaan.

Masennustestin mukaan Henriikan asiat olivat hyvin.

Viikon kuluttua hän näppäili perheneuvolan puhelinnumeron. Nopeasti, ettei ehtisi katua. Sanat tulivat suusta ulos miettimättä: nyt täytyy päästä juttelemaan tai pää räjähtää. Aika sosiaalityöntekijälle järjestyi seuraavalle viikolle.

Ensimmäiseen tapaamiseen Henriikka meni yksin. Perhetyöntekijä oli pieni ja harmaantunut, suurissa silmissä oli lempeä katse.

– Miksi halusit tulla tänne? hän halusi tietää.

– En jaksa olla enää kotona, Henriikka tokaisi.

”En jaksa olla enää kotona”

Seuraavalla kerralla Joona lähti mukaan.

– Silloin asiat alkoivat aueta. Joona sanoi ensimmäistä kertaa ääneen, ettei kestä sitä, kun olen kiukkuinen koko ajan. Olin kyllä huomannut, ettemme puhu kotona toisillemme mitään. Mutta en ollut tajunnut, että olen kuin mikäkin peto.

Sitten puhuttiin. En ole vihainen sinulle enkä kenellekään muulle, tuntuu vain niin pahalta, Henriikka selitti Joonalle. Ja jatkoi vielä.

– Pahimmalta tuntuu, kun joudut kestämään tällaista.

Vähitellen Joona uskalsi sanoa lisää.

– Miten voisin auttaa? Voisin kyllä siivota, mutta lopputulos ei enää kelpaa sinulle. Veisinkö lapset jonnekin, menisimmekö yhdessä jonnekin?

Sitten Joona jatkoi perhetyöntekijälle.

– Tuntuu, että Henriikalla pitäisi aina olla joku Thaimaan-matka tiedossa. Että olisi jotakin, mitä odottaa ja hän pysyisi järjissään.

Henriikka kuunteli. Itketti. Kun äiti ja isä keskustelivat, lapset olivat mummon luona hoidossa. Nooa riehui enon kanssa, mummo sovitteli sitterissä makaavan Ellenin käteen leluja. Ellenin syntymästä oli kulunut kolme kuukautta.

Paha olo sai vihdoin nimen

Masennuslääkkeistä voisi olla apua, niin saisit taas hyvästä olosta kiinni, ehdotettiin perheneuvolassa neljännellä käyntikerralla. Henriikka nyökytteli, mutta ei soittanut lääkärille.

Moni asia mietitytti. Voiko minulla todella olla masennus? Masentuneet makaavat sängyssä eivätkä jaksa tehdä mitään. Minä taas en voi pysyä paikoillani hetkeäkään. Voivatko masennuslääkkeet auttaa? Ja jos voivat, pärjäänkö enää ikinä ilman niitä?

Voiko minulla todella olla masennus? Masentuneet makaavat sängyssä eivätkä jaksa tehdä mitään. Minä taas en voi pysyä paikoillani hetkeäkään.

Ja peloista suurimpana: Jos saan masennusdiagnoosin, voidaanko sitä käyttää jotenkin minua vastaan? Parisuhde on niin huonossa jamassa, että voi loppua koska tahansa. Voiko käydä niin, että kohta minulta otetaan lapsetkin huostaan?

– Lopulta päätös oli kuitenkin aika helppo. Tiesin, että apua on pakko saada ja tiesin, että lääkkeet ovat se apu.

Henriikka seisoi vieressä, kun perheneuvolan työntekijä varasi lääkäriajan. Tuntui helpommalta kuunnella kuin soittaa itse.

Lääkärin mukaan Henriikka oli sairastunut epätyypilliseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka ilmeni levottomuutena ja ylivilkkautena.

Pahalle ololle oli vihdoin nimi. Helpotus humahti vartalon läpi.

Elämä alkaa taas maistua hyvältä

Et ole enää yhtään niin kiukkuinen kuin ennen, Joona huomautti, kun masennuslääkityksen aloittamisesta oli kulunut kuukausi.

Henriikka katsoi takaisin, oivallus hiipi mieleen vähitellen. Totta, en olekaan. Nytkin istun tässä sohvalla ihan rauhallisena. Ei tunnu siltä, että pitäisi touhuta ja rähjätä.

Jos Nooa aikaisemmin lusikoi puuroa vähän ohi suun, ärähdin heti raivon partaalla, että mitä ihmettä siinä pelleillään.

Eivätkä lapset ärsyttäneet enää jatkuvasti. Iltapuuro syötiin rauhassa.

– Jos Nooa aikaisemmin lusikoi puuroa vähän ohi suun, ärähdin heti raivon partaalla, että mitä ihmettä siinä pelleillään.

Eräänä torstaina Henriikka sai ystävältä viestin: Jos saatte lapset hoitoon, tulette huomenna meille, on pitakebabia ja boolia. Henriikka lähti. Ilman lapsia. Se oli ihme.

Illan aikana naurettiin paljon.

– Ystävien keskellä tajusin yhtäkkiä, miten paljon paremmaksi asiat olivat muuttuneet. Pystyin poistumaan huushollista ihmisten ilmoille ilman, että päässä koko ajan tykytti se, että pitäisi olla lasten kanssa, mitä muut ajattelevat minusta, ärsyttää kaikki.

Aamulla Henriikka haki lapset mummon luota yökylästä, haisteli niskoja, halasi. Erossa oli oltu kylliksi. Tuntui hyvältä mennä kotiin yhdessä.

Nyt sairaus on ohi

Toisinaan Henriikka miettii mennyttä aikaa, sitä synkintä. Muistot tuntuvat sumeilta. Oliko kaikki tosiaan niin surullista ja vaikeaa? Oli. Muistaminen itkettää.

Masennusjakso kesti pari kuukautta, mutta tuntui pitkältä, pitkältä. Jokainen päivä oli loputon.

– Vaikeinta on ajatella, millainen ilmapiiri kotona oli. Kamala ja kireä. Hoidin lapset ihan hyvin, syötin ja leikitin, mutta en ollut hetkeäkään rauhallinen tai iloinen.

Mutta enhän voinut itselleni ja käytökselleni mitään, Henriikka miettii. Olin sairas. Masennuslääkitys lopetettiin tarpeettomana kuuden kuukauden jälkeen. Tapaamiset perheneuvolassa alkoivat tuntua turhilta jo lääkityksen alettua. Nykyään Henriikka ja Joona puhuvat paljon ja riitelevät aika vähän.

– Kaikki Joonan ja minun väliset jutut on käsitelty. En halua enää puhua masennuksesta. Paitsi nyt. Ehkä tarinani auttaa jotakuta hakemaan apua ajoissa.

Lauantaisin Henriikka, Joona, Nooa ja Ellen lähtevät usein yhdessä ulos. Ei ole kiire. Kun mennään kotiin, tehdään lasagnea. Sitä ennen Nooa kerää kiviä ja keppejä, tuo niitä Joonalle. Sitten isä ja poika kiipeävät kukkulalle ja vilkuttavat alas. Alhaalla Ellen kiljuu riemusta. Henriikka seisoo vieressä ja pitää rattaista kiinni, katsoo perhettään ja hymyilee.