Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

”Suunnittelin olevani miehen lapsille hyvä tyyppi ja kiva bonusvanhempi. Miksi minusta tulikin kireä nillittäjä?” kahden lapsen äitipuoli pohtii.

Nukutan vauvaa olohuoneen alkovissa. Muutaman metrin päässä kylpyhuoneen edessä käy tohina. Mieheni alakouluikäiset lapset käyvät iltasuihkussa. He riuhtovat suihkuverhoa niin, että verhotanko on irrota katosta, ja kastelevat koko kylpyhuoneen.

Kerrostaloasunnossamme on vain yksi iso makuuhuone, ja se on jaettu bonuslasteni kesken, vaikka lapset viettävät meillä vain joka toisen viikonlopun. Minä, mieheni ja yhteinen vauvamme nukumme alkovissa. Siksi toiveenani on rauhoittaa ilta vauvan nukuttamiseen.

Kylpyhuoneesta kuuluu kiljahduksia. Vauva vääntelehtii rauhattomana kainalossani. Sitten kylppärin ovi pamahtaa kiinni, ja esiteini-ikäinen bonustyttäreni huutaa isälleen veljensä olevan vielä suihkussa.

Vauvan silmät aukeavat ammolleen. Minä puristan suuni tiukasti suppuun ja näytän pimeässä alkovissa keskisormea suuntaan, josta kiljunta kuuluu.

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea?

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea? Suomen Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja, perheterapeutti Kirsi Heikinheimo tietää vastauksen.

– Kaikki tunteet ovat sallittuja, ja uusperheissä niitä tulee. Tärkeää on se, miten niitä purkaa. Irvistely itsekseen on ihan hyvä tapa, Heikinheimo sanoo.

Pesithän kädet saippualla?

Alussa meillä meni paremmin. Seurusteluvaiheessa tulin viettämään viikonloppuja mieheni ja hänen kahden lapsensa luo. Mieheni nelivuotias poika pötkötteli selkäni päällä, ja leikimme legoilla tuntikausia. Sisälläni lainehti lämmin olo aina, kun lapset halusivat minulta jotakin: peliseuraa, syliä, lukemista.

Hämmennyin kuitenkin siitä, että mieheni silloin yhdeksänvuotias tytär tuli yöllä viereemme parisänkyyn. Minusta sänky oli aikuisten, minun ja mieheni paikka. Tuntui, että mieheni tytär halusi tehdä tahallaan oloni vaikeaksi. Ihan kuin käynnissä olisi valtataistelu tyttären ja isän uuden kumppanin välillä.

Myös lasten käytöstavat vaivasivat minua. Kun söimme, mieheni poika pyyhki spagettikastiketta hihaansa ja tytär kauhoi ruokaa kyynärpäät pöydällä. Kun lapset kävivät vessassa, he eivät pesseet käsiään, ellen erikseen sanonut ”Pesithän kädet saippualla?”

Mitä useammin huomautin asiasta, sitä kireämmäksi ääneni muuttui.

Järjellä tajusin, että vika ei ole lasten vaan ennemmin aikuisten. Lapsilta ei selvästikään ollut vaadittu käytöstapoja, jotka minusta olivat aivan perusasioita.

Mieheni ei tuntunut välittävän lastensa huonoista pöytätavoista ja epäsiisteydestä. Lopulta sanoin niistä hänelle. Vastaukseksi mieheni kysyi, haluanko olla lapsille se valittava tyyppi vai kiva tyyppi.

Tietenkin halusin olla kiva tyyppi. Mukava bonusvanhempi. Seuraavan kerran katoin pöytään servietit ja taittelin ne lasten lautasten päälle ennen ruokailua. Siitä niitä ei voisi olla huomaamatta, eihän?

Päätin yrittää olla hiljaa.

Parempi päätös olisi ollut puhua, kuulen Uusperheiden liiton Kirsi Heikinheimolta myöhemmin.

Minä kestän, olen aikuinen

Lapsi on lapsi. Siitä Kirsi Heikinheimo on puhunut sadoille uusperheiden vanhemmille, nyt myös minulle. Lapsi on lapsi, ja lapsella saa olla lapsen ajatukset.

– Kun lapsen biologinen vanhempi tuo kotiin uuden kumppanin, lapset tekevät yhteiselon mieluusti hankalaksi. Taustalla on toive siitä, että omat vanhemmat vielä palaisivat yhteen. Se on lapselta inhimillinen toive, Heikinheimo sanoo.

”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Inhimillistä on sekin, että lapsen käytös harmittaa. Aikuisen on kuitenkin päästävä siitä yli. Heikinheimo neuvoo mantran, jota aikuinen voi toistella itselleen, kun alkaa keittää: ”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Heikinheimo kertoo toisenkin keinon:

– Lapsille voi sanoa suoraan, että nyt harmittaa, käyn juomassa lasin vettä, jutellaan sitten. On tutkittu juttu, että kehon lämpötila nousee riitelyn aikana. Siitä vain vedellä sitä jäähdyttämään.

Upoksissa marttyyrimeressä

Kiukun tunteiden yläpuolelle nouseminen on minulle vaikeaa. Ennen oman lapseni syntymää ajattelin, että ehkä ymmärrän paremmin sitten, kun olen itsekin äiti. Kävikin toisin.

Kun vauvan on aika nukkua päiväunia, menen mieluummin makoilemaan poikani viereen kuin puuhailemaan mieheni lasten kanssa. ”Olkaa hiljaa, vauva nukkuu”, sihisen alkovista.

Kun bonustyttäreni kerran ehtiikin mennä loikoilemaan sängylleni nukkuvan vauvan viereen ennen minua, ärsyynnyn siitäkin.

– Ai sä menit siihen, sanon bonustyttärelle vaimeasti.

Mieheni näkee tilanteen ihan toisin.

– Kiva, että vahdit veljen unia, hän sanoo tyttärelleen. Myönnän itselleni, että haluaisin olla kolmisin mieheni ja vauvamme kanssa. Haluaisin voida jakaa ainutlaatuisen ilon ensimmäisestä lapsesta puolisoni kanssa, mutta hän on kokenut sen jo kaksi kertaa aiemmin.

Tuntuu, että minä ja mieheni olemme eri leireissä. Kun minä haluaisin antaa vauvalle unirauhan, hän ehdottaa lapsilleen riehakasta videopeliä. Kohta he kolme nauravat ja kiljuvat pelin tuoksinassa.

Riitelemme lasten edessä. Usein käy niin, ettei sopimiselle jää aikaa. Mies on lähdössä saattamaan äidilleen palaavia lapsia bussille, ja bonuslapseni seisovat jo takit päällä ulko-ovella, kun me mieheni kanssa huudamme eteisessä. Oven sulkeuduttua itken vauva sylissäni.

Vellon universumin suurimmassa marttyyrimeressä. En koe olevani kohtuuton, kun pyydän ottamaan myös vauvan ja minut huomioon yhteisessä kodissamme.

Yritän ajatella, miltä bonuslapsistani mahtaa tuntua, kun he tulevat isänsä luo ja perheeseen onkin syntynyt uusi lapsi. Lapsi, joka on heidän isänsä kanssa jatkuvasti, toisin kuin he itse.

Uuden perheen uudet säännöt

Olen jumissa itsesäälissäni ja tarvitsen viisaita sanoja. Kirsi Heikinheimo puhuu siitä, että parisuhde on uusperheessä aivan erityisen tärkeä pohja myös lasten ja aikuisten keskinäisille suhteille.

– Uusperheessä ei ole automaattista perhesidettä kaikkien välillä vaan perheen luominen on tahdon asia. Lisäksi aikuisten keskinäiset välit valuvat aina lapsille.

– Toisella puolisolla ei välttämättä ole kokemusta, millaista on olla kouluikäisen vanhempi. Toisella taas ei ole kokemusta vaikka siitä, millaista on hypätä mukaan toisten perhe-elämään. Siinä auttaa vain puhuminen ja toisen tunteiden kunnioitus.

”Uusperheen säännöt ovat uuden perheen omia sääntöjä, eivät vanhojen peruja.”

Luen psykoterapeutti Vuokko Malisen haastattelun Meidän Perheestä. Malinen sanoo, että paras palaute, jonka puolisolleen voi antaa, on kehua tämän lasta. Se kuulostaa järkevältä – ja miten metsään olen siinä mennytkään.

Sekä Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja Heikinheimo että psykoterapeutti Malinen neuvovat luomaan uusperheen omat säännöt kaikkien perheenjäsenten kesken.

– Uusperheen sääntöjen pitää olla nimenomaan uuden perheen omia sääntöjä, ei vanhojen liittojen periaatteita. Aikuiset ovat säännöistä vastuussa, mutta on tärkeää antaa äänioikeus jokaiselle uusperheen jäsenelle. Jokainen on yhtä tärkeä perheenjäsen, asui sitten kotona aina tai joka toinen viikonloppu, Heikinheimo sanoo.

Sinun lapsesi eivät ole minun

Minä en ole kunnioittanut bonuslasteni ajatuksia tarpeeksi. Olen kyllä janonnut ymmärrystä ja kunnioitusta perheen toisena vanhempana, mutta samaan aikaan olen itse pitänyt heitä perheemme ulkojäseninä. Olen ollut liian keskittynyt omaan ydinperheeseeni.

En pidä mieheni lapsia ominani. Välitän heistä, mutta jos olen rehellinen, myönnän, että en rakasta heitä. Pitäisikö minun? Kysyn tätä Heikinheimolta.

”Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta kunnioittaa tarvitsee.”

– Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta heitä pitää kunnioittaa, kuten kaikkia uusperheen jäseniä.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi suhtaudun bonuslapsiini niin nuivasti. Ei ole kyse siitä, että olisin ollut mustasukkainen mieheni rakkaudesta – totta kai hän rakastaa lapsiaan, kaikkia kolmea tasavertaisesti. Heikinheimo puhuu jokaisen perheenjäsenen samanarvoisuudesta, ja luulen, että yksi syy voi olla siinä.

Ennen poikani syntymää tunsin olevani perheessämme muita vähempiarvoinen, se lapseton, jonka tarpeilla ja oikeuksilla ei ollut yhtä paljon väliä kuin lapsilla tai lasten isällä. Uskon, että olisin rennompi bonusvanhempi, jos olisin ollut äiti jo valmiiksi.

Kolmelapsinen perheemme

Vaunulenkillä mieheni kanssa talven viima räiskii räntää kasvoillemme. Olemme samaa mieltä siitä, että olemme tulleet perheenä siihen pisteeseen, jossa meidän molempien on ryhdistäydyttävä.

Lupaan miehelleni keskittyä arjen hyviin asioihin, kuten siihen, kuinka hienosti bonustyttäreni hoitaa vauvaa. Lupaan yrittää ajatella asioita enemmän kaikkien kolmen lapsen kannalta ja olla iloinen vaikka siitä, että bonuslapset kutsuvat kavereitaan meille yökylään. Se on heiltä osoitus luottamuksesta ja hyväksynnästä.

Mieheni lupaa, että hän osoittaa lapsilleen arvostavansa minua. Hän lupaa myös tukea siinä, että saisin rakennettua toimivan suhteen bonuslapsiini. Seuraavana päivänä hän varaa konserttiliput vain minulle ja tyttärelleen.

Kirsi Heikinheimo neuvoo uusperheitä tekemään mahdollisimman paljon hauskoja asioita yhdessä. Yhteiset lautapeli-illat tai ulkoiluhetket toimivat hyvin. On silti tärkeää, että lapsilla on tilaisuus olla välillä kaksin oman vanhempansa kanssa, mutta myös tekemistä pelkän bonusvanhemman kanssa kannattaa yrittää keksiä.

Ryhtiliikkeemme toimii. Ärsyynnyn vähemmän, välitän enemmän. Bonustyttäreni alkaa pyytää minua uimahalliin aina, kun lapset ovat meillä. Lähden joka kerta.

Askel voi olla pieni, mutta minusta tuntuu, että olen päässyt pinnalle.

Kirjoittajan nimi on muutettu.

Meidän Perhe 2/2017

Vierailija

Halusin olla kiva äitipuoli – miksi se on niin vaikeaa?

Äitipuoleuteen verrattuna äitiys on kyllä tosi kivaa, 99-prosenttisesti! Ainakin jos lapset eivät ole hengenvaarassa, sairaita tai muuten pulassa elämässään. Äitipuoleuteen kaikilla on lähinnä epäilyksiä ja äitipuolella on jatkuva todistustaakka siitä, ettei ole kiusannut/kiduttanut/ollut epäreilu/tehnyt jotain pahaa tai vähintään ajatellut. Hyvätkin aikeet torpataan herkästi sillä, että varmaan tunteet kuitenkaan eivät ole ihan aidot. Olin muutaman vuoden äitipuolena ja ei ikinä enää! Eihän...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield
Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield

4-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias esikoinen, opinnot, monta pätkätyötä. Olkoon vain kalenterissa ahdasta, pannaan sopimaan, näyttelijäpariskunta kertoo arjestaan.

Päiväkodista on tullut viesti, että nelivuotiaan kumpparit koossa 26 ovat hukassa.

Näyttelijä Johanna Kokko availee eteiskaappeja perheen paritalokodissa Espoossa. Vaatepussukoista löytyy kolmet saappaat kokoa 25 sekä kahdet kokoa 28. Kaikki ovat jääneet aikaa sitten pieniksi perheen 10-vuotiaalta esikoiselta, jonka kamppeita Johanna on säästänyt pikkuveljille, nelivuotiaille kaksosille.

Tänäänkään Johannalla ei ole aikaa käydä tavaroita läpi enempää, vaan hän survoo pussukat takaisin kaappeihin. Näyttelijäpuoliso Kristo Salminen on lähtenyt aamulla bussilla kuvauksiin, josta hän jatkaa suoraan Kansallisteatterin iltanäytökseen.

Johannan on ehdittävä päivän aikana harjoitella Mamma Mia! -musikaalin vuorosanoja ja tehdä tuottajaopintojen lopputyötään. Illaksi hänkin lähtee teatterille, mutta sitä ennen on annettavaa välipalaa koulusta tulevalle esikoiselle, haettava kaksoset päivähoidosta ja ruokittava koko kolmikko ennen kuin hoitaja tulee päästämään äidinkin töihin. Sähköinen kalenteri piippaa tiheään.

”Näyttelijällä raskaus ei sovi mihinkään työtilanteeseen.”

Tavallista työpäivää tässä perheessä on vaikea määritellä. Teatterin työpäivän ensimmäinen osa on keskellä päivää. Toinen alkaa illalla puoli seitsemältä, ja joskus aikataulut selviävät vasta edellisenä iltana. Jos molemmat vanhemmat ovat kiinni teatteriesityksissä, työaikojen välissä ehtii juuri hakea lapset ja laittaa ruuan. Sitten on lähdettävä takaisin.

Johannasta hoitajien ja työaikojen järjestely on vain positiivinen ongelma, sillä se tarkoittaa, että töitä riittää. Freelancerina perhevapaiden sovittaminen ei ole ollut hänellekään helppoa.

– Ensimmäisen lapsen jälkeen jouduin vakuuttelemaan, että olen valmis töihin. Kaksosten jälkeen tilanne oli vielä vaikeampi. Moni ajatteli, että sillähän on ne kaksoset, palaako se kotoa enää koskaan mihinkään. Osa toppuutteli, että ole vain vielä kotona, vaikka olin valmis palaamaan töihin. Se turhautti.

Johanna on ollut lasten kanssa niin paljon, että ei tunne huonoa omatuntoa työmenoista.

– Uskon, että olen paljon parempi äiti, kun saan toteuttaa omaa intohimoani ja työtäni. Vaikka kyllä tasaisin ajoin mielessä käy, että monessa työssä pääsisi helpommalla. Tämä on kuitenkin meidän elämäntapamme.

”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield
”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield

Säätämiseen pariskunta tottui jo seurusteluaikana.

Johanna ja Kristo tapasivat vuonna 2003 yhteisen ystävän huvilalla. Johanna asui ja näytteli tuolloin Tampereella, Kristo Helsingissä. Mun tyyppi, ajatteli Johanna heti.

Kun Johanna alkoi odottaa vuonna 2007 syntynyttä esikoispoikaa, pari vuokrasi yhteisen kodin Helsingistä. Johannalle muutto tarkoitti luopumista varmasta työstä, kiinnityksestä Tampereen Työväen Teatterissa.

Kun esikoinen oli kuuden, kaksoset ilmoittivat tulostaan. Se oli Johannalle sokki. Tuttavaperheen kaksosten ansiosta se arki oli tullut tutuksi.

”Johannan ansiosta kaikki pyörii meillä kotona.”

Johanna tiesi kaksosraskauden riskit, mutta talouskin huoletti: Auto täytyisi vaihtaa isompaan. Kaksi pinnasänkyä ei mahtuisi vanhempien makuuhuoneeseen, joten koti pitäisi laittaa myyntiin viimeistään, kun kaksoset eivät mahtuisi enää nukkumaan äitiyspakkauksen laatikoissa.

Totta oli sekin, että näyttelijällä raskaus ei sovi oikein mihinkään työtilanteeseen.

– Sitten se vain pannaan sopimaan, Johanna sanoo.

– Odotusaikana vierailin Armi-näytelmässä, jonka yhdessä kohdassa näyttelin Diorin mallinukkea, ja esitys esitykseltä nappeja piti avata useampia. Jossain esityksessä yleisöstä kuului huuto: hirveä maha!

Kaksoset syntyivät neljä viikkoa etuajassa. Samassa rytäkässä esikoisella alkoi ensimmäinen luokka, ja Kriston piti palata kahden viikon isyyslomaan jälkeen töihin.

– En muista ensimmäisestä vuodesta juuri muuta kuin että syötin vauvoja koko ajan. Kun Kristo oli kotona, jaoimme vauvat, molemmille omat, mutta yksin ollessa kädet eivät aina tahtoneet riittää. Kun toinen oli vaarassa kierähtää hoitopöydältä maahan ja toinen järsi lattialla johtoa, piti järkeillä, että kumman nappaan ensin.

Tuplavauva-arki on nyt vaihtunut tuplauhmaikään. Se tarkoittaa sitä, että kotona riittää ääntä. Tänä aamuna kaksosten autoleikki on kuitenkin alkanut mukavasti sovussa.

– Huomaan, että kun molemmat ovat tyytyväisiä leluihinsa ja kokevat olevansa sillä tavoin tasa-arvoisia, homma toimii, Johanna sanoo.

– Korotan ääntä, kun tuntuu, että leikki menee tappeluksi ja yleiseksi huudoksi. Välillä kyllä tuntuu, että koko ajan joku lapsista itkee.

Kaksosten synnyttyä Johanna kantoi huolta esikoisesta, joka jäi helposti pikkuveljiä vähemmälle huomiolle. Siksi molemmat vanhemmat ovat tietoisesti yrittäneet järjestää hänelle kahdenkeskisiä hetkiä. Usein Kristo ottaa isoveljen vierelleen sohvalle, ja kaksikko pelaa yhdessä Fifaa.

Sellaiset hetket ovat molemmille tärkeitä.

4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield
4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield

Kun arjessa on paljon liikkuvia osia, tarvitaan järjestelmällisyyttä. Johannalla perheen projektipäällikkyys on hyvin hanskassa. Sen tietää puoliso Kristokin.

– Kyllä meillä kaikki pyörii Johannan kautta, hän sanoo.

– Tässä elämäntilanteessa minusta tuntuu usein siltä, että vaikka tekisin kotona mitä, ei ikinä tule valmista. Saan kyllä tarvittaessa raavittua lasten tavarat kasaan, mutta välillä minulla on hukassa roinaa omiltakin jäljiltä.

Kristo asui koko nuoruutensa Kruunuhaassa Helsingin ytimessä ja on kuuluisan Salmisen taiteilijasuvun poika. Isä Esko Salminen ja äiti Heidi Krohn ovat näyttelijöitä. Myös isän nykyinen vaimo Aino Seppo sekä Kriston siskot Kreeta ja Sonja ovat ammattinäyttelijöitä.

Johanna taas on kotoisin Nakkilasta, Porin läheltä. Äiti työskenteli kätilönä, eikä suvussa ole Johannan lisäksi yhtään näyttelijää.

Erilaisista lähtökohdista huolimatta parilla ei ole ollut isoja näkemyseroja kasvatuksesta.

– Vaikkapa peliajoista juttelemme illalla aina ensin kahdestaan ennen kuin kerromme niistä lapselle. Kristo sopii usein työjuttuja boheemimmin ja ilmoittaa sitten minulle, että ai niin, hänellä onkin ylihuomenna kuvaukset. Minä sovin juttuja enemmän lasten ehdoilla, Johanna kertoo.

– Vaikka arkemme kuulostaa kaaottiselta, olen hyvä aikatauluttaja ja perillä siitä, mitä meillä tapahtuu. Olen meistä hitusen järjestelmällisempi.

Kristolla on ollut arkeen yksi toive. Koska hän joutui olemaan nuorena paljon yksin vanhempien työn takia, hän on toivonut, että heillä työt järjestetään niin, etteivät molemmat vanhemmat ole poissa samaan aikaan.

– Huono puoli on se, että sitten kun toinen vanhemmista on kotona, ei ole rahaa tehdä asioita. Kun molemmat ovat töissä, ei ole aikaa. Se on ikuinen paradoksi. Myös rutiineita lasten kanssa on vaikea luoda, kun työpäivät ovat eri pituisia, Kristo kertoo.

– Vaikka Kristo on aina kotona ollessa hoitanut vaipanvaihdot ja kauppareissut, olen ollut lasten kanssa enemmän, ja he purkavat minuun myös enemmän kiukkua, Johanna sanoo.

”Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista. Ei mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta.”

Sunnuntai on harvinainen päivä, sillä koko perhe on vapaalla. Silloin ulkoillaan yhdessä lähipuistoissa ja Suvisaaristossa, pyykätään ja kyläillään isovanhempien tai kavereiden luona. Myös lasten harrastukset täytyy ajoittaa sunnuntaille. Muina päivinä
niihin ei ole aikaa kuskata.

Vaikka koko lähipiiri on täynnä näyttelijöitä, Kristo ja Johanna eivät ole mainostaneet tätä pojilleen, päinvastoin. Esikoinen sai tietää työstä vasta hiljattain.

– Hän on kiinnostunut näyttelijäntyöstä, mutta me emme ole siitä kovin innoissamme. Ainakaan lapsitähteydessä ei ole mitään kovin tavoittelemisen arvoista. Toivomme pojille ihan normaalia, turvallista lapsuutta.

Yksi konsti tavalliseen arkeen on se, että vanhempien työajoista huolimatta poikien rytmi on sama kuin kavereillakin. Se onnistuu kolmen vakituisen hoitajan ansiosta, ja on siksi hintansa arvoista.

Poikia käy hoitamassa myös Johannan äiti, joka muutti äskettäin lähelle perhettä.

– Äidistä on ollut suuri apu. Emme kuitenkaan halua kuormittaa samoja ihmisiä liikaa. Kriston äiti on jo esimerkiksi sen verran iäkäs, että hänen luonaan käymme kylässä muuten, Johanna sanoo.

Parisuhdeaikaa Johannalla ja Kristolla on käytännössä öisin. Näytösiltoina he ehtivät kotiin puoli yksitoista. Hoitaja lähtee kotiin, ja Johanna laittelee pojille seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Kristo paistaa pihvit. Sillä aikaa Johanna lösähtää sohvalle ja nauttii hiljaisuudesta.

Yhdessä käydään läpi perusjuttuja: mitä koulussa ja päiväkodissa on tapahtunut, mitä huomenna pitäisi muistaa.

Esikoisen syntymän jälkeen Johanna ja Kristo matkustivat kerran vuodessa Lontooseen katsomaan teatteria. Kaksosten syntymän jälkeen tapa on ollut tauolla.

– Ei yhteisen ajan puute ole aiheuttanut meillä mitään kriisejä, Johanna sanoo.

– En usko, että mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta. Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista ja heidän suhteestaan.

Nyt Johanna ja Kristo haaveilevat esikoisen kanssa koko perheen lomamatkasta lämpimään. Johanna odottaa aikaa, jolloin melutaso talossa laskisi ja hän ehtisi koko köörin kanssa yhtä aikaa uimahalliin.

Ja se vaaterumbakin olisi hyvä saada järjestykseen. Pussukat odottavat edelleen eteisen kaapissa.

–Olympialaisten aikaan pojat halusivat hiihtää, ja muistin, että olin hankkinut rivin eri kokoisia suksia. Silloin kaikki lapset pääsivät ladulle, Johanna kertoo.

Siellä kaksoset heittäytyivät vatsalleen lumeen. "Missä meidän pussut ovat?" he huusivat.

Aa, siis ampumahiihtäjiä, Johannaa nauratti.

Perhe:

Näyttelijäpariskunta Johanna Kokko, 41 ja Kristo Salminen, 45, asuu Espoossa 10-vuotiaan esikoispoikansa sekä 4-vuotiaiden kaksospoikien kanssa.

Tuottajaksi opiskeleva Johanna nähdään Mamma Mia! -musikaalin yhdessä pääosassa. Kristo on mukana Kansallisteatterin Julia ja Romeo -näytelmässä ja jää kesällä virkavapaalle.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Erityisesti EU:n ulkopuolisiin verkkokauppoihin voi olla vaikea saada yhteys, jos lelu osoittautuu vialliseksi tai vaaralliseksi. 

Jos jokin lelu verkkokaupan valikoimassa näyttää epäilyttävältä, Anja Merenkivi, klikkaa sen taatusti ostoskoriinsa. Myös ruokaostoksilla marketissa kassalle saattaa päätyä lelu, jota hän haluaa tarkastella lähemmin.

– Vapaa-ajalla tosin yritän kiertää leluosastot kaukaa, Tukesin ylitarkastajana työskentelevä Merenkivi naurahtaa.

Hän valvoo työssään sitä, että Suomessa myytävät lastentarvikkeet ja lelut täyttävät niille asetetut turvallisuusvaatimukset.

– Olen se, joka synttärivieraanakin huomauttaa, ettei 1–2-vuotiaan kuulu saada lahjaksi lelua, joka on kielletty alle 3-vuotiaalta. Ikärajoitus perustuu tuotteen turvalliseen käyttöön. Lelussa voi olla esimerkiksi irtoavia osia, joihin pieni, suullaan maailmaan vielä tutustuva lapsi saattaa tukehtua.

Leluja ja lastenhoitotarvikkeita myydään yhä enemmän verkossa. Ostopäätöstä puntaroivalle vanhemmalle Merenkivi antaa kaksi neuvoa: selvitä, voiko valmistaja tai myyjä todentaa tuotteen turvallisuuden, ja saatko verkkokauppaan tarvittaessa yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi.

– On hyvä huomata, ettei fi-pääte osoitteessa automaattisesti tarkoita, että verkkokauppa on suomalainen.

Erityisen harkitseva kannattaa Merenkiven mukaan olla silloin, kun tilaa EU:n ulkopuolisista verkkokaupoista. Myyjään voi olla hankala saada jälkikäteen yhteyttä, vaikka tuote olisi virheellinen tai jopa vaarallinen.

Tukes on mukana usean eri viraston ja muun tahon kanssa syksyllä lanseerattavassa verkkokauppakampanjassa, jossa testataan halpaverkkokaupoista tilattuja leluja ja lastenhoitotarvikeita. 

Kun ostat lelun verkosta, tarkista että

  • lelusta löytyy CE-merkintä. Se kertoo, että valmistaja vakuuttaa lelun täyttävän sitä koskevat EU:n lelusäännösten vaatimukset.
  • mukana on käyttöohjeet ja turvallisen käytön kannalta tarpeelliset varoitukset suomeksi ja ruotsiksi. Näiden puuttuminen voi viitata siihen, ettei myyjä ole muutoinkaan huolehtinut velvoitteistaan ja tuotteen turvallisuudesta.
  • tuote soveltuu tarkoitukseensa. Esimerkiksi pehmolelun olisi hyvä  tulee olla vähintään pintapestävä.
  • hinta on kohtuullinen. Jos hinta on epäilyttävän halpa muihin vastaaviin leluihin verrattuna, valmistuksessa on saatettu tinkiä turvallisuudesta.
  • verkkokaupalla on asiakaspalvelu, johon saat yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi. Varsinkin jos verkkokauppa on itsellesi uusi, kannattaa tutustua muiden asiakkaiden kokemuksiin palvelusta ja tuotteista.

Anja Merenkivi tiedottaa lelujen ja lastentarvikkeiden turvallisuuteen liittyvistä asioista Facebookissa: Anja Merenkivi Tukes Lastenturvallisuus

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.