Monesti erityisperheet joutuvat lastensuojelun asiakkaaksi, koska muutakaan tahoa ei ole, Arto Bäckström sanoo. Kuva: <span class="photographer">Marika Finne</span>
Monesti erityisperheet joutuvat lastensuojelun asiakkaaksi, koska muutakaan tahoa ei ole, Arto Bäckström sanoo. Kuva: Marika Finne

Erityislapsen vanhemmat tunnistavat tämän: On ihan hemmetin vaikeaa löytää ammattilainen, joka tunnistaa ja ymmärtää lapsessa ne piirteet, jotka vanhemmat usein jo tietävät.

– Jos erityislapsen vanhempi saa yhteiskunnan taholta apua, on jo voittajien joukossa. Perheet kulkevat usein vuosien haastavan matkan ilman apua, sanoo Erityisvanhemman korjaussarja -blogia kirjoittava Arto Bäckström, 30.

Bäckström käsittelee blogissaan arkea erityislasten kanssa. Hän kirjoittaa siitä, millaista vääntöä erityisperhe-elämä on esimerkiksi viranomaisten kanssa.

– Tämä on ensimmäinen henkilökohtainen blogini. Kirjoitan itsestäni ja siitä, miltä minusta tuntuu. Miten elämää kannattaisi elää niin, että se on monipuolista ja täysipainoista, eikä lapsen erityisyys määrittäisi kaikkea.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Bäckström on vantaalainen viiden lapsen isä, järjestöalan ammattilainen ja judovalmentaja. Hän on kirjoittanut suosittua blogiaan yli kaksi vuotta. Bäckströmin perheen vanhimmalla lapsella Artulla on Touretten syndrooma ja autismin kirjon häiriö.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Erityisvanhemmaksi tuleminen muistuttaa suruprosessia

– Ensin olet ihan tavallinen isä, jonka pitää opetella, miten haetaan päiväkotipaikkaa ja mitä pakataan varavaatteiksi. Sitten yhtäkkiä pitääkin ymmärtää, kenelle kunnan viranomaiselle kuuluu neurologisten tutkimuksiin pääsy ja osata esittää asiat niin, että sinut otetaan tosissaan. Se, että lapsi lopulta saa tarvitsemansa avun, on lähes aina vanhempien hartiavoimilla puristettu.

Arto on vaimonsa kanssa etsinyt vastauksia esikoislapsen käyttäytymiseen lähes koko lapsen elämän ajan. Hänen mukaansa erityislapsen vanhemmuus alkaa usein siitä, että vanhempi tajuaa, että kaikki ei ole nyt niin kuin pitäisi. Normaalit kasvatuskikat eivät päde, ja vanhempi kokee, ettei pärjää.

Siitä saattaa mennä vielä tosi pitkä aika ennen kuin vanhemmalle syntyy varmuus siitä, että nyt tarvitaan apua, omat voimat ja keinot eivät riitä. Päiväkodissa saatetaan tunnistaa, että kyseessä on haastava lapsi, mutta asia jää usein siihen.

– Joskus tuntuu, että matka erityislapsen vanhemmaksi olisi lyhyempi, jos lapsella olisi jokin näkyvä vamma. Ehkä yhteiskunnan taholta osattaisiin ohjata nopeammin oikeanlaisten tukitoimien piiriin, hän pohtii.

Pitää löytyä voimaa vakuuttaa, että neuvolassa tosi ihanasti ja tavallisesti käyttäytyvä lapsi on aivan toinen tyyppi kotona.

– Sitten pitää löytyä voimaa ja energiaa vakuuttaa hoitavat tahot siitä, että siellä neuvolassa tosi ihanasti ja tavallisesti käyttäytyvä lapsi on aivan toinen tyyppi kotona. Että vanhemmuus ei ole hukassa, tämä on jotakin muuta, Bäckström sanoo.

Yksi asia, minkä hänestä pitäisi muuttua, on suhtautuminen. Että vanhemman huoli otettaisiin tosissaan, ja lapsi ohjattaisiin kevyemmällä kynnyksellä ja nopeammin tutkimuksiin ja oikean avun piiriin. Kun diagnoosi on tuore, vanhemmat tarvitsisivat myös kaiken mahdollisen tiedon ja avun lapsensa erityisyydestä.

– Arki on hyvin kuormittavaa, ja jos uuteen tilanteeseen sopeutuminen jää vain vanhempien omien voimavarojen varaan, voi sopeutuminen hidastua ja vanhempien jaksaminen loppua. Erityisvanhemmaksi tuleminen muistuttaa monin tavoin suruprosessia: voi viedä pitkänkin ajanjakson, ennen kuin vanhemmat ovat tasapainossa lapsensa erityisyyden kanssa, Bäckström painottaa.

Diagnoosi, joka muutti kaiken

Bäckström kertoo, että ykköspuheenaihe erityisvanhempien kesken on ehdottomasti palveluiden heikko saatavuus ja sopivien palvelupolkujen puute.

– Esimerkiksi neurokirjolapset ja heidän perheensä ovat edelleen väliinputoajia, joille ei joko ole tarjolla sopivia palveluita tai sitten erilaisten ammattilaisten osaaminen ja ymmärrys eivät riitä lasten tarpeiden tunnistamiseen. Tämä ongelma koskettaa niin sosiaali- ja terveyspuolta kuin kouluja ja vapaa-ajan palveluitakin, Bäckström lataa.

Hänellä on aiheesta omakohtaista kokemusta. Perhe haki ensi kerran apua Artulle, kun kaikki omat keinot oli käytetty.

– Aluksi meidän fiilikset olivat ristiriidassa tutkivan henkilökunnan kanssa. Heidän mielestään me tarvitsimme apua vanhemmuuden kanssa, me taas ajattelimme, että vain siitä ei voi olla kyse.

Heidän mielestään me tarvitsimme apua vanhemmuuden kanssa, me taas ajattelimme, että vain siitä ei voi olla kyse.

Muutaman vuoden päästä, kun Arttu oli seitsemän, löytyi oikea diagnoosi. Vihdoin myös oikeiden tukitoimien ja ymmärryksen rakentaminen perheessä alkoi.

– Tuntui, että se oli vallankumous. Ihmiset eivät ymmärrä, miten tärkeää se oli meille, se pelasti meidän vanhemmuuden ja helpotti ihan kaikkea.

Ainoana vaihtoehtona lastensuojelu?

Bäckströmin blogiinsa saamissa palautteissa toistuu sama tarina: jää vanhempien omalle vastuulle etsiä lapselle oikeanlaista hoitoa tai terapiaa. Yhteiskunnan puolelta kopin ottajia ei tahdo löytyä, Arto huokaa.

– Monesti erityisperheet joutuvat lastensuojelun asiakkaaksi, koska muutakaan tahoa ei ole. Mutta onko lastensuojelussa erityisosaamista, jolla he pystyisivät tukemaan erityislapsen perhettä pitkäjänteisesti? Tuntuu, että aika nopeasti lyödään huostaanottokortti pöydälle, kun ei ole mitään muita keinoja.

Monesti erityisperheet joutuvat lastensuojelun asiakkaaksi, koska muutakaan tahoa ei ole.

Bäckströmin kritiikki kohdistuu järjestelmään, ei lastensuojelun työntekijöihin. Järjestelmä on hänen mukaansa niin jäykkä, ettei se tunnista näitä erityistarpeisia väliinputoajalapsia.

– Eivät erityislapsiperheet silti kuulu lastensuojelun asiakkaiksi. Se on vain kannattelua kriisivaiheessa, Bäckström sanoo.

Bäckströmien esikoinen Arttu sijoitettiin lastensuojelun toimesta kaksi kertaa kodin ulkopuolelle. Varsinkin ensimmäinen kerta oli Artulle, mutta myös vanhemmille, traumaattinen.

Toinen oli jo helpompi. Lapsi sijoitettiin akuuttipsykiatrian kautta, josta järjestettiin lisäapua siihen, miten sijoituksessa tulee toimia. Siellä ymmärrettiin, ettei Arttu voi sopeutua samaan muottiin kuin muut sijoitettavat lapset.

– Olemme saaneet tosi hyvää palvelua niin lastensuojelussa kuin psykiatrisissa yksiköissä. Silti suurin apu, mitä lastensuojelu pystyi antamaan, oli että he auttoivat vaatimaan palveluita ja kartoittamaan hoitomahdollisuuksia. Heidän asiakkainaan meidät vanhemmat otettiin tosissaan.

Arto kirjoittaa ja puhuu erityisyydestä kovaan ääneen siitäkin huolimatta, että on heitäkin, jotka eivät ymmärrä ja tuomitsevat.

Bäckström kertoo nyt olevansa tilanteessa, jossa ei vaihtaisi lapsensa erityisyyttä pois. Siksi hän itse haluaa blogillaan olla auttamassa muita vanhempia. Hän kirjoittaa ja puhuu erityisyydestä kovaan ääneen siitäkin huolimatta, että on heitäkin, jotka eivät ymmärrä ja tuomitsevat.

– Tuhansia perheitä suomessa elää tätä arkea. He tarvitsevat tukea ja palveluita nyt, oikeaan aikaan! Ei hukata näitä perheitä, ei uuvuteta näitä vanhempia tai anneta lasten tuntea, että he ovat väärällä tavalla erilaisia.

Vierailija

” Aluksi meidän fiilikset olivat ristiriidassa tutkivan henkilökunnan kanssa. Heidän mielestään me tarvitsimme apua vanhemmuuden kanssa, me taas ajattelimme, että vain siitä ei voi olla kyse.”

Meillä kävi tismalleen samoin. Tein kaikkeni ollakseni hyvä vanhempi ja kulutin kaiken voimani koittaessani opettaa lasta. Sitten hoitohenkilökunta vaan väittää, että syy on vanhemmissa. Tuntui todella paskalta. Pari vuotta kului, kunnes kunnolla tutkittiin ja paljastui autismi ja kehitysvamma. Nyt samat ihmiset kohtelevat ihan eri tavoin. Autismi voidaan todeta jo alle 2v lapselta, minkä ihmeen takia tutkimuksia pitkitetään vuositolkulla ja syytellään vanhempia? Mun epäilyksille viitattiin kintaalla, pidettiin täysin hölmöläisenä. Vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten, ei kukaan muu. Epäilin autismia ja sitä se oli. Älkää vähätelkö ja aliarvioiko vanhempia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän jutun pointin, mutta sanosin et se johtuu pitkälti siitä että suurin osa lasten ongelmista johtuu vanhemmista.. sitten ne samoin oireilevat lapset, joilla on oikeesti ihan muu syy oireiluun hukkuu sinne joukkoon. Ei kukaan ammattilainen pysty yhden tunnin käynnin perusteella tietää onko se lapsi oikeesti kotona päivittäin saanu riittävän määrän rakkautta, tukea, rajoja ja itsenäisyyttä.. valitettavaa, mutta totta..

Tämä scheisse juuri aiheuttaa aivan järkyttävää tuskaa ja jälkeä. Tällaiset kyökkipsykologian tohtorit avautuvat ”rakkaudettomuudesta” ja ”huonosta vanhemmuudesta” kaiken persoonallisuusproblematiikkansa ja osaamattomuutensa voimalla. Avohoito ei näille riitä, ja sitten täällä av-palstalla avaudutaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla