Bussissa matkustaminen  ei ole Aadalle helppoa,  mutta oma auto ei ole kaupungissa asuvalle  yksinhuoltajalle  vaihtoehto. Kuvat: Milka Alanen
Bussissa matkustaminen ei ole Aadalle helppoa, mutta oma auto ei ole kaupungissa asuvalle yksinhuoltajalle vaihtoehto. Kuvat: Milka Alanen

Hennaa pelotti vaatia apua, vaikka arki tyttären kanssa oli vaikeaa. Entä jos olenkin vain huono äiti? Jos ne sanovat, että lapsi otetaan minulta pois?

Henna ei jännitä bussimatkoja enää etukäteen, vaikka koskaan ei tiedä, miten käy. Vierellä kulkee Aada, jolla on pitkä vaalea tukka ranskanletillä ja uusi viidakkokuvioinen syystakki.

Henna valitsee bussista mieluiten paikan keskiosasta, siitä kohdasta, jossa ei ole edessä ketään. Aadan paikka on aina ikkunan puolella. Seisomaan ei pidä jäädä, eikä liian lähelle ovia.

Kun raivari tulee, Aada heittäytyy äitinsä päälle, puree, nauraa hysteerisesti, potkii ja sylkee. Henna ottaa tytön syliin jalkojensa väliin ja kietoo leveään halausotteeseen. Onneksi matka ei ole kovin monta pysäkinväliä.

Jos hyvin käy, muut matkustajat katsovat. Ikävämpää on, jos joku ryhtyy arvostelemaan äitiä ja sättimään tytön tapoja. Siitä Aada vain hermostuu lisää.

Nyt arki erityislapsen kanssa on tällaista. Hennan näkökulmasta asiat ovat paremmin kuin ennen. Melkein kaksi vuotta sitten neuvolassa Henna uskalsi sanoa ääneen: Tämä ei ole normaalia. Tarvitsemme apua.

”Olin aina halunnut lapsia, ja nyt annettiin tällainen lahja.”

Raskaus oli ihme. Lääkärit olivat sanoneet, että endometrioosin ja munasarjakystien takia sen mahdollisuus olisi minimaalinen. Siksi ratkaisu oli Hennalle helppo, vaikka lapsi ei ollutkaan suunniteltu.

– Olin aina halunnut lapsia, ja nyt annettiin tällainen lahja. Olin kuitenkin jo 28-vuotias.

Suhde lapsen isän kanssa oli tuore. Liian tuore, jotta se olisi voinut kestää perhe-elämää, Henna ajattelee nyt.

Henna on ollut Aadan kanssa alusta asti kahden. Tai ei sittenkään: äidiltään ja siskoltaan hän saa tukea, ja on siitä loputtoman kiitollinen.

– Heillä on omakin elämä, työt ja opiskelut. Silti he jaksavat auttaa ja luoda uskoa siihen, että olen hyvä äiti.

Aada syntyi päivää ennen jouluaattoa. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Kun Henna tuli vauvan kanssa sairaalasta kotiin, hän esitteli tulokkaan kissoille ja asetti vauvan kaksion makuuhuoneeseen valmiiksi petaamaansa pinnasänkyyn.

– Olin seitsemännessä taivaassa. Nautin vauva-arjen alkamisesta täysillä, Henna sanoo.

”Olenko tehnyt jotain väärin?”

Pienenä vauvana Aada nukkui ja söi hyvin. Henna vietti vauvan kanssa tuntikausia sohvalla imettäen ja nauttien läheisyydestä.

Puolivuotiaana Aada ei enää suostunutkaan nukkumaan kuin sylissä. Henna kuljeskeli vauvan kanssa pitkin asuntoa ja yritti välillä laskea käärön varovasti pinnasänkyyn. Huuto alkoi heti.

Aada nukkui lyhyissä pätkissä, Henna samoin. Hän etsi netistä tietoa aina, kun jaksoi. Mikä on normaalia vauvan huonounisuutta? Miten unirytmiin voi vaikuttaa? Olenko tehnyt jotain väärin?

Hän löysi paljon neuvoja, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Tassuttelukin toimi vain hetken. Neuvolassa sanottiin, että vauva on vielä pieni, se menee ohitse.

Ei se mennyt. Kun Aada kasvoi, tuli uusia ongelmia.

Vilkas, tiukasti tahtova ja herkästi tulistuva hän oli ollut jo aiemmin, ja fyysisten taitojen lisääntyminen laajensi skaalaa. Tyttö saattoi karata ulko-ovesta rappuun, kun äiti kääntyi hämmentämään ruokaa. Tai lukita itsensä vessaan ja suihkia siellä vettä ympäriinsä. Aada viskoi ja hajotti kodin tavaroita. Hennaa hän raapi, löi ja puri.

Henna asensi ulko-oveen ylimääräisen lukon ja otti vessasta lukon pois. Täytyy jaksaa, tämä on vain uhmaikää, hän ajatteli, vaikkei ihan uskonut sitä itsekään.

– Aistin, että jotain on pielessä. Jaksoin ehkä sen takia, että huoli lapsesta oli niin kova. Ja samalla syyllisyys: Millainen äiti oikein olen, kun en osaa auttaa lastani?

Ami-kissa kulkee kotona Aadan mukana ja leikeissä, nukkuu vieressä ja katsoo piirretyt sylissä.
Ami-kissa kulkee kotona Aadan mukana ja leikeissä, nukkuu vieressä ja katsoo piirretyt sylissä.

Uusiakin huolia tuli. Melkein kolmevuotiaana Aadalla ei ollut juuri muita sanoja kuin tärkein: äiti. Muut harvat olivat hänen omiaan, kuten tiima (kylmä), tittä (tähän, lisää) ja totti (pois).

Puheterapiakäynneistä ei ollut apua. Aada ei pystynyt keskittymään tehtäviin vaan kiljui ja leikki omiaan. Lisäksi puheterapiaan piti mennä bussilla, ja jo matka sinne sai Aadan tolaltaan.

Neuvolassa sanottiin edelleen, että annetaan aikaa. Lapsi kehittyy omassa tahdissaan.

Myös hyviä hetkiä oli paljon. Päivisin Aada ja Henna lähtivät metsään leikkimään. Aada kiipeili puissa ja tasapainoili aidoilla. Hänellä on mahtava mielikuvitus, ja tyttö ja äiti hiippailivat yhdessä susia tai kettuja karkuun.

Sisko ja äiti ovat kultaa. Hennan äiti vei Aadaa puheterapiaan, kun käynneistä tuli Hennalle liian piinaavia. Välillä sisko, yksinhuoltaja itsekin, otti Aadan hoitoon luokseen. Aadan vauvavuotena siskokset asuivat jopa jonkin aikaa yhdessä, jotta kummallakin olisi ollut kotona toinen aikuinen.

– Mutta sitten totesimme, että autamme toisiamme parhaiten, kun emme asu yhdessä. Silloin kummallakin on paikka, jonne tuoda oma lapsi välillä hoitoon.

Siskon nyt teini-ikäisen tyttären kanssa Aadalla on yhä läheinen ja lämmin suhde.

Henna mietti, miksi kukaan naapureista ei ilmoita heistä lastensuojeluun.

Mahtoiko avun saaminen kestää niin kauan siksi, että ulospäin kaikki vaikutti paremmalta kuin olikaan, Henna miettii nyt.

Päiväkotipäivät Aada kesti porukan mukana. Muut lapset suhtautuivat kulmikkaasti käyttäytyvään ja puhumattomaan tyttöön juuri niin luontevasti kuin lapset parhaimmillaan suhtautuvat. Leikkikavereitakin Aada sai.

Mutta kun päiväkodin pihasta lähdettiin, alkoi toinen marssi. Jos Aadalla oli silmissään tietty katse, raivari saattoi iskeä jo matkalla. Aada yritti saada Hennan suuttumaan tuuppimalla äitiä autotielle tai yrittämällä riisua äidin paitaa. Kun äiti lopulta kielsi, Aada raivostui.

Välillä kotimatkaan meni tunti tai puolitoista. Kotona lapsen huuto saattoi jatkua kaksikin tuntia. Silloin Henna mietti, miksi ihmeessä kukaan naapureista ei ilmoita heistä lastensuojeluun.

Raivarin taltuttamiseen auttoi vain aika. Henna piti Aadaa tiukasti sylissä, ettei tämä satuttaisi kumpaakaan.

– Kiinnipitäminen auttoi siihen, että raivari purkautui lopulta itkuvaiheeseen. Mutta usein en olisi halunnut pitää väkisin kiinni, se tuntui niin pahalta.

Kun raivari laantui, Aada saattoi alkaa kertoa, mistä kaikki juuri sillä kertaa lähti. Sukka oli jäänyt päivällä ruttuun, eikä kukaan auttanut.

”Entä jos olenkin vain huono? Jos ne sanovat, että lapsi otetaan minulta pois?”

Henna kertoi ongelmista päiväkodin aikuisille tunnustellen. Vastaus oli ihmettelevä. Ei uskoisi, että puhut samasta lapsesta. Joten Hennakin sinnitteli. Avun vaatimisen kynnys tuntui liian korkealta. Entä jos olenkin vain huono? Jos ne sanovat, että lapsi otetaan minulta pois?

Motoriikka ok, mutta keskittyminen haastavaa, omaehtoinen lapsi. Lasten psykiatrian lähete? Toimintaterapia? Lääkärin sanat lukevat Aadan neuvolakortissa neljävuotiskäynnin kohdalla.

Sanoja edelsi Hennan päätös: Nyt en enää suostu siihen, että annetaan aikaa.

Onneksi tuttu neuvolantäti oli samaa mieltä. Ensimmäiseksi Aada ja Henna ohjattiin Theraplay-terapiaan, jonka tarkoituksena on edistää vanhemman ja lapsen vuorovaikutusta. Arviointikäynnillä Aada ja Henna leikkivät keskenään, ja psykologi kuvasi tilanteen videolle.

Jo ensimmäisellä kerralla oli selvää, että tästä terapiamuodosta ei olisi heille apua. Ammattilainen arvioi, että äidin ja tyttären vuorovaikutuksessa ei ole mitään ongelmaa. Ne sanat olivat Hennalle tärkeitä.

– Tuntui todella hyvältä kuulla se psykologin suusta. Siihen asti olin aina vähän syyllistänyt itseäni.

Nyt Aada osaa jo kertoa Hennalle, jos päivän aikana jokin on harmittanut.
Nyt Aada osaa jo kertoa Hennalle, jos päivän aikana jokin on harmittanut.

Käyntiä seurasi lähete tarkempiin psykologisiin testeihin. Siitä tutkimuksiin meni vielä vuosi. Sillä aikaa Henna ja Aada kävivät perheterapiassa, ja Henna sai kaivattua vertaistukea Ihmeelliset vuodet -ryhmästä, joka on tarkoitettu haastavasti käyttäytyvien lasten vanhemmille.

Tieto ei lisännyt tuskaa.

Lopulta tämän vuoden kesäkuussa Aada ja Henna matkustivat tutkimuksiin Lastenlinnan kehityshäiriöpäiväkeskukseen.

Vyyhti alkoi purkautua. Selvisi, että Aadalla on aistiyliherkkyyttä, jonka takia hän kuulee, näkee ja tuntee ihan tavalliset asiat voimakkaammin kuin muut. Siksi päivän aikana koetut tilanteet ovat hänelle niin iso rasitus.

Kielellisten taitojen on arvioitu olevan kolmevuotiaan tasolla. Siksi Aada ei saa ilmaistua itseään eikä aina ymmärrä muita. Impulsiivisuuden takia Aada ei osaa hillitä itseään.

Tieto ei lisännyt tuskaa.

– Vihdoinkin saan tietää, mustaa valkoisella, Henna muistaa ajatelleensa.

Päiväkodissa Aada sinnittelee, mutta äidin turvallisessa seurassa rasitus purkautuu. Jos Aada on ukkonen, Henna on ukkosenjohdatin, joka ottaa latauksen vastaan.

Moni asia on nyt arjessa toisin. Aada käy säännöllisesti terapiassa, ja Hennalla on apuna perhetyöntekijä, joka käy pari kertaa viikossa. Aada ja Henna ovat muuttaneet, ja uudessa päiväkodissa Aadan tukena on erityislastentarhanopettaja.

– Heidän ansiotaan on, että jaksan itse tällä hetkellä hyvin. Onneksi uskalsin lopulta vaatia apua, Henna sanoo.

Aadalla ja Hennalla on keskustelun apuna käytössä kuvakortit ja tukiviittomat, jotka auttavat äitiä ja tytärtä ymmärtämään toisiaan. Arjen tehtävät pilkotaan pieniin osiin, koska Aada pystyy ottamaan vastaan vain yhden ohjeen kerrallaan. Ei siis: pestään hampaat, ja sitten laitat yöpuvun. Vaan: mennään pesemään hampaat.

Mutta moni moni asia on edelleen ennallaan. Aada saa yhä raivokohtauksia. Ulkopuolisten on vieläkin vaikea ymmärtää Aadan omalaatuista kieltä. Edelleen Aada herää pieniinkin rasahduksiin.

Hennan ja Aadan arki etenee sen mukaan, miten tyttö jaksaa. Jokainen kyläily, puhelu, bussimatka tai ulkoilu täytyy suunnitella, aikatauluttaa ja käsitellä lapsen kanssa etukäteen.

Lopulta tärkein muutos on tapahtunut Hennassa. Hän luottaa nyt paremmin siihen, että osaa ja pärjää.

– Olen itse rennompi, ja ymmärrän Aadan ongelmia paremmin. Kun olen itse rauhallisempi enkä näytä ärtymystä lapselle, jo se auttaa eteenpäin.

”Tällaisen erilaisen lapsen kanssa on tavallaan jopa läheisempi kuin muuten olisi.”

Tämän lapsen sain, ja juuri tätä lasta rakastan, Henna ajattelee. Synkimpinä hetkinä hän on joskus miettinyt, oliko sittenkään järkeä ryhtyä vanhemmaksi yksin. Miksi juuri minulle piti käydä näin?

Mutta kun Henna nyt katsoo Aadaa, hän ajattelee, miten rakas lapsi hänellä on. Tuo tyttö tsemppaa ihan jokaisena päivänä. Aada on kova halailemaan ja kertoo joka päivä, miten paljon äitiä rakastaa. Tyttö on alkanut myös pyytää anteeksi, kun satuttaa, vaikka Henna ei ole koskaan vaatinut anteeksipyyntöä.

– Tuntuu, että tällaisen erilaisen lapsen kanssa on tavallaan jopa läheisempi kuin muuten olisi, koska yhdessäolo on niin tiivistä, Henna kertoo.

Parasta on se, kun Henna ja Aada lähtevät metsään, pelaavat muistipeliä tai tekevät retken uimahalliin.

– Aada rakastaa uimista, ja hallissa meillä sujuu aina hyvin. Äitini sanookin, että Aada kunnioittaa vettä.

Ensi vuoden syksyllä Aada aloittaa koulun. Hän pääsee erityisluokalle pienryhmään. Henna käy töissä osa-aikaisesti, jotta päivät eivät ole Aadalle liian pitkiä.

Terapia- ja lääkärikäynneissä keskitytään nyt siihen, että Aadalle löydetään muu kanava purkaa tunteitaan kuin äitinsä satuttaminen. Henna on toiveikas.

– Lääkärit ovat lupailleet, että apua tähän löytyy.

”Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, ettei kaikki lasten käytös ole kasvatuksesta johtuvaa.”

Henna ei jännitä enää bussimatkoja, koska ei enää ota itseensä sitä, miten muut heihin suhtautuvat.

Silti välillä tekisi mieli selittää, miksi normaalin näköinen lapsi hyökkää äitinsä kimppuun.

– Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, ettei kaikki lasten käytös ole kasvatuksesta johtuvaa. Samalla olen päättänyt, etten välitä. Meidän on pakko liikkua bussilla riippumatta siitä, mitä muut meistä ajattelevat.

Tiukoissa paikoissa Henna ajattelee joskus kuulemaansa lausetta: vain vahvoille annetaan näin erityisiä.

– Se voi olla hassu ajatus, mutta minua se on kantanut.

Meidän Perhe 11/2017

Mikä toimii yhdellä lapsella, ei välttämättä toimi maailman kahdella miljardilla muulla lapsella, kirjoittaa Marjut Ollila.

On helppoa olla täydellinen kasvattaja. Siihen ei tarvita kuin roppakaupalla tahdonvoimaa, ihanteita sekä lujia päätöksiä. Eikä edes yhtään lasta.

Lasten saamisen myötä olen saanut huomata – joskus katkerana mutta useimmiten huvittuneena – että teoria tuppaa toisinaan olemaan yhtä kaukana todellisuudesta kuin itä lännestä.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin. Pidän suuni supussa aina, kun olen aikeissa sanoa, että ”Sitten kun sinulla on yksi/kaksi/kolme lasta, huomaat...”

Tiedän hyvänä päivänä noin suurin piirtein, miten saan nämä kolme omaani hoidettua. Maailman kahdesta miljardista muusta lapsesta en menisi vannomaan. Mikä toimii yhdellä, saattaa toiselle olla kryptoniittia.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin.

Kokemus toki opettaa, ja hyvinä pitämiäni vinkkejä voin kysyttäessä jakaa, mutta toisen puolesta en ala tietää. Yritän muistaa, että synnytyksen yhteydessä minusta ei tullut oraakkelia, vaan ihan vain äiti.

Jollain tapaa sitä silti muuttuu uuden lapsen saadessaan. Ikään kuin syntyy uudelleen vanhemmaksi. Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti. Ovathan hekin uniikkikappaleita.

Kun halusin tietää, millaista menoa olisi odotettavissa kolmilapsisena, soitin viisilapsiselle ystävälleni.

Maanittelujen jälkeen hän suostui raportoimaan, että sinähän tiedät vanhan lapsiperhetotuuden, miten kaksi menee siinä missä yksikin vain, jos kyse on pullasta. Nyökyttelin ja odotin hänen sanovan, että kolmas pulla kuitenkin menisi siinä sivussa jo rutiinilla.

Mitä vielä! Sain kehotuksen varautua elämäni suurimpaan härdelliin. Lapset pelaisivat ylivoimapeliä, eikä aikuisten käsipareja enää riittäisi jokaiselle. Neljäs ja viides saattaisivat jo mennäkin omalla painollaan.

Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti.

Myös sen neuvon sain, että jos useampilapsiseen perheeseen eksyy mikä tahansa tauti, noro tai kihomadot, siivousoperaation sijaan on helpompi ottaa lapset ja muuttaa pois kotoa. Sitten nauroimme, ensin katketaksemme, lopulta hiukan hermostuneina.

Puhelun jälkeen lähdin välittömästi leikkaamaan lasten kynnet tautien ehkäisyn nimissä. Vilkaisin vain nopeasti äitikortistani toimintaohjeet: yhdeltä kynnet leikataan nukkuessa, toiselta rusinoilla lahjoen ja kolmannelta... niin, hänen kyntensä pitääkin viilata.

Marjut Ollila on 3- ja 8- vuotiaiden lasten sekä viisikuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Käyttäjä13602
Seuraa 
Liittynyt18.6.2018

Mitä tehdä, kun kolmevuotias kertoilee perheen yksityisasioita ulkopuolisille?

Lapselle voi opettaa kuulumisen kertomista tutun esimerkiksi mummon kanssa. Näyttää miten äiti ja mummo kysyy ja kertoo kuulumisia ja kertoa mitä yleensä kerrotaan. Sitten on lapsen vuoro. Joka kerta kun tulaan mummolaan, mummo kysyy lapselta kuulumiset. Pienen lapsen kanssa aikuinen on suuressa roolissa ja johdattaa lasta. Kysyy kysymyksiä, tarkentaa ja Mielenkiinnolla kuuntelee. Harjoitellaan. Meillä pienenä opetettiin että vessassa puhutaan vessa asiat. Ja vessaan mentiinkin äitin kanssa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.