”Poikien syntymän jälkeen turvallisuus ja erilaisiin poikkeustilanteisiin varautuminen tuli entistä tärkeämmäksi. Haluan pitää lapsista huolta”, sanoo varautujaperheen äiti Marika.

Tulipalo oli yksi Riku Virtasen ensimmäisistä sanoista. Se ei ollut sattumaa.

Rikun äiti Marika on vapaapalokuntalainen ja opettanut lapsilleen pienestä pitäen, miten kannattaa valmistautua onnettomuuksien varalle. Ja sitten tuli se yksi ilta.

Sinä iltana Marika istui sohvalla kotona Turussa ja katsoi televisiota yhdessä Roope-esikoisen kanssa. Yksivuotias Riku onnistui livahtamaan yksin keittiöön, kiipeämään tuolille, ottamaan lusikan ja kurottamaan leivänpaahtimeen.

– TULIPALO! kuului pian huuto keittiöstä.

Marika ja Roope juoksivat sohvalta keittiöön ja näkivät lieskojen nousevan leivänpaahtimesta. Marika tempaisi töpselin seinästä, ravisti palamaan syttyneet leivänmurut paahtimesta ja löysi leivänpaahtimen sisältä lusikan.

Roihahdus sammui siihen, mutta varautumisesta tuli Virtasilla entistä vahvemmin elämäntapa.

– Olen ollut aina kiinnostunut turvallisuusasioista, mutta poikien syntymän jälkeen turvallisuus ja kaikenlaisiin poikkeustilanteisiin varautuminen tuli entistä tärkeämmäksi. Haluan pitää lapsista huolta, Marika sanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

LEIVÄNPAAHTIMEN PALOSTA on nyt seitsemän vuotta. Sinä aikana Marikan, Roopen ja Rikun perhe on kasvanut uusperheeksi, johon kuuluvat myös Marko, Hellen ja Konsta Suomalainen. Hellen ja Konsta asuvat pääsääntöisesti äitinsä luona.

Varautuminen poikkeustilanteisiin näkyy uusperheen kotona pieninä asioina. Kotona on palovaroitin jokaisessa huoneessa, häkähälyttimiä on kaksi. Yksi jauhesammutin on kodinhoitohuoneessa, toinen autotallissa, kolmas varastossa. Sammutuspeite on lähellä suurimpia riskejä, keittiössä.

Marikan ja Markon mielestä on tärkeää opettaa lapsille poikkeustilanteissa selviytymistä. Siksi he ottavat lapsia mukaan tekemään ja harjoittelemaan.

– Viime kesänä teimme polttopuita kymmenen mottia. Kaikki lapset olivat auttamassa, kantoivat ja kärräsivät halkoja. On tärkeää, että he ymmärtävät, miten tärkeitä polttopuut voivat joskus olla, Marko sanoo.

Kaapissa on aina jemmassa samantapaisia ruokia kuin armeijan selviytymispakkauksessa.

Halot nousivat arvoonsa, kun Tapani-myrsky vei kotikulmilla Riihikoskella sähköt ja lämmön 36 tunniksi tapaninpäivänä 2011. Silloin Marko avasi grillikauden keskellä talvea. Ruokaa tehtiin kaasugrillillä, jossa on sivukeittimet. Lämpöä saatiin varaavasta takasta, jossa on myös leivinuuni.
Häiriötilanteiden varalle kaappeihin on hankittu muun muassa riisiä, makaronia ja näkkileipää.

– Kaapissa on aina jemmassa samantapaisia ruokia kuin armeijan selviytymispakkauksessa. Niillä selviämme tarvittaessa kotoa lähtemättä useamman päivän. Lisäksi pakkasessa on lihaa. Jos tulisi sähkökatko, ne pitäisi kaivaa maamonttuun, Marika pohtii.

Autossa on turvaliivit, taskulamppu ja ensiapupaketti. Marika on ilmoittautunut työpaikallaan ensiapuryhmään.

Kun kotona jollekin on tullut haava, Marika on aina ottanut lapset mukaan sen puhdistamiseen ja hoitamiseen. Siten lapset tietävät miten toimia, jos on hätä.

”Matkailu on aina selviytymistä, kun on lasten kanssa liikkeellä.”

KUN PELON ILMAPIIRI ja epävarmuus maailmassa ovat lisääntyneet, Marikan ja Markon mielestä on luonnollista, että varautuminen kriiseihin ja poikkeustilanteisiin omassa elämässä kasvaa. On nähty Tapani- ja Seija -myrskyt, Pariisin ja Belgian terrori-iskut.

– Olen aina ollut matkustamisen suhteen varovainen. En ole paljon matkustellut ennenkään enkä varsinkaan nyt. Se voi olla turhaakin pelkoa, mutta mieluummin jätän matkan tekemättä kuin otan riskin, Marika sanoo.

Vuosi sitten kesällä Marika ja Marko kuitenkin päättivät vuokrata asuntoauton. Sillä oli tarkoitus tehdä lasten kanssa pieni reissu Siilinjärvelle. Marko katseli vuokra-autoa epäilevästi – jääkaappi toimi kaasulla.

Matkaan päästiin, kun Marikan veljeltä ensin lainattiin häkähälytin ja asennettiin se vuokratun asuntoauton kattoon.

– Matkailu on aina selviytymistä, kun on lasten kanssa liikkeellä, Marko nauraa.

Kun perhe saapui leirintäalueelle, lasten kanssa käytiin paikka ensin läpi. Selvitettiin, missä ovat sammutusvälineet, keittiö ja poistumistiet.

Televisiosta Marika ei ole antanut lasten katsoa terrori-iskuista kertovia uutisia, sillä hän epäilee lasten olevan liian herkkiä. Joskus lapset kuitenkin kuulevat niistä muualla.

– Silloin puhun heille suoraan. En valehtele lapsille. Ikinä.

KRIISIEN PELKO ei ole vain tämän ajan huoli. Kuoleman uhka huolestutti ihmisiä kylmän sodan aikaan Yhdysvalloissa niin, että osa kansalaisista varautui pahimman varalle. He keräsivät koteihinsa varusteita, ruokaa ja aseita ja harjoittelivat eloonjäämiseen liittyviä taitoja. Porukkaa alettiin kutsua survivalisteiksi.

Kun kylmä sota loppui, survivalismi ei loppunut vaan muutti muotoa. Nykyään kyse on lähinnä kokonaisvaltaisesta valmistautumisesta arjen poikkeus- ja kriisitilanteiden varalle.

”Olisi kyllä hyvä juttu, jos pystyisi tarvittaessa metsästämään ruokaa.”

Jotkut puhuvat mieluummin valmistautujista, "prepper". Sellaisia Marika ja Marko mielestään ovat: valmistautuneita selviämään poikkeustilanteissa ja pelastamaan myös lapsensa.

– Minulla oli myös haulikoita, mutta myin ne ennen lasten syntymää. Harrastaisin metsästystä, jos siihen olisi aikaa, mutta metsästyskorttikin pitäisi hankkia uudelleen. Olisi kyllä hyvä juttu, jos pystyisi tarvittaessa metsästämään ruokaa, Marika miettii.

Lapsena Marika rakensi laavuja, leikki ja möyri metsässä. Hän ajoi suljetulla jääradalla autoa jo lapsena ja sai ensimmäiset kaverinsa pojista. Armeijaan hän halusi ehdottomasti.

Siellä möyrittiin lisää metsässä. Marika oppi hiipimään vihollisen selustaan, ampumaan sarjatulta rynnäkkökiväärillään ja yöpymään syvällä korvessa, vaikka pakkanen kiristi.

– Jostain syystä turvallisuus on aina ollut lähellä sydäntäni. Ehkä se johtuu siitä, että olen kotoisin maatilalta. Siellä piti osata ennakoida.

Marika muistaa lapsuudenkodistaan pelastusharjoitukset lehmien kanssa. Alle 20 lypsävän lehmän navetta saatiin tyhjäksi ripeästi.

– Tulipalossa tilanne olisi toinen. Säikähtänyt lehmä ei välttämättä suostu liikahtamaan.

”Minun piti kovettaa itseni, etten vauhkoilisi liikaa.”

KUN ROOPE JA RIKU syntyivät, kaikenlainen turvallisuus ja varautuminen tuli Marikalle yhä tärkeämmäksi.

– Olin suoraan sanoen vähän fanaattinen. En olisi uskaltanut liikkua mihinkään lasten kanssa, koska mietin, että mitä jos auto ajaa yli. Minun piti kovettaa itseni, etten vauhkoilisi liikaa. Sekin vaikutti, että olin yksinhuoltaja, yksin vastuussa kaikessa, Marika miettii.

Huoli lapsista ei ole loppunut Markon ja uusperheen myötä. Joskus Marika ja Marko kulkevat yhdellä autolla yhtä matkaa töihin Turun Meyerin telakalle. Silloin Roopen ja Riku lähtevät kahdestaan kouluun.

Aluksi Marika pelkäsi poikien koulumatkoja ja sitä, että lapset joutuvat olemaan kotona kahdestaan koulun jälkeen pari, kolme tuntia.

– Siis me ei jouduta vaan saadaan olla kahdestaan kotona, Roope huomauttaa.

Marikaa naurattaa.

– Onneksi on kännykät. Lapset lähettävät tekstiviestin, kun ovat päässeet kouluun, ja toisen, kun ovat kotona.

KULKEMINEN METSÄSSÄ lasten kanssa on aina ollut Marikasta tärkeää. Kun hän vielä asui kolmisin Roopen ja Rikun kanssa Turussa, he retkeilivät paljon. Marika halusi opettaa kaupunkilaislapsille oman kehon hallintaa ja tasapainoa.

– Ajattelin, että jos joskus tulisi hätätilanne, jossa pitäisi lähteä metsään, lapset eivät olisi nurin ensimmäisessä ojanpientareella. Nyt retkeily on jäänyt vähemmälle, mutta kyllä me yhä selviytyisimme luonnossa, jos tilanne niin vaatisi. Saisimme tehtyä katon pään päälle, jonkun laavun ainakin, Marika sanoo.

”Kalastaisimme, keräisimme marjoja ja sieniä. Suuressa hädässä oravatkin kelpaisivat.”

– Hakeutuisimme maastollisesti sopivaan paikkaan, jonnekin suojaisaan kallionkoloon, Marko jatkaa.

– Kalastaisimme, keräisimme marjoja ja sieniä. Suuressa hädässä oravatkin kelpaisivat, Marika miettii.

JOSKUS MIELESSÄ KÄY SOTA. Jos sota syttyisi, Marko todennäköisesti kutsuttaisiin laivastoon. Marika on talousaliupseeri.

– Puolustusvoimille ei ole merkitystä, onko asevelvollisella lapsia. Kauhistuin, kun tajusin ensimmäisen kerran, että sotatilanteessa voisin joutua jättämään lapset. Päiväkodeilla on onneksi velvollisuus toimia silloinkin.

Moni muukin kuin Virtaset ja Suomalaiset ovat kiinnostuneet varautumisesta hätätilanteisiin. Muun muassa Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö, Martat ja Naisten valmiusliitto ovat kurssittaneet ja ohjanneet ihmisiä varautumaan onnettomuuksien ja häiriötilanteiden varalle.

Marika on Pöytyän VPK:ssa ainoa, joka on käynyt raivauskoulutuksen. Siellä hän opiskeli myrskytuhojen maastontuntemusta. On tiedettävä, mitä puita voi sahata moottorisahalla, etteivät jumiin jääneet puut aiheuta vaaraa.

Roopelle, Rikulle, Konstalle ja Hellenille vanhemmat ovat kertoneet, miten pitää toimia tulipalossa: sulkea ikkunat ja ovet ja juosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Kun Marika ja Marko kertoivat hätäpoistumisesta, lapset eivät surreet mahdollisia lelujen menetyksiään. Suurin huoli koski perheen kahta kissaa.

– Hilmaa ja Leeviä ei saisi hätätilanteessa lähteä pelastamaan, Roope sanoo totisena.

Pöytyällä nuorten VPK-toimintaan pääsee vasta, kun on yli kymmenen vuotta vanha, mutta Roope on jo ollut palokuntalaisten leirillä. Kotonakin hän on harjoitellut ja kokeillut äidin ohjauksessa ja VPK-leirillä sammutuspeitettä, jauhesammutinta ja vesiletkua.

– Osaisin jo sammuttaa pienen tulipalon, Roope sanoo.

Marko taputtaa Roopea olalle.

TÄLLE PERHEELLE SOPIVA on myös tarina uusperheen synnystä. Marika ja Marko tutustuivat toisiinsa turvallisissa merkeissä, Pöytyän vapaaehtoisessa palokunnassa. VPK:ssa pari oppi luottamaan toisiinsa.

Markon kanssa Marikalla on turvallinen olo.

Sama luottamus on nyt laajentunut parisuhteeseen ja perheen arkeen. Kun on kyse tulipalosta tai kriisistä, ensiarvoisen tärkeää on luottaa lähimmäiseen.

– Opin tuntemaan Marikan ensin VPK-harrastuksen kautta, eri tavalla kuin treffeillä olisi tutustunut. Marika on ihmisläheinen, toiminnallinen, ihana. Rakastettava, Marko kertoo.

Marika sanoo, että jos jonkun niin Markon kanssa hänellä on turvallinen olo.

– Joskus jokin yksittäinen asia voi aiheuttaa pelon. Olen esimerkiksi kaatunut moottorikelkan kyydissä ollessani. Nyt minulla on kuski, johon luotan, Marika sanoo.

Yksi perheen valistuksen tapa ovat iltasadut. Valmiiden iltasatujen lukemisen sijaan Marika on keksinyt lapsille omia tarinoita. Marikan iltatarinoissa on seikkaillut palomiehiä, jotka ovat unohtaneet vaahtosammuttimen töihin ja sammuttavat kotona palamaan syttyneen kahvinkeittimen peitteellä.

– Tarinani ovat opettavaisia ja jänniä, mutta niissä on onnellinen loppu. Survivalisti selviää aina.

Juttu on julkaistu alun perin Meidän Perheessä 6/2016.

Kuvat
Juha Salminen