Rakastan elämääni, esikoinen huusi, kun perhe muutti taas kerran home-evakkoon.

Muistan sen hetken aina. ”Teillä on homeongelma”, sanoi sisäilmatutkija.

Olin viimeisilläni raskaana, kaksi isompaa lasta yski kaiket yöt. Talosta pitäisi päästä pois mahdollisimman pian. Olimme yhtäkkiä keskellä poikkeustilaa.

Remonttievakko kesti lähes 11 kuukautta. Melko paineiset 11 kuukautta, niin kuin poikkeustiloilla tapana on. Aikaan mahtui lukematon määrä päätöksiä ja rahahuolia, huolta lapsista ja terveydestä ja liian vähän aikaa kaikkeen.

Miten lapset pärjäsivät? No, hyvin tietenkin. Lapsethan tottuvat mihin vain. Siitä, että kaikki lelut ja kirjat hävitetään, tulee hyvin pian normaalia. Arjeksi muuttuu sekin, että muutetaan kolme kertaa kesässä, kaivetaan vaatteita jätesäkeistä ja nukutaan tyhjissä huoneissa patjoilla lattioilla.

”Nyt pitää maalata seinä”, sanoi viisivuotias nukelleen muuttolaatikosta kyhätyssä pahvikodissa.

Remontti hiipii lasten leikkeihin. ”Nyt pitää maalata seinä”, sanoi viisivuotias nukelleen muuttolaatikosta kyhätyssä pahvikodissa.

Kun muutimme tilapäisesti ystävän asuntoon kuudenteen kerrokseen, lapset kiljuivat: ”Jee, kerrostaloon!” Sitten selvisi, että remontti paisuu, ja oli pakko löytää uusi evakkomaja. Ensin pari viikkoa toisen ystävän luona (”Jee, siellä on ne hassut rappuset!”), sitten pidempiaikainen koti remontin ajaksi 45 minuutin ajomatkan päästä maaseudulta.

Se, mikä oli aikuisille raskas ponnistus, oli lapsille kiinnostava seikkailu.

Olin huolissani, miten lapset suhtautuisivat muutokseen. Kesken muuttolaatikoiden purkamisen esikoinen kiipesi talon pihalla olevalle sorakasalle ja huusi: ”Rakastan elämääni!” Se, mikä oli meille aikuisille raskas ponnistus, oli lapsille kiinnostava seikkailu.

Meidän hometragediamme on hyvin pieni asia verrattuna siihen kaikkeen, mitä ihmiset joutuvat kokemaan. Ihmisten voimavarat ällistyttävät minua. Lastenkin. Ja juuri heidän.

Lapsiraukat eivät tiedä paremmasta. Kun ilman isää kasvaneelta ihmiseltä kysytään, kaipasiko hän isäänsä, vastaus on usein ei. Eihän hän tiennyt muusta kuin siitä, mitä hänellä oli. Alkoholistiperheen lapsi hahmottaa vasta aikuisena, että sohvalle nukahtanut isä ei ollutkaan uupunut töistä, vaan yksinkertaisesti sammui umpikännissä. Tälläkin hetkellä lapsia elää keskellä sotaa. Sietämätön ajatus, jonka haluan puskea päästäni pois.

Kaikista näistä poikkeustiloista jää jäljet, joista me ihmisinä koostumme. Jäljistä muodostuu se hienostunut verkosto toimintatapoja ja ajattelumalleja, joka erottaa meidät jostakusta toisesta.

Kun elämä moukaroi, on lohdullista ajatella, että lapset tottuvat mihin vain.

Upeimmat ihmiset ympärilläni ovat heitä, jotka ovat kohdanneet hurjia asioita elämässään. Rakastan japanilaista ajatusta, miten astiaan tullut särö täytetään kullalla. Virhe tekee esineestä entistä arvokkaamman.

Silloin kun elämä moukaroi, on lohdullista ajatella, että lapset tottuvat mihin vain. Elämä on yhtä poikkeustilaa, eikä koskaan voi tietää, mitä se tuo tullessaan. Meidän aikuisten tehtävä on varmistaa, että helposti särkyvien lasten ympärillä on paljon pumpulia.

Sanna Stellan on näyttelijä, käsikirjoittaja ja kolmen lapsen äiti, joka on vuoden sisällä muuttanut neljä kertaa eikä siksi tiedä, missä perheen tavarat ovat.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.