Kalle ja Matilda  Johansson ovat  toistensa ainoat  leikkikaverit kotisaarella Heisalassa. Kuva: Sanni Saarinen
Kalle ja Matilda Johansson ovat toistensa ainoat leikkikaverit kotisaarella Heisalassa. Kuva: Sanni Saarinen

Turun saaristoon muuttaa pitkästä aikaa enemmän väkeä kuin siltä pois. Kalle, Matilda ja muut uuden sukupolven saaristolaislapset käyvät päiväkodissa lautalla.

Lehmät paistattelevat päivää rannalla. Muu maailma vasta heräilee, mutta maitotilalla päivä on aloitettu jo kuudelta.

Kalle, 6, ja Matilda, 3, Johanssonilla on vapaapäivä. Kaarnaveneet kelluvat pinnalla, lapset kahlaavat meressä, pohjasta löytyy sormien välissä tirisevää mutaa.

He asuvat Paraisten kaupunkiin kuuluvassa Heisalan saaressa Turun saaristossa. Seitsemän kilometrin mittaisella saarella asuu 12 ihmistä. Kalle ja Matilda ovat ainoat lapset.

Silti heillä ei tule aika pitkäksi.

– Luonto on lapsille loputon virikkeiden lähde, sanoo äiti Sonja Ek-Johansson, 34.

Sinä talvena kun perheen esikoista Kallea odotettiin, isä Andreas Johansson, 37, tutki jään paksuutta yhtenään. Jos jää vaikutti heikolta, pariskunnan piti varmuuden vuoksi yöpyä mantereella.

Kalle on ensimmäinen Heisalaan syntynyt lapsi kolmeenkymmeneen vuoteen.

Jää oli vahvaa. Kun synnytys alkoi, vanhemmat pääsivät sairaalaan jäätietä pitkin.

Kalle on ensimmäinen Heisalaan syntynyt lapsi kolmeenkymmeneen vuoteen.

Turun saaristossa on 20 000 saarta ja luotoa. Alue on kärsinyt muuttotappiosta vuosikymmeniä. Mitä syvemmälle saaristoon mennään, sitä autiommaksi asutus käy. Mutta nyt saaristossa puhaltavat muutoksen tuulet. Pitkästä aikaa sinne muuttaa taas enemmän ihmisiä kuin sieltä pois.

Kallen ja Matildan isä Andreas on paluumuuttaja. Hän kasvoi täällä maitotilalla, mutta lähti opiskelemaan Tammisaareen ja sitten töihin EU-neuvojaksi Turkuun. Kymmenen vuotta sitten hän palasi saareen jatkamaan suvun maitotilaa jo neljännessä sukupolvessa.

– Halu kehittää tilaa houkutteli. Alitajunnassa tiesin aina palaavani, mutta välissä tahdoin nähdä maailmaa.

Andreas ja Sonja viihtyvät Heisalassa. Kuva: Sanni Saarinen
Andreas ja Sonja viihtyvät Heisalassa. Kuva: Sanni Saarinen

Kohta perässä muutti vaimo Sonja – 12 lehmän ja vuohen kanssa. Hän oli hoitanut oman sukunsa maitotilaa Itä-Uudellamaalla, mutta vuosi kaukosuhdetta riitti. Yhteiseksi kodiksi valittiin tiloista kehityskelpoisempi.

Muutto saareen ei kauhistuttanut Sonjaa. Maitotila sitoo mantereellakin, ja tuttu elinkeino toi turvaa.

Saariston lasten elämä sen sijaan on melko erilaista kuin muualla.

Kun Kalle ja Matilda menevät päiväkotiin Paraisille, lähtöä ei sovi viivyttää. 7.30 lähtevään lauttaan on ehdittävä. Seuraavaa yhteysalusta joutuisi odottamaan useamman tunnin.

Lauttamatkan jälkeen rannasta päiväkodille on vielä 20 minuutin ajomatka. Lasten saattaja, jompikumpi vanhemmista tai isovanhemmista, pääsee takaisin vasta kymmeneltä lähtevällä paluulautalla.

Pelkkään vientireissuun vierähtää siis kolme ja puoli tuntia. Hakumatkalle on lähdettävä jo 13.20 lähtevällä lautalla.

Siksi lapset käyvät päiväkodissa vain kolmena päivänä viikossa. Yleensä isovanhemmat hoitavat saattamisen toiseen suuntaan, vanhemmat toiseen.

– Silti päiväkodin varhainen aloitus oli selvää. Lapset kaipaavat ikäistään seuraa, Sonja sanoo.

Kun Andreas oli lapsi, saarella asui enemmän lapsia, mutta yhteydet mantereelle olivat huonot.

– Kelirikon aikana olimme saarella jumissa viikkoja, ja kellari oli täpötäynnä ruokaa. Auton ja isot hankinnat sai saarelle vain jäiden aikaan, hän kertoo.

Yhteysalus alkoi liikennöidä vasta Andreaksen aloittaessa koulun, ja se mullisti saaren elämän. Henkinen murros saaren ja mantereen arkisesta yhteydestä vei vielä kauan.

– Lapsuudessani lähtö saarelta oli iso juttu, eikä harrastuksia tai päiväkotia mantereella edes harkittu, Andreas sanoo.

Kun Andreas sanoo mantereella, hän tarkoittaa Paraisten keskustaa, joka on Turun saariston keskus. Siellä on kävelykatu ja urheiluhalli, kolme ruokakauppaa ja Hesburger.

Maantieteellisesti Parainen sijaitsee saaressa, mutta saarelaisten puheissa se on mannerta. Osittain ehkä siksi, että Paraisilta pääsee Turkuun puolessa tunnissa siltoja pitkin ilman lossia. Todellinen saaristo alkaa vasta noin 10 000 asukkaan Paraisten jälkeen.

"Saaristossa on hyvä kasvaa. Täällä lapsi ymmärtää ihmisen riippuvuuden luonnosta."

Hiekkatie mutkittelee peltojen ja oksiaan oikovien jalopuiden ohi. Täältä Korppoon Itä-Retaisten kylästä on Kallen ja Matildan kotiin Heisalaan 53 kilometriä. Kolmen lossin vuoksi matka vie kaksi tuntia.

Itä-Retaisissa asuu parikymmentä ihmistä, joista lapsia on neljä. Kaksivuotias Ada Simberg tekee voikukista keittoa pihalla. Käki kukkuu, ja mansardikattoinen talo on kaunis kuin sadussa.

– Saaristossa on hyvä kasvaa. Täällä lapsi ymmärtää ihmisen riippuvuuden luonnosta, sanoo Adan äiti Katja Bonnevier, 39.

Katja on löytänyt saaristosta kokonaan uudenlaisen elämän. Kuva: Sanni Saarinen
Katja on löytänyt saaristosta kokonaan uudenlaisen elämän. Kuva: Sanni Saarinen

Katjalla ei ollut ennestään yhteyksiä saaristoon. Unelmien työ Saaristomeren biosfääri-alueen koordinoijana toi helsinkiläisen biologin tänne, ensin Paraisille ja sitten syvemmälle saaristoon.

Kun hän seitsemän vuotta sitten saapui Itä-Retaisiin, hän tiesi löytäneensä kodin, vaikka mansardikattoinen talo oli tuolloin kurjassa kunnossa. Mädät hirret vaativat vaihtoa ja piha oli ryteikköä.

– Talossa oli Huvikummun tuntua, ja ympärillä oleva kylämiljöö lumosi, Katja muistelee.

Päätös muuttaa yksin syrjäiseen saaristoon kuulostaa hurjalta, mutta Katja luotti tunteisiinsa.

– Ihastuin saaristoon jo lapsena purjehdusmatkoilla. Ihailen saaristolaisten luontosuhdetta ja perinteitä.

Ensimmäisen talven Katja nukkui toppapuku päällä. Sisävessa tuli taloon kolmen vuoden jälkeen. Katjaa se ei haitannut. Hän tunsi olevansa onnekas: luonto tuli kotiovelle vastaan ja antoi elinvoimaa.

– Vaikeinta muutossa oli ystävien ja perheen jääminen Helsinkiin. Heidän kanssaan olisi ollut helppo jakaa innostus uudesta, Katja sanoo.

Juurtumisessa on auttanut uuden kotiky-län yhteisöllisyys. Naapurit toivottivat hänet heti muuttopäivänä tervetulleeksi ja tarjosivat talviöinä yösijaa.

Pääsiäisenä poltetaan yhteinen kokko, ja joulupuuro syödään kylässä sijaitsevan majatalo Nestorin tiloissa. Arjen apua saa aina.

"Adan synnyttyä yhteisö on yhä tärkeämpi: haluan lapseni elämään erilaisia ihmisiä."

Katja ehti asua mansardikaton alla nelisen vuotta yksin, kunnes hän tapasi turkulaisen Joel Simbergin, 37.

Rakkaus syttyi heti.

Monet saaristossa saavat elantonsa yhdistämällä osaamista: peltiseppä rakentaa myös laitureita, ja kyläkauppias tarjoaa jalkahierontaa. Veneenrakentajaksi ja puusepäksi opiskellut Joel uskoi voivansa työllistää itsensä myös saaristossa, joten hänkin muutti Itä-Retaisiin.

Seuraavana vuonna syntyi Ada.

– Adan synnyttyä yhteisö on yhä tärkeämpi: haluan lapseni elämään erilaisia ihmisiä. Koko kylä kasvattaa lasta, Katja sanoo.

Naapureilta Ada oppii saariston historiasta tai kalastusperinteistä sellaista, mitä kaupunkilaisvanhemmat eivät voi opettaa. Kävelyllä naapurin kanat ihastuttavat tyttöä.

Myös Joelin isä, näyttelijä Johan Simberg on muuttanut pysyvästi Korppooseen.

Hänestä on perheelle suuri apu. Ada viettää fafan luona päivän viikossa. Vielä apuakin tärkeämpää on kaksikon välinen tiivis suhde.

– Kun olen Adan kanssa, keskityn vain häneen, sanoo Johan ja vie Adan soutamaan.

Ada ja fafa viettävät joka viikko päivän yhdessä. Kuva: Sanni Saarinen
Ada ja fafa viettävät joka viikko päivän yhdessä. Kuva: Sanni Saarinen

Kahdesti viikossa Ada on päiväkodissa. Loput kaksi päivää Ada on kotona. Molemmat vanhemmat tekevät lyhennettyä työviikkoa.

"Ennen koti oli vain nukkumapaikka, mutta täällä talo ja piha itsessään ovat rakkaat."

Lautalattiat narisevat, ja tuli loimuaa leivinuunissa. Monilla huonekaluilla on talon lailla ikää 90 vuotta.

– Ennen koti oli vain nukkumapaikka, mutta täällä talo ja piha itsessään ovat rakkaat, Katja sanoo.

Vanhan talon kunnostus nielee kaiken vapaa-ajan. Katja oli kiinnostunut perinnerakentamisesta jo ennen talon hankkimista, mutta ei arvannut, miten paljon aikaa se vie.

Adaa innostavat pienet asiat: muurahaiset ja pihasaunalle livahtava kissa.

Joskus Katja vertaa omaa lapsuuttaan tyttärensä lapsuuteen. Molemmissa on puolensa. Helsingin Lauttasaaressa kerrostalon pihassa oli aina liuta ystäviä. Monipuolisesta harrastustarjonnasta oli hyvä valita se oma suosikki, tanssi.

Itä-Retaisista on monen kilometrin matka Korppoon muutaman sadan hengen kirkonkylälle. Adan päiväkodissa on 25 lasta ja kylän kouluissa 74. Kavereiden tapaaminen muuten kuin päiväkodissa on melko vaivalloisen järjestelyn takana. Kunnantalolla voi harrastaa vain urheilua tai musiikkia.

"Turha säntäily puuttuu."

Katja näkee pienuudessa hyviä puolia.

– Pienissä ryhmissä on otettava kaikki huomioon eikä voi olla vain samanmielisten kanssa. Se kasvattaa suvaitsevaiseksi.

Kaksivuotias Ada on syntyperäinen saariston lapsi. Kuva: Sanni Saarinen
Kaksivuotias Ada on syntyperäinen saariston lapsi. Kuva: Sanni Saarinen

Arki on yksinkertaista ja kulutuskulttuuri loistaa poissaolollaan. Lähimpään ostoskeskukseen ajaa kaksi tuntia. Turha säntäily puuttuu päivistä.

Vuodenaikojen vaihtelu rytmittää elämää. Kesällä Korppoosta kuoriutuu vilkas kylä. Silloin ravintolassa soittaa bändi, Korppoo Sea Jazz saa seudun kuhisemaan, ja ystävät ja suku Helsingistä tulevat pitkille vierailuille.

Sen jälkeen syksyn hiljaisuuteen on hyvä laskeutua.

– Viime kädessä kyse on arvovalinnoista. Helsingissä nautin teattereista ja ravintoloista, mutta täällä koen toisenlaista onnea, Katja sanoo.

"Vauvana lapset nukkuivat parhaat päiväunet traktorin ohjaamossa turvakaukalossa."

Kolmen lossimatkan päässä Heisalassa Kalle heittää heinää lehmille. Matilda haluaa nähdä vasikat. Sehän järjestyy.

Vauvana molemmat nukkuivat parhaat päiväunet traktorin ohjaamossa turvakaukalossa, Andreas kertoo.

– Lapsille mukana olo tuo tunteen osallisuudesta.

Hän tietää sen omasta kokemuksesta.

– Ellen olisi ollut pienestä asti tilalla kaikessa tiiviisti mukana, tuskin olisin palannut tänne jatkamaan tilaa.

Maatila kasvattaa lapsista itsenäisiä. Tilan työt on hoidettava ajallaan, eikä vanhempien elämä voi pyöriä aina lasten ympärillä.

Välillä lasten on tultava toimeen itsekseen. Silloin he keksivät puuhaa pihassa tai katsovat Netflixiä. Kalle valitsee Dinotrucksit ja Matilda Taavi Tiikerin.

Sekin on tavallaan tärkeän saaristolaistaidon opettelua.

– Jos ihminen ei viihdy itsekseen, saarella on vaikea asua, Sonja sanoo.

Saaristossa on noin sata Heisalan kaltaista asuttua pikkusaarta. Useimpiin kulkee yhteysaluslautta vain joka toinen päivä. Ihan niin eristyksissä Andreas ja Sonja eivät haluaisi asua.

– Jos olisin aina pelkästään saarella, olisin synkkä ihminen. Vastapainoksi rauhalle kaipaan ihmisiä ja uusia ajatuksia. Samaa toivon lapsilleni, Andreas sanoo.

Kun lapset kasvavat, Andreas ja Sonja aikovat kannustaa heitä harrastamaan, vaikka se ei ihan yksinkertaista olekaan. Viimeinen lautta Paraisilta Heisalaan tulee jo kello kuusi.

Perheellä on Paraisilla kakkosasunto. Jos Kalle ja Matilda alkavat harrastaa arki-iltaisin, toisen vanhemman on yövyttävä heidän kanssaan siellä.

Andreas käy Paraisilla myös kunnanvaltuuston kokouksissa. Yhteisiin asioihin on tärkeä vaikuttaa: palveluja puolustamalla saaristo säilyy elinvoimaisena.

Esimerkiksi viime syksynä liikenne- ja viestintäministeriö kaavaili yhteysalusliikenteen muuttamista maksulliseksi. Se olisi ollut kuolinisku saaristolle.

"Ei saaressa voi olla aina pelastusliivit päällä, vaan ympäristön kanssa on opittava elämään."

Jos asuu saaristossa, on kunnioitettava merta. Täällä lapset oppivat sen varhain. Myös maatilan eläimiä ja koneita täytyy osasta varoa.

– Ei saaressa voi olla aina pelastusliivit päällä, vaan ympäristön kanssa on opittava elämään. Silloin merikään ei pelota, Andreas sanoo.

Meri on silti määrittänyt perheen harrastuksen. Lasten kanssa on käyty vauva- ja perheuinnissa Paraisilla jo pitkään aina sunnuntaisin, vaikka se nielee puoli päivää.

Nyt uimataitoa harjoitellaan kotirannassa. Illalla lämmitetään rantasauna.

Suvi Koivusalo haluaa auttaa ihmisiä, jotka kokevat olevansa muille kuin ilmaa. Siksi hän järjestää ilmaisen työpajan, jossa jokainen tulee nähdyksi.

Kaipuu tulla kunnolla nähdyksi. Sen tunteen Suvi Koivusalo tunnisti ja muisti, kun hän luki Meidän Perheen jutun näkymättömistä ihmisistä

Jutussa sadat suomalaiset kertovat, miltä tuntuu olla muille kuin ilmaa:

”Vetäydyn sosiaalisista tilanteista jo valmiiksi, koska en enää kestä sitä nöyryytystä.”

”Kuin ylläni olisi aura, että karttakaa tätä.”

Jutun luettuaan Suvi Koivusalo päätti järjestää ilmaisen improvisaatiotyöpajan auttaakseen näkymättömyyden tunteiden kanssa kamppailevia.

– Olen itse kokenut hetkiä, jolloin olen kovasti kaivannut tulla nähdyksi. Improvisaatio on omalta osaltaan auttanut tässä valtavasti. Sen takia haluan jakaa sitä kokemusta ja osaamista eteenpäin, näyttelijänä työskentelevä Koivusalo sanoo.

Työpajan ideana on saada ihmiset näkyviksi toistensa edessä, rakentaa luottamusta ja rohkeutta.

”Olen itse kokenut hetkiä, jolloin olen kovasti kaivannut tulla nähdyksi.”

– Toivon, että se antaisi lisävarmuutta ja avaimia muiden ihmisten ja uusien tilanteiden kohtaamiseen. Vaikka en voi luvata, että työpaja olisi tae jostain todella suuresta muutoksesta, voin kuitenkin luvata, että jokainen paikallaolija tulee nähdyksi ja kuulluksi, Koivusalo sanoo.

Työpaja järjestetään Helsingissä sunnuntaina 8.7. klo 13–16. Mukaan mahtuu 16 nopeimmin ilmoittautunutta.

Ilmoittaudu työpajaan tästä linkistä.

 

Vesirokkopotilaalla on ehdoton lentokielto, mutta miten toimia, jos lapsella on korvatulehdus? Lastenlääkäri Mari Hero vastaa. 

Kuume

Olemme huomenna lähdössä lentokoneella lomamatkalle, ja tänään lapselle nousi 38 asteen kuume. Voimmeko lentää kuumeisen lapsen kanssa?

”Jos lapsi voi hyvin ja hän jaksaa lentomatkan, voi lennolle lähteä huoletta. Jos kuumelääkkeet eivät auta tai yleiskunto on huono, on parempi jäädä kotiin. Aina, jos lapsen terveydentilaa on itse vaikea arvioida, on paras kääntyä ammattilaisen puoleen.

Yleensä tavallinen flunssa ei estä lentämistä, mutta jos lapselle ilmestyy vaikkapa näppylöitä, on tilanne tarkistettava. Vesirokossa on ehdoton lentokielto, eikä lasta saa viedä lentokoneeseen.

Lentoyhtiöillä voi olla erilaisia sääntöjä flunssaisena lentämiseen. Esimerkiksi pahimpana lintuinfluenssakautena henkilökunta saattoi mitata matkustajien lämmön varmuudeksi lähtöportilla, jotta koneeseen ei varmasti päässyt ketään, joka tartuttaisi koneellisen ihmisiä.”

Vatsatauti

Lapsi oksensi aamulla, ja illalla pitäisi lentää. Voimmeko lähteä oksentamisesta huolimatta matkalle?

”Monet lentoyhtiöt eivät ymmärrettävästi ota oksentavaa lasta kyytiin, sillä oksennustauti tarttuu erittäin herkästi. Kannattaa aina miettiä tapauskohtaisesti, voiko lennolle lähteä.

Isommalla lapsella oksentaminen voi liittyä matkajännitykseen.

Erityisesti jos oksennuspotilas on ihan pieni vauva, suosittelisin miettimään lähtöä muutamaan otteeseen. Se ei palvele ketään, jos kohdemaassa joutuukin suoraan lentokentältä etsimään sairaalan, jotta nestetasapaino saadaan kuntoon.

Jos kyseessä on vaikka isompi lapsi, joka oksentaa kerran, on mahdollista, että oksennus liittyy matkajännitykseen. 

Jos kuitenkin lentää oksentavan lapsen kanssa, on erittäin tärkeää muistaa nesteytys.”

Korvatulehdus

Lapsella todettiin tänään korvatulehdus, ja hän sai siihen lääkkeet. Voiko lapsi lentää huomenna, vai voivatko korvat vaurioitua?

”Korvatulehduspotilas voi lentää, mutta nousut ja laskut saattavat sattua korviin normaalia enemmän. Joissain tapauksissa korvatulehdusta sairastava voi tarvita matkalle lääkärin kirjoittaman lentoluvan. Espanjassa korvatulehduksesta kärsivä ei saa lentää ollenkaan. 

Pahimmassa tapauksessa tärykalvo voi  puhjeta lentokoneen painevaihtelun vuoksi. Voikin olla hyvä, että korvien tilannetta seuraa muutaman päivän ennen lennolle lähtöä ja katsoo, pureeko lääkekuuri. Korvatulehdus ei kuitenkaan itsessään ole este lentämiselle.”

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.