Helena kulki teatterin kulisseissa jo pikkutyttönä isänsä, näyttelijä  Vesa Vierikon kanssa.  Nyt Helena nähdään Kansallisteatterin Hölmöläiset-näytelmässä. Kuva: Piia Arnould
Helena kulki teatterin kulisseissa jo pikkutyttönä isänsä, näyttelijä Vesa Vierikon kanssa. Nyt Helena nähdään Kansallisteatterin Hölmöläiset-näytelmässä. Kuva: Piia Arnould

Rankka arki keskosvauvan kanssa sai näyttelijä Helena Vierikon tekemään päätöksen: hän on mieluummin omistautuva äiti kuin seuraava supertähti.

”Esikoiseni syntyi keskosena ja nukkui ensimmäisen vuoden vartin pätkissä. Kanniskelin häntä kaiket yöt, sillä hän nukkui ainoastaan pystyasennossa kantorepussa tai liinassa ja vain liikkeessä. Raskausaikana olin kuitenkin ehtinyt sopia pääroolista Johanna Vuoksenmaan Toinen jalka haudasta -elokuvassa. Kuvausten alkaessa vauvani oli nelikuinen.

”Vauvani huusi, ja minä yritin muistella repliikkejä.”

Silloin minusta tuntui, etten selviä. Vauvani huusi mukana kuvauksissa, ja minä yritin muistella yhden yhtä repliikkiä. Olimme tosi huonossa jamassa koko perhe.

Kuvausten loputtua ymmärsin, että minun on keskityttävä olemaan yhdessä paikassa kerrallaan. Jos stressaan kotiasioista, en pysty hoitamaan töitäni kunnolla.

Molempien lasteni kanssa olen huomannut, että minun on todella vaikeaa olla poissa kotoa niin pitkiä jaksoja, kuin työni vaatii. Olen pitkin hampain kieltäytynyt monista teatteri- ja elokuvatöistä, koska en vain ole vielä valmis laittamaan lastani ympärivuorokautiseen hoitoon. Myös mieheni on näyttelijä, ja meillä työajat ovat järjettömät. Niiden takia lapseni olisivat hoidossa kuutena iltana viikossa, ja joku muu kuin vanhempi laittaisi heidät nukkumaan. Miltä se heistä tuntuisi? Siksi olen päättänyt kuunnella itseäni ja antaa enemmän aikaa lapsille vielä hetken silläkin uhalla, etten saa enää ikinä töitä.

Koko lähisukuni on hyvin lapsirakas. Olen kasvanut kolmen veljen kanssa, ja lisäksi minulla on kaksi veljeä ja sisko isäni uudesta liitosta. Olen voinut aina luottaa veljiini. Kaikissa noin 20 muutossani veljeni ovat kantaneet jokaisen pahvilaatikon ja vanhat barbieni kellarista toiseen, eivätkä he ole kyseenalaistaneet kertaakaan, että miksi sä taas.

”Olen tehnyt lapsilleni selväksi, että he ovat tiimi, kuten minäkin veljieni kanssa olen.”

Omilla lapsillani on kahdeksan vuoden ikäero, ja he ovat hyvin kiintyneitä toisiinsa. Olen tehnyt heille selväksi, että he ovat tiimi, kuten minäkin veljieni kanssa olen. Kun tulemme ulkoa, yhdeksänvuotiaani alkaa riisua pikkuista. Hän keskeyttää omat touhunsa, kun pieni tulee kirjan kanssa. Hän lohduttaa ja osaa itsekin ottaa hyvin syliä ja lohdutusta vastaan.

Meillä ei opeteta pärjäämään yksin. Isommasta näen, että hän luottaa siihen jo.

Olen jälkeenpäin tajunnut, miten yksin me olimme esikoisen vauva-aikana. Emme osanneet vaatia apua. Luulimme, että tällaista tämä vain on, vaikka vauva saattoi huutaa niin kauan, että häneltä lähti ääni.

”Kun esikoiseni alkoi nukkua kokonaisia öitä, vei minulta vuosia oppia sama.”

Kun esikoiseni kolmevuotiaana alkoi nukkua kokonaisia öitä, vei minulla vuosia oppia sama. Olen ollut uniongelmainen lapsesta saakka, ja ongelma aktivoitui uudelleen kuopukseni odotusaikana. Keho muisti, enkä enää nukahtanutkaan.

Minua on helpottanut ystäväni oivallus: jos on itse uniongelmainen, ei voi kuvitellakaan, että lapset olisivat täydellisiä nukkujia. On selvää, että jotkut asiat periytyvät geneettisesti tai käyttäytymismallien kautta. Se oli hyvä oivallus: miksi vaadin heiltä jotakin, mitä en osaa itsekään? Vähitellen kaikki kyllä järjestyy.

Myös päivärytmi on ollut pelastuskeinoni. Minulle on tosi tärkeää nousta aamulla ylös, lähteä ulos ja ulkoilla uudestaan päivälevon jälkeen. Äitini oli kotiäiti kymmenen vuoden ajan ja kasvatti meidät samalla tavalla. Moni varmaan pitää minua hirveänä niponatsina, mutta meille tiukka rutiini sopii. Minusta on ihanaa, että esikoiseni kaveritkin tietävät meillä kyläillessään mitä tehdä. Peliajoista ei puhutakaan, ennen kuin rutiinit on hoidettu. Ja lapset ovat innoissaan siitä!

”Teimme esityksen, jossa ei tarvitse miettiä, että mitä jos lapsi ei viihdykään.”

Hölmöläiset-lastennäytelmä merkitsee minulle mahdollisuutta tehdä vähän töitä lasteni ehdoilla kotiäitiyden ohessa. Tein sen työparini Ella Pyhällön kanssa lasten päiväuniaikaan, iltaisin ja öisin. Teimme esityksen, johon olisi matala kynnys tulla, eikä tarvitsisi miettiä, mitä jos lapsi ei viihdykään. Toisaalta näytelmä on oikeaa teatteria konkarikävijöille.

Kuopukseni on perheemme viimeinen lapsi. Tajuan nyt, miten nopeasti koulumaailmaan imeytyminen käy, ja siksi olen yrittänyt nauttia viimeisistä hiekkakakuistani. Alallamme puhutaan paljon vanhenevista naisnäyttelijöistä ja vähenevistä töistä. Ei puhelin soikaan samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten. Ehkä vuodet, joina olisin voinut breikata, menivät jo. Haluan ajatella niin, että elämäni ei mene pilalle, jos minusta ei tulekaan seuraavaa kiintotähteä. Minä olen saanut olla lasteni kanssa.

Ennen lapsia ajattelin, että minusta tulee boheemi seikkailijaäiti, mutta en olekaan sellainen. Olen omistautuva ”eka kakka pottaan, kato!” -äiti enkä vaihtaisi yhtään päivää pois. Muutaman yön kyllä voisin.”

Helena Vierikko on 36-vuotias näyttelijä, joka asuu Helsingissä miehensä sekä 9- ja 1,5-vuotiaiden lastensa kanssa. Hölmöläiset-näytelmä Kansallisteatterissa 13.5.2017 saakka. Näytökset jatkuvat syyskuussa 2017.

Meidän Perhe 4/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.