Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Sanna Stellan päätti nauttia jokaisesta kivestä, jonka lapsi kotiin kantaa.

Tytär on ihan parhaassa iässä, kohta kuusi. Hänellä on mielikuvitusystävä. Se on perhonen nimeltä Leila. Leila on usein suihkussa, ja jos olen yhtään mistään mitään ymmärtänyt, niin suihku kulkee Leilan mukana koko ajan. Kyseessä on siis ilmeisesti jonkinlainen lentävä mobiilimärkätila.

Tytär saattaa juosta huoneeseen: ”Äiti, avaa ikkuna, Leila haluaa päästä sisään.” Ja Leila pitää päästää sisään nopeasti, sillä se on hyvin temperamenttinen. Se kiukuttelee ja on omapäinen.

Toisinaan olen miettinyt, miksi tytär keksii niin vaativan mielikuvitusystävän. Minä kuvittelisin sellaisen, joka tekisi kerrankin kaiken mitä pyydän – mukisematta ja heti. Mutta tytär tykkää haasteista ja joutuu olemaan kurittoman Leilan kanssa välillä hyvinkin tiukkana.

Tyttären sanoissa kuulen omani: ”Hei, nyt ihan oikeasti.” Toisinaan tunnistan äitini, joka viettää paljon aikaa lastemme kanssa: ”Mitäsmitäsmitäs täällä oikein touhutaan?” Kasvatamme mielikuvitusperhosta kolmen sukupolven jatkumolla.

Joskus Leilan mukana kulkee marsu. Silloin tytär voi kävellä tuntitolkulla käsi suorana. Ilmeisesti marsu istua tönöttää majesteetillisesti tyttären kädellä perhosen liihotellessa edestakaisin suihkussaan. Nopeatempoinen tytär on silloin täysin rauhallinen ja hänen kätensä vakaa marsun kuljetuksesta.

Päivä päivältä esikoinen menee kauemmas minusta ja lähemmäs itseään.

Esikoinenkin on ihan parhaassa isässä, kohta yhdeksän. Hän alkaa hahmottaa maailmaa hienosti omasta vinkkelistään. Yllättää joka päivä olemalla fiksu ja omaperäinen ja tietämällä asioita, joita en tiennyt hänen tietävän. Kysymällä kysymyksiä, joihin en tiedä vastauksia. Päivä päivältä hän menee kauemmas minusta ja lähemmäs itseään.

Kuopuskin on ihan parhaassa iässä – jos siis tykkää sellaisesta iästä, jossa kiivetään koko ajan joka paikkaan ja levitellään tavaroita pitkin kotia, mutta ei palauteta yhtä ainutta asiaa lähtöruutuun.

Ja tykkäänhän minä. Koska se on ikä, jolloin ei ole muuta kuin tämä hetki. Melkein kaksivuotiaan täydellinen läsnäolo on maagista.

Motkotin, että kotona on jo ihan tarpeeksi kiviä.

Vuosia sitten nousin bussiin esikoisen kanssa ja kommentoin uupuneena kiviä, joita hän raahasi mukanaan. Motkotin, ettei kaikkia maailman kiviä tarvitse kuljettaa kotiin ja että kotona niitä on jo ihan tarpeeksi edellisiltä kerroilta.

Vieressäni istuva rouva seurasi nihkeilyäni hetken ja päätti lopulta puuttua asiaan. Hän kehotti minua nauttimaan kaikista kivistä, joita lapset tuovat kotiin. Se aika olisi nopeasti ohi.

Jostain syystä se kolahti. Annoin pojan raahata kivet kotiin, jossa asettelimme ne kukkaruukun mullalle. Poika oli oikein tyytyväinen. Annoin pojan tuoda kiviä sisään seuraavallakin kerralla ja joka kerta sen jälkeen, jos hän vain halusi.

Kertoja ei ollut kovin monta. Poika kasvoi, ja kivivaihe meni ohi. Ihan liian nopeasti.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.