Henrica ei halunnut elää yksiössä kahdestaan tyttärensä kanssa. Kuva: Satu Kemppainen
Henrica ei halunnut elää yksiössä kahdestaan tyttärensä kanssa. Kuva: Satu Kemppainen

”Saa seuraa, muttei tarvitse olla vastuussa toisista”, sanoo lapsiperhekommuunin perustaja Henrica.

Heidi Korhonen, 11, kurkistaa ovelta, näkyykö isää keittiössä. Isän uusi koti on erilainen kuin aikaisemmat, tähänastisista paras.

Siellä isä on, kuorimassa porkkanaa mehua varten. Yrjö Korhonen, 39, huomaa Heidin ja ojentaa tyttärelle croissantin.

Sitä mutustaessaan Heidi tarkkailee keittiössä puuhailevaa väkeä. On lauantaiaamu, kellään ei ole kiire mihinkään.

Vaaleatukkainen mies tehosekoittimen ääressä on Jesse Rautiainen.

– Vähän toi inkivääri hyökkää, hän arvioi surauttamaansa smoothieta.

Ava Vikman, 4, ei halua terveysjuomaa. Hän ojentaa hapankorppua ilmaan.

– Kuka voi voidella tän?

– Annas tänne, Jesse sanoo ja levittää margariinin huolellisesti korpun jokaiseen kulmaan.

Aurelia Sippoin, 6, syö aamupalaksi verilettuja. Tässä talossa kaikki syövät, mitä haluavat.

”Vähän ensin ihmettelin”

Vantaalaisessa Vapaalan kommuunissa asuu kuusi perhettä: seitsemän aikuista ja viisi lasta, joista neljällä on toinenkin koti. Ammateiltaan asukkaat ovat trukkikuski, muusikko, sairaanhoitajaopiskelija, nuorisotyön opiskelija, puutarhuri, it-ammattilainen ja kirjailija.

Heidi viettää viikonloppua vantaalaistalossa viidettä kertaa.

Hän asuu suurimman osan ajastaan äidin ja isosiskopuolensa luona Heinolassa, mutta käy keskimäärin joka toinen viikonloppu isän luona pääkaupunkiseudulla.

Yrjö-isä muutti kommuuniin lopputalvesta. Hän etsi uutta kotia parisuhteen päätyttyä ja huomasi puolituttunsa Facebook-seinällä ilmoituksen vapaasta huoneesta yhteisössä.

– Sen jälkeen, kun isä ja äiti erosivat, isä on asunut viidessä kodissa. Tästä uudesta kodista isä kertoi, että siellä asuu paljon ihmisiä ja kaikki ovat tosi mukavia. Vähän ihmettelin, että mikä ihmeen paikka se on, Heidi sanoo.

Nyt tyttö on jo ihastunut paikkaan.

– On hauskaa, kun on niin paljon ihmisiä.

Elämä on helpottunut monella tapaa.

Spirulinaa ja maca-jauhetta mehuunsa sekoittava isä kuuntelee tyttärensä arvioita uteliaana. Puolen vuoden kokemuksella Yrjö ei ole löytänyt kommuunikodista moitittavaa. Päinvastoin. Elämä on helpottunut monella tapaa.

Edellispäivänä Heidi tuli koulukavereidensa kanssa Heinolasta luokkaretkelle Vantaalle. Ennen kuin luokka lähti bussilla takaisin Heinolaan, Yrjö koukkasi autolla noutamaan Heidin. Se ei tosin ole Yrjön auto, vaan Jessen, joka lainasi sitä bensarahaa vastaan.

Yrjö maistelee mielikuvitusjääteöä. Kuva: Satu Kemppainen
Yrjö maistelee mielikuvitusjääteöä. Kuva: Satu Kemppainen

Isä ja tytär tulivat kotiin, veivät Heidin laukun yläkertaan isän huoneeseen ja söivät risottoa. Sen jälkeen Yrjö toivotti Heidille hyvät yöt ja lähti sairaanhoitajaopiskeluihinsa kuuluvaan yövuoroon vanhustentaloon. Talon muut asukkaat huolehtivat, että Heidi meni ennen kymmentä nukkumaan. Kun isä tuli aamulla töistä kotiin, tytär oli juuri herännyt.

– Nukuitko sinäkin olohuoneen teltassa Avan ja Aurelian kanssa? Yrjö kysyy.

– No en! Eihän sinne mahdu kuin näin, Heidi vastaa ja vetää jalat kippuraan.

”Täytyy olla muitakin kuin me”

Keittiön ikkunan takana häivähtää jotain vaaleanpunaista. Ava ja Aurelia ovat jo vetäneet lenkkarit jalkaan ja katoavat pihapuiden taakse.

– Metsätutkijat, kommentoi hellästi Henrica Fagerlund, 35, Aurelian äiti ja kommuunin perustaja.

”Ajattelin, että jossain täytyy olla muitakin eronneita vanhempia, jotka kaipaavat seuraa ja apua arkensa jakamiseen.”

Henrica sai idean lapsiperheyhteisöstä, kun hän ja Aurelian isä erosivat viime vuonna. Helsingin keskustassa yksiöstä voi joutua maksamaan 800 euroa kuussa. Kontrabasistina työskentevän Henrican tulot olisivat voineet juuri ja juuri riittää siihen, mutta ajatus yhdessä huoneessa elämisestä ahdisti.

–Ajattelin, että jossain täytyy olla muitakin eronneita vanhempia, jotka kaipaavat seuraa ja apua arkensa jakamiseen.

Ja olihan niitä. Henrica löysi Facebookista aktiivisen yhteisöasujien ryhmän, jossa monet eronneet etsivät muita lapsiperheitä jakamaan asuntoa. Pääkaupunkiseudulla asuminen on kallista ja perheen ainoana aikuisena monen on vaikea tulla toimeen. Kommuunissa asuminen on halvempaa.

”Mikäs filosofia tässä on taustalla?”

Henrica alkoi etsiä vuokrattavaa asuntoa yhteisölle. Vantaan Vapaalassa omakotitalon pihalla häntä alkoi naurattaa. Vitsi mikä porvarilinna!

Pihan laidassa oli autotalli ja sen vieressä erillinen puutarhurin asunto. Varsinaisen kivitalon sisäänkäynti oli massiivinen, ja sen vieressä oli leveä terassi. Sisällä kiilsivät valkoiset marmorilattiat, huoneet olivat korkeita ja ikkunat valtavia. Niitä reunustivat persikanväriset satiiniverhot Dallasin tyyliin.

”Vakuutin, että olemme tavallisia ihmisiä, eikä meillä ole yhtenäistä filosofiaa.”

– Omistaja ei heti lämmennyt kommuuniajatukselle. Hän kyseli, minkä filosofian mukaan elämme. Vakuutin, että olemme tavallisia ihmisiä, eikä meillä ole yhtenäistä filosofiaa.

Kun muita kiinnostuneita ei ilmaantunut, Henrica sai allekirjoittaa vuokrasopimuksen.

– Tykkään organisoimisesta, mutta silloin jännitti. Jos huoneet jäävät tyhjiksi, vuokranmaksu jää minun harteilleni.

Henrica mainosti uutta kommuunia Facebookissa ja kertoi suosivansa lasten kanssa muuttavia. Huoneet saatiin täyteen.

Ensimmäiseksi saivat lähteä Dallas-verhot. Tilalle tuli maanläheistä pellavaa ja Henrican Afrikasta tuomia kankaita. Isoon olohuoneeseen mahtui helposti kolme sohvaa ja pari kirjahyllyä. Sisustus muotoutui asukkaiden mukanaan tuomista mööpeleistä.

Henrica oli lähtenyt edellisestä kodista pelkät vaatekassit kädessään aikomuksenaan palata hakemaan tavaraa myöhemmin. Yhtäkkiä yhteiskodin keittiössä oli viisi kahvinkeitintä ja kolme leivänpaahdinta. Ylimääräisiä vietiin autotalliin jemmaan, eikä Henrican tarvinnut hakea vanhasta kodista juuri mitään.

Lääkettä yksinäisyyteen

Töpseli seinään ja mikrofoni päälle. Aamiaisen jälkeen Avan äiti Varpu Vikman, 27, tarttuu kitaraan ja hyräilee itse kirjoittamaansa kappaletta. Henrica nostaa huoneestaan kontrabasson ja alkaa näppäillä.
Ava ja Aurelia myyvät olohuoneen lattialle pystytetystä teltasta mielikuvitusjäätelöä.

– Mitäs laatuja teillä on? oviaukolle polvistunut Yrjö kysyy.

Aurelia ojentelee ilmatuutteja. Ava kipaisee yläkertaan hakemaan kynsilakkaa. Varpu jatkaa lauluaan. Hän tietää, että joku kyllä katsoo Avan perään, jos kynsilakat ovat leviämässä lattialle. Edellisviikolla hän huomasi tyttärensä maalanneen Jessen varpaankynnet. Pian Yrjö saa samanlaiset.

Arki yhteiskodissa muuttaa tavalla toisella jokaista. Jesseä ihan konkreettisesti: mies kyseli aamiaisella, onko kellään nahan rei'ittäjää. Terveellinen elämä on huomaamatta pudottanut kiloja, ja vyö on jäänyt löysäksi.

”Kärsin yksinäisyydestä. Lisäksi minulla oli äitinä riittämätön olo.”

Varpulla muutos on kokonaisvaltaisempi. Vielä puoli vuotta sitten nuoriso-ohjaajaksi opiskeleva yksinhuoltaja asui äitinsä omistamassa vastaremontoidussa kolmiossa. Äiti pyysi vuokraa vain 700 euroa, ja Avalla oli oma huone. Varpu ei vain ollut onnellinen.

– Kärsin yksinäisyydestä. Lisäksi minulla oli äitinä riittämätön olo. Avalla oli kotona usein tylsää, ja hän halusi olla iPadilla ihan liikaa.

Täällä Varpun ja Avan huone on noin 12 neliömetriä. Suurimman osan lattia-alasta vie runkopatja. Seinällä on unisieppari, valaisimena toimii jouluvalonauha. Juuri muuta huoneessa ei olekaan.

– Käymme huoneessa vain nukkumassa, Varpu perustelee.

Lisäksi heillä on käytössään iso keittiö, kodinhoitohuone, sauna, kolme vessaa, suuri olohuone, terassi, parveke ja iso metsäinen piha.

– Kun Ava ensimmäisenä päivänä ryntäsi kertomaan, että tekee Aurelian kanssa esitystä, tiesin tehneeni oikean valinnan.

Lasten ystävyys on molempien äitien ilo. Henrican mielestä olisi rankkaa olla koko ajan yksin vastuussa lapsen leikittämisestä.

Tytöt kutsuvat toisiaan jo siskoiksi. Pädiin ei ole tarvinnut tarttua, kun aina on leikkiseuraa.
Naiset ovat heittäneet ilmaan sellaisenkin ajatuksen, että jos äidin kanssa nukkuminen alkaa kyllästyttää, tytöt voivat saada talosta oman huoneen, jonka vuokran äidit jakavat.

”Täällä saamme elää sellaista elämää kuin haaveilin.”

– En koskaan halunnut Avan jäävän ainoaksi lapseksi, mutten myöskään halua tehdä lisää. Täällä saamme elää sellaista elämää kuin haaveilin, Varpu sanoo.

Pikkutyttöjen lisäksi talossa käy säännöllisesti isiensä luona kolme muuta lasta.

11-vuotiaasta Heidistä on tullut pikkutytöille idoli. Pienten huomio vähän hämmentää Heidiä, eikä hän ole varma, haluaako tulla kutsutuksi isosiskoksi.

– Mulla on itselläni isosisko, hän sanoo.
– Onko, minkä ikäinen?Aurelia kysyy.
– 16.
– Vau, Aurelia huokaisee.

Kaikille kommuunielämä ei sovi

Kaikki ei ole mennyt alusta asti näin hyvin. Alkuperäisestä kokoonpanosta ovat jäljellä Henrica, Aurelia sekä nyt matkoilla oleva kahden kissan omistaja.

– Tein virheen, kun vain haalin asukkaita. Valintaan pitää paneutua, Henrica sanoo.

Osa asukkaista jatkoi matkaa ilman suurempaa kriisiä. Yksi sai töitä Pohjanmaalta. Toinen, yötyöläinen, huomasi, ettei ole pidemmän päälle mukavaa elää muiden kanssa eri rytmissä.

Pihalle jäänyt homeinen pulpetti kertoo, ettei kaikkien lähtö ole sujunut ihanteellisesti. Kommuunin väki ei halua puhua kenestäkään pahaa, mutta he toteavat, ettei kaikista ihmisistä löydy yhteiskodin vaatimaa joustamista ja kykyä toisten huomioimiseen.

– Yhteiskodin keittiöön ei voi tuoda kaikkia vanhan kodin tavaroita ja käyttää niitä yksin. Asuminen ei suju, jos yksi pesee pyykkiä öisin tai luo yhteisöön klikkejä, Henrica sanoo.

Hän kokee olevansa vastuussa yhteisön arjen sujuvuudesta ja pelkäsi yhteishengen rapautuvan pian kokonaan. Keskusteltuaan muiden asukkaiden kanssa hän irtisanoi hankalasti käyttäytyvän vuokralaisen.

Hippien hommaako?

Mielikuva kommuuneista on vahva. Rastapäinen Varpu on useammankin kerran oikonut ihmisten käsityksiä hippien huumeluolasta.

– Se turhauttaa. Varsinkin kun en ole koskaan ollut humalassa enkä polttanut mitään.

Henrican mielestä jotkut kuvittelevat kommuunielämän olevan niin vapaata, ettei lasten isistä muka olisi tietoa.

– Meillä asukkaiden välille ei ole syntynyt romansseja, hän sanoo.

Juuri nyt talossa on yksi pariskunta. Muutama seurustelee muualla asuvan kumppanin kanssa, enemmistö on sinkkuja.

Mutta on asukkailla itselläänkin ollut ennakkoluuloja. Varpu ei ensivisiitillään kehdannut kertoa tulleensa autolla. Jesse piilotteli alkuun kokispullojaan. Nyt kaikki tietävät, että lihaa saa syödä, kaikkien ei tarvitse joogata.

Sen sijaan pyykkikone pitää tyhjentää heti käytön jälkeen eikä sitä saa käyttää iltayhdeksän jälkeen.
Varsinaisia sääntöjä Vapaalan talossa on vähän. Talossa ei saa pitää juhlia, joissa käytetään alkoholia, kun paikalla on lapsia. Saunakaljan voi ottaa tai lasillisen ruuan kanssa, mutta ei kuljeskella tölkki kädessä eikä olla humalassa.

Kohta syödään yhdessä. Kuva: Satu Kemppainen
Kohta syödään yhdessä. Kuva: Satu Kemppainen

Keittiössä jokaisella asukkaalla on oma kuivatavarahylly ja jääkaapissa omansa. Astiat, kattilat ja työvälineet ovat yhteisiä. Ne ruokatarvikkeet, joihin omistaja piirtää sydämen kuvan, ovat yhteiskäytössä.

– Aina ei tarvitse lähteä kauppaan, kun sydänruokaa on paljon tarjolla, Henrica sanoo.

”Täällä oppii joustavaksi. Ei voi valittaa joka asiasta.”

Siivousvuoro osuu kunkin kohdalle joka toinen viikko. Henrica rakastaa siistiä keittiötä ja tarttuu rättiin useammin.

– Täällä oppii joustavaksi. Ei voi valittaa joka asiasta, Henrica sanoo.

Asukkaiden mielestä yhteisössä on nyt hyvä porukka. Muutamat ovat sanoneet asuvansa talossa loppuelämänsä.

– Tässä on sekä lapsiperheen että parisuhteen parhaat puolet, Varpu sanoo.

– Saa seuraa, muttei tarvitse olla vastuussa toisista, Henrica lisää.

Yhteisen pöydän ääreen

Ruoka-aika! Jos Henrica asuisi Aurelian kanssa kahdestaan, ruokana olisi todennäköisesti paistettua munaa tai jotain muuta helppoa. Nyt pöydässä höyryää kookosriisiä, kasvisvokkia, bataattisipsejä ja pihalta kerättyä vuohenputkisalaattia.

Jesse kipaisee yläkertaan kutsumaan kämppikset syömään. Matti lopettaa kirjansa kirjoittamisen.

Stefan halaa kaikki keittiöön tullessaan ja kauhaisee riisiä lautaselleen.

Heidi huomaa, että kissa haluaa tulla sisään. Hän avaa sille ikkunan.

Meidän Perhe 8/2016

Jaettua arkea

Vapaalan yhteisön perustaja Henrica Fagerlund uskoo, että tulevaisuudessa yhä useampi lapsiperhe hakeutuu yhteisölliseen asumismuotoon. Elämä kommuunissa on edullista. Vapaalan koko talon kuukausivuokra on 2700 euroa. Huone tai piha-asunto maksaa koosta riippuen 300–500 euroa. Se sisältää sähkön, veden, netin, vessapaperit ja siivousvälineet.

Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara on samaa mieltä: erilaiset jaetut asunnot yleistyvät.

– Ei ole järkeä rakentaa ylihintaisia 15 neliön yksiöitä. On alettava jakaa nykyisiä, isompia tiloja, Vaattovaara sanoo.

Hänestä olisi hyvä, jos kommuuniosuuden voisi halutessaan myös omistaa.

– Neljän huoneen asunnon voisi jakaa siten, että vaikkapa 50 000 eurolla saisi oman huoneen ja käyttöoikeuden keittiöön ja pesutiloihin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Presidentin kanslia

Presidentin puoliso rouva Jenni Haukio esiintyi seesteisenä Heidi Karjalaisen suunnittelemassa smaragdinvihreässä puvussa.

Presidenttipari odottaa esikoistaan, jonka lasketun ajan on kerrottu olevan helmikuussa. Viimeisellä raskauskolmanneksella oleva Jenni Haukio näytti valovoimaiselta ja hehkuvalta Ylen haastattelussa ennen Linnan juhlien alkua. Kun kättely alkoi, Linnan juhlien kommentaattori, pukusuunnittelija Jarkko Valtee kehui pukua eleettömäksi ja yleväksi. Helsingin Sanomat kertoo, että raskaana oleva Haukio pitää tauon kesken kättelyn.

Jenni on luottanut Linnan juhlien pukunsa aiemmin suunnittelija Sari Nordströmin käsiin, lukuun ottamatta vuotta 2012, jolloin puvun suunnitteli Paola Suhonen. Tänä vuonna Haukio teki yhteistyötä nuoren taiteen kandidaatin Heidi Karjalaisen kanssa, ja kyseessä on suunnittelijan ensimmäinen tilaustyö. Rouva Haukion suunnittelijavalintaan vaikutti Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla.

”Nuorissa, lahjakkaissa tekijöissä on Suomen tulevaisuus”

– Nuorissa, lahjakkaissa tekijöissä on Suomen tulevaisuus, Haukio kertoi viime perjantaina.

Vauva.fin lukijat veikkasivat Jennin puvun pääväriksi sinistä tai valkoista, mutta suunnittelija Karjalainen yllätti valitsemalla Jennin ylle  smaragdinvihreää. Kauniisti laskeutuva puku kätki Jennin raskauden. Puvun kankaat on Helsingin Sanomien mukaan värjätty käsin. Puvussa on käytetty kaksipuolista silkkisatiinia ja habotaisilkkiä, joka on kiiltävä ja pehmeä silkkikangas.

Heidi Karjalainen kertoo tärkeintä suunnittelutyössä olleen mielenkiintoisen visuaalisen ilmeen löytämisen. Hän kertoo saaneensa puvun suunnitteluun laajat vapaudet.

– Tavoitteena oli löytää tuore näkemys juhlapukeutumiseen pukeutumisetikettiä ja perinteitä kunnioittaen. Halusin suunnitella ajassa kiinni olevan, arvokkaan ja elegantin puvun, joka poikkeaisi Jenni Haukion aiemmista puvuista, Karjalainen totesi presidentin kanslian tiedotteessa. 

Karjalainen on maisteriopiskelija Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa muotoilun laitoksella muodin pääaineessa. Heidi Karjalainen valittiin syyskuussa Vuoden nuoreksi suunnittelijaksi. Toukokuussa hän saavutti toisen sijan Apolda European Fashion Award -kilpailussa Saksassa.

Kuva: Jonna Öhrnberg
Kuva: Jonna Öhrnberg

Juttua muokattu 6.12. klo 21.40, Paola Suhosen suunnitteleman puvun vuosiluku korjattu.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Panu Pälviä

Sanna Stellan katsoo kaihoisasti kuvia lapsista, jotka nukahtavat ruokapöytään.

Olemme muuttaneet kahden viime vuoden aikana itsestä riippumattomista syistä kuusi kertaa. Ipanat ovat sopeutuneet muuttoihin hyvin. Heille koti on siellä missä pehmolelutkin ja ainakin yksi vanhemmista.

Joka ikinen kerta vain nukkuminen häiriintyy. Sopeutuminen kestää aikansa. Uudessa paikassa pitää miettiä, kuka nukkuu missäkin. Se on aina yhtä jännittävää. Ensimmäinen ilta, joskus toinen ja kolmaskin, menee hysteriassa, kun kaikki lapseni tutustuvat sängyn paikkaan. Sillä pitää pomppia, sinne pitää rakentaa maja ja sieltä pitää juosta pois. Ehkä jopa keskellä yötä.

Iltashow’n jälkeen emme herää koskaan samoilta rasteilta, joihin olemme nukahtaneet. Yleensä minä päädyn nukkumaan osittain sängyn ulkopuolella, osittain olkapään ja lonkan luiden päällä totaalisen jännittyneessä tilassa, kun muu porukka röhnöttää herroiksi sängyssäni limittäin. Yleensä kuopus, jonka vapaata sielua ei voi kahlita peitoin, dominoi tilannetta makaamalla äksänä kaikkien keskellä, potkien peitot pois sitä mukaa kun muut niitä yrittävät suojakseen haalia. Kukaan ei nuku hyvin, mutta kaikilla on turvallista.

Sillä mennään. Näissä tilanteissa haen lohtua siitä, että kyseessä on poikkeustila ja poikkeustiloilla on tapana loppua.

En minäkään pystyisi nukahtamaan, jos joku laulaisi nukkumatista toista tuntia putkeen.

Kolme ipanaani ovat kaikki täysin omanlaisiaan nukkujia. Nykyään esikoinen on jo sen verran iso, että hän nukkuu, kun nukuttaa. Muistan elävästi yhdenkin viikonlopun, kun nukutin häntä yhteensä seitsemän tuntia. Tyyppi ei nukahtanut millään. Kaikki muu oli paljon kivempaa.

Tosin nukuttamistekniikkani ei ollut kovin hyvä. En minäkään pystyisi nukahtamaan, jos joku laulaisi nukkumatista toista tuntia putkeen samalla selkääni hieroen.

Taisin käyttää kaikki nukutustemppuni ykkösen kanssa, koska kaksi seuraavaa lasta ovat saaneet tyytyä vähäisempään show’hun. Keskimmäinen nukahtaa aina mieluiten yksin etäällä muista, eikä juuri koskaan kömmi viereen. Kuopuksen kanssa menemme jo milloin mitenkin. Hyvä ratkaisu on se, joka toimii ja tuo tuloksia.

Seuraan kateudesta vihreänä vanhempia, jotka siirtävät nukkuvan lapsensa vaunuista omaan sänkyyn. 

Katson kaihoisasti netissä pyöriviä kuvia lapsista, jotka ovat nukahtaneet kesken ruokailun naama puurolautaseen sotkeentuneena. Ei meillä koskaan. Jos päivä on ollut pitkä ja olosuhteet jännittävät, niin loppukiri valveilla vedetään mieluummin äänekkäästi ja energialla.

Seuraan kateudesta vihreänä myös niitä vanhempia, jotka saavat lapsensa siirrettyä nukkuvana vaunuista omaan sänkyyn. Meillä pienikin olosuhteen muutos tarkoittaa välitöntä virkoamista.

Siispä istuskelen missä milloinkin nukkuvan lapsen vieressä. Toisinaan se aiheuttaa minussa levottomuutta, toisinaan osaan ottaa kaupan parkkihallissa kökkimisen zen-harjoitteena. Poikkeustilanteena, jota lapsiperhe-elämä on.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.