Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

Muistojen valikoimisesta on lapsiperheessä paljon hyötyä.

Yöllä yleensä mieluiten nukun, mutta on yksi poikkeus: se yö, jolloin paketoin joululahjoja.

Silloin lämmitän kupillisen glögiä, yritän rapistella käärepapereita mahdollisimman vaimeasti ja hiljennyn sen äärelle, miten paljon minulla on, kun on nämä ihmiset, joille saan paketoida lahjoja.

Ystäviltä olen kuullut, että monella on sama perinne. Sitä kun ajattelee, alkaa väkisin hymyilyttää. Pitkin joulukuun öitä siellä täällä palaa ikkunoissa valo, kun isät ja äidit valvovat ja paketoivat. Ehkä vähän kiroilevat mielessään, kun paperi menee ruttuun tai teippi loppuu kesken, mutta samalla miettivät rakkaitaan ja sitä, miten voivat heitä ilahduttaa.

TOISEN KIITOLLISUUSHARJOITUKSEN vuoro on joulun välipäivinä, kun ei ole kiire mihinkään. Kaivan esiin läppärin ja alan sommitella kännykän muistiin kertyneistä valokuvista vuosikirjaa.

Puhelimen muistissa ei ole yhtään kuvaa niistä hetkistä, kun hikeennyin kaatuneesta maidosta aamukiireessä, marmatin lelujen keräämisestä tai tuskailin pää tyhjänä ruokakaupassa, mitä tänään syötäisiin. On kuvia toisenlaisista hetkistä, jotka ovat aivan yhtä totta: lapset rannalla naamat jäätelössä, metsäretkellä sumuisena päivänä, hyppimässä lehtikasoissa ja leipomassa pitsaa essut edessään.

Sen verran saa muistojaan valikoida, ja kannattaa.

Kun myöhemmin katson kokoamiani kirjoja, näen tärkeät tyypit viettämässä lapsuuttaan – sittenkin kai ihan kelvollista, vaikka heidän vanhempansa välillä hermoilivat, unohtivat päiväkodin naamiaiset ja laittoivat ei-niin-hyvää ruokaa.

Meidän Perhe -lehden pääkirjoitus 12/2018

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.