Kuva: Ville Juurikkala
Kuva: Ville Juurikkala

Toimittaja Anna Perho matkusti aikuistuvan poikansa kanssa halki Ranskan ja pohti, millainen äiti hän on ollut lapsilleen.

Ennen kuin lapseni syntyivät, ajattelin, että interreilaan heidän kanssaan sen kesän, kun he ovat 11-vuotiaita ja häilyvät lapsuuden ja nuoruuden välillä. Kertoisin Euroopan ideasta, näyttäisin Mona Lisan ja Ateenan.

Minulla oli runsaasti muitakin harhoja:

Että lapseni eivät söisi karkkia.

Että opettaisin heidät lukemaan ennen neljättä ikävuotta niin, että maailma avartuisi heille aikaisin.

Että askartelisin silkkipaperista taikalyhtyjä, joiden valossa sepittäisin lapsilleni fantasiamaailman, jonka rinnalla Peter Panin Mikä-Mikä-Maa vaikuttaisi yhtä kiinnostavalta kuin Sotkamon verovirasto.

Todellisuudessa luin joka ilta Vesselit rannalla -kirjan siten, että yksi vesseli kirosi ”Onpa helvetin kylmää vettä!” ja toiselta pääsi paukku. Odotusarvo kasvoi vuosien varrella niin, että pelkkä kirjan esiin ottaminen aiheutti hysteeristä kiherrystä.

Mielikuvituksellisen saagan punomisen päätin aloittaa seuraavana iltana, kun en olisi niin väsynyt.

En aloittanut koskaan fantasiasaagani kertomista ja nyt on liian myöhäistä.

Nyt istun junassa, joka kiitää halki hämärtyvän ranskalaisen maiseman. Vastapäätä istuu 15-vuotias poikani. Hän pelaa kännykällä peliä, jossa pitää tunnistaa mahdollisimman nopeasti erilaisia tuotelogoja. Saan häneltä hieman huomiota tunnistamalla Chanelin ja Uberin.

Toinen poikani pitää samaan aikaan elämänsä ensimmäisiä kotibileitä. Hän täyttää 18 vuotta. Soitan ja onnittelen. Poika kuulostaa iloiselta ja kärsimättömältä. Juu, muistetaan lukita ovet. Juu, ei laiteta someen bilepäivityksiä. Juu juu juu äiti, mun pitää mennä nyt.

Puhelusta tulee haikea olo.

Enpä sitten tullut koskaan aloittaneeksi uskomattoman fantasiasaagani kertomista. Ja nyt on liian myöhäistä. Ei aikuinen lapseni enää piittaa saduista, paitsi silloin, kun hän perustelee, miksi hänen on ehdottoman tärkeää saada viisikymmentä euroa nyt heti.

Aikuinen, minun lapseni. Ja tämä toinenkin jo hyvää vauhtia kasvamassa aikuiseksi.

Kysymys tykyttää takaraivossa. Miten tämä vanhemmuus on mennyt noin niin kuin omasta mielestä?

Pysytään hengissä

Tasan 18 vuotta sitten katsoin alistuneena synnytyssalin kelloa. Kaiken synnytyksestä lukemani perusteella laskin, että joutuisin sietämään tätä kaikkea vielä keskimääräiset 3,5 tuntia.

Kahdelta yöllä siirryin uuteen elämänvaiheeseen: olin äiti. Vaivuin nopeasti uneen, mutta havahduin pian valppauteen, jota en ollut koskaan aiemmin kokenut.

Katsoin vauvaani ja olin haljeta rakkaudesta.

Suunnistin määrätietoisesti huoneeseen, jossa joukko vastasyntyneitä killitteli muovikaukaloissa. Katselin vauvojen kasvoja tuntematta mitään. Ehdin ajatella, että käy juuri niin kuin pelkäsin. En pystyisi koskaan rakastamaan vauvaani enemmän kuin perheemme koiraa.

Sitten näin oman poikani pikkuruisen naaman. Se oli kaunein naama, jonka olin koskaan nähnyt.

Katsoin vauvaani ja olin haljeta rakkaudesta. Samalla tunsin, kuinka verenkiertoni pumppasi velvollisuudentunnetta kaikkialle elimistööni.

Tunne oli tuttu, sillä olin pitänyt huolta hevoslaumasta. Sellainen koulii kenet tahansa melko vastuulliseksi henkilöksi. Hevoselle on hyvä osoittaa käyttäytymisellään joka päivä, että se voi luottaa minuun. Muuten on riski, että kavio lähestyy ja hengenvaaran riski kasvaa.

Kasvattamisen idea ei ole saada vanhempia näyttämään hyviltä ihmisiltä vaan saada lapset olemaan hyviä ihmisiä.

Hengenvaarasta tuli nopeasti mittari lastenkasvatusperiaatteilleni. Asiat, jotka ovat selkeästi vaarallisia, ovat aina kiellettyjä. Kaikkea muuta voikin sitten kokeilla. Kuten vaikkapa vauvan pulloruokintaa.

Koska en onnistunut rintaruokinnassa, päättelin, että elintarviketeollisuus on ratkaissut vauvan nälkäongelman puolestani. Valehtelin neuvolassa imetyksen sujuvan hyvin ja kävelin kaupan korvikehyllyn kautta kotiin. Lapsi lakkasi itkemästä nälkäänsä, ja kun hänen pikku päähänsä ei kasvanut sarvia kolmantenakaan pullopäivänä, päätin lakata stressaamasta.

Korvikkeet saivat minut tajuamaan, että ei ole olemassa Täydellisten Ratkaisujen Virastoa, josta voisi tarkistaa, onko toiminut vanhempana sääntöjen mukaan. Oivalsin, että kasvatusstandardien orjallinen noudattaminen liittyy harvemmin lasten parhaaseen kuin omaan tarpeeseemme päteä ulospäin hyvinä vanhempina.

Mutta kasvattamisen idea ei ole saada vanhempia näyttämään hyviltä ihmisiltä vaan saada lapset olemaan hyviä ihmisiä.

Raivo-Äiti seikkailee taas

Pieni Caenin kaupunki nuokkuu kuunvalossa, kun saavumme perille. Menen välittömästi sekaisin suunnista ja kaduista ja kiroilen holtittomasti keskellä risteystä.

Pari avuliasta nuorta naista osoittaa meille melkein vieressä olevaa hotellin ovea. Kävelemme ovelle vähin äänin. Sitten poikani alkaa nauraa. ”Vöi shäätänän shäätänä”, hän matkii ja höystää esitystä kopioimalla naamanilmeitäni. Raivo-Äiti seikkailee taas!

Raivo-Äiti-hellittelynimi lanseerattiin minulle eräässä äitienpäiväkortissa. ”Meidän äiti on paras vaan, vaikka se aina raivoaa”, kortissani runoiltiin.

Ja tottahan se on. Olen huutanut estottomasti lapsilleni sekä maailmalle. Kiroilen myös tavalla, joka saisi Koti­teollisuus-yhtyeen Jouni Hynysen vaikuttamaan tapakouluttaja Kaarina Suonperältä.

En kuitenkaan usko aiheuttaneeni huutamisellani erityistä vahinkoa. Pyydän rauhoituttuani anteeksi ja sanon käyttäytyneeni naurettavasti. Se onkin herkästi suuttuvan ihmisen pahin rangaistus – oman urpouden tajuaminen. Eli ainakin olen antanut lapsilleni hyvän esimerkin siitä, miten ei kannata toimia, jos ei halua näyttää nololta.

Ja sitten se urapuuhastelu

Totta kai olen tehnyt leegioittain virheitä.

Ei koskaan oikeita vaatteita ja varusteita päiväkodissa.

Liian laimeaa kannustusta kehittävien harrastusten pariin.

Turhaa tiuskimista.

Huonon esimerkin näyttämistä liikenteessä. (Tämä loppui siihen, kun esikoinen oppi rullaamaan sähköik­kunan alas ja huutamaan takapenkiltä ”Hopi hopi ämmä!” suojatiellä kulkeville kultaisille vanhuksille.)

En ole koskaan tajunnut, miten työnteko ja koti sulkisivat toisensa pois.

Ja sitten se urapuuhastelu. Mahtoiko siitä olla haittaa?

Esikoiseni lähti elämänsä ensimmäiselle työmatkalleen kolmen viikon ikäisenä. Hän istui turvaistuimessa 600 kilometriä ja nökötti sen jälkeen viikonlopun rintarepussa, kun kuvasin hevosia. Yhteiset työmatkat olivat meille yhtä luonteva osa yhdessäoloa kuin puuron syöminen tai kirjojen katselu.

Onko minulla tästä huono omatunto? Ei. Koen, että taloudellisesti tiukan tilanteeni takia minulla ei alun perin ollut oikeastaan vaihtoehtoa. Sittemmin olen ajatellut, että puheet työnteon ja kodin yhdistämisen ongelmista ovat törkeästi liioiteltuja.

Tässä yhteydessä puhutaan usein kuolinvuoteesta. Tiedäthän tämän: ”Kummasta sinua kiitetään elämän loppusuoralla – siitä, että olit hyvä ja ahkera työntekijä, vai siitä, että vietit rakkaidesi kanssa aikaa?”

Jos hyvin menee niin kummastakin! En ole koskaan tajunnut, miten nämä kaksi asiaa sulkisivat toisensa pois.

Ihan hyvä, äiti

Palaamme poikani kanssa Pariisiin. Syömme bistrossa, jossa kaivelemme etanoita kuoristaan ja dippailemme niitä valkosipuliöljyyn. Katselen lasta täynnä rakkautta.

Tämä on ehkä sitä kuuluisaa läsnäoloa. Olen siinä surkea, mutta niin ovat kaikki muutkin. Ihmisen pään läpi kulkee uusia ajatuksia muutaman sekunnin välein, eivätkä ne yleensä liity siihen, mitä tapahtuu juuri nyt.

Onneksi. Miten tylsää elämä olisi, jos joutuisi istumaan bussissa ajatellen, että tässä sitä istutaan bussissa.

Oikeasti vanhemmat eivät ole koskaan maailmanhistoriassa viettäneet yhtä paljon aikaa lastensa kanssa kuin nykyisin.

Ruuan jälkeen saan lapselta luvan käydä vaatekaupassa hypistelemässä elegantteja ranskalaisvaatteita. Tajuan, että boyfriend-farkkuina myytäviin housuihin mahtuisi ehkä juuri ja juuri toinen ranteeni.

– Mä näytän ihan pullerolta, sanon lapselle. (Taas virhe! Älä hauku vartaloasi lapsen kuullen.)

– Älä välitä äiti, sä oot ihan hyvä, lapsi sanoo, ja minun pitää nostaa nopeasti aurinkolasit silmille, vaikka Riemukaaren takana on pilvistä.

Lakkaa esittämästä

Viimeisenä iltana istumme ravintolassa, jossa puolen desin kokis ja pieni gin tonic maksavat 20 euroa, ja ehkä huomattavasti enemmänkin, jos epämääräisen oloinen tarjoilija saa luottokorttini kopioitua.

Juttelemme pojan kanssa, mitä olemme matkalla nähneet. Laskuvarjostaan kirkon kattoon juuttuneesta sotilaasta. Mona Lisan edessä parveilleista kuvaajista. Siitä, miten paljon ranskalaiset todellakin syövät patonkia aivan kuin mitään karppausta ei olisi koskaan ollutkaan.

Nyt on hyvin, mutta laajempaa tuloslaskelmaa vanhemmuudesta tuntuu sittenkin vaikealta tehdä.

Lempparikasvattajani, kanadalainen perhepsykologi Alyson Schafer kuvailee kirjassaan Breaking the Good Mom Myth äitimyyttiä rakennelmaksi, jossa ajatellaan, että hyvä vanhempi laittaa aina lapsen tarpeet itsensä edelle.

Myytin vuoksi tarve esittää hyvää äitiä tai isää on voimakkaampi kuin halu pysyä todellisuudessa tai miettiä, mitä oikeasti tarvittaisiin. Kerrot muille luomusoseista, syötät lapselle mikroateriaa. Satuilet läsnäolosta, tarkoitat videomaratonia.

Hyvä vanhemmuus on arjessa tapahtuvia toimintoja, ei itsensä paremmaksi selittämistä.

Schaferin kirja on ollut minulle vanhemmuuden johtotähti. Kirja kuittaa iankaikkisen syyllisyyden toteamalla, että jos asia on sinulle oikeasti tärkeä, miksi toimit toisin?

Lakkaa esittämästä, Alyson sanoo. Lakkaa selittämästä muille, että tämä on nyt tällainen poikkeus, eihän hyvä äiti tekisi näin, voi kauheeta, eilen just syötiin biodynaamista selleriä koko perhe.

Arvot ovat tekoja, eivät teatteriesityksiä. Se on Alysonin lahja minulle ja muille hänen faneilleen. Hyvä äiti tai isä on siis uskollinen itse hyviksi havaitsemilleen käytännöille. Hyvä vanhemmuus on arjessa tapahtuvia toimintoja, ei itsensä paremmaksi selittämistä. Jos jokin on tärkeää, se näkyy siinä mitä teet eikä siinä, mitä selität.

Ja onhan niitä onnistumisia ollut, mietin.

Hymypoika. Reilun kaverin palkinto. Rehellisyyttä vaikeissa asioissa. Tsemppaamista koulujutuissa. Yksi ruokailu, jonka aikana ei keikuttu kertaakaan tuolilla.

Liian siistiä ollakseen totta

Kotona kaikki on siistiä. Ehkä vähän epäilyttävän siistiä.

Viinakaapista ei ole kadonnut mitään. Kukaan ei ole räjäytellyt uudenvuodenraketteja olohuoneessa. On ehjää.

Onnistumisia, onnistumisia.

Esikoinen nojaa ovenpieleen.

– Niin täällä kävi poliisit.

– Mitä?

– Niin et täällä kävi poliisit. Me soitettiin poppia vähän kovalla, ja joku naapuri ei tykännyt. Mutta ne poliisit sanoi, että sä vaikutat niin fiksulta kaverilta, että ei meidän varmaan tartte toista kertaa tulla.

Että kerran vain yhden illan aikana. Hyvinhän tämä menee. Noin niin kuin omasta mielestä.

Meidän Perhe 7/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Satu Kemppainen

Eikös silloin ole asiat aika hyvin, jos on mahdollista käydä ruokakaupassa rakkaimpiensa kanssa?

Nuoret aikuiset lykkäävät perheen perustamista, sillä he pelkäävät ajautuvansa "prismaperheeksi". Näin uutisoi Helsingin Sanomat tuoreita tuloksia Väestöliiton perhebarometrista.

Mikä ihmeen prismaperhe?

No se, joka suhaa hypermarkettiin ruokaostoksille ja kantaa kotiinsa viikon tarpeisiin riittävästi maitoa ja jauhelihaa.

Wau, kyllä ovat ihmisten pelot muuttuneet vuosien varrella. Joskus muinoin kun on vielä pelätty sitä, riittääkö lapsille ruokaa.

Okei, sen verran täytyy myöntää, että ennen lasta ahdistuin itsekin ajatuksesta, että kuuluisin prismaperheeseen.

Miksikö? He edustivat minulle tiettyjen sääntöjen ja standardien mukaan elämistä. Tuntui, että ympärillä velloi “kun saat lapsen, asiat pitää tehdä näin” -mentaliteetti. Kannetaan sitä vessapaperia kotiin vuodeksi. Asutaan omistusasunnossa. Urakin on jo luotu ja koulut käyty. 

En ole ikinä ymmärtänyt sitä. Oma lapseni syntyi omaan puolivalmiiseen elämääni: en ollut vielä löytänyt omaa alaani ja asuin pienessä vuokra-asunnossa.

Milloin elämä sitten lasketaan valmiiksi lapselle? Eikö valmius tule enemmänkin oman pään sisältä kuin ulkoisista puitteista?

Perhe-arjesta puhutaan muutenkin usein kovin negatiiviseen sävyyn. Kauhea kiire koko ajan, uhmakohtaus keskellä kauppaa, aika ja raha eivät riitä.

Itse kyllä muistelen, että ei se elämä kovin suurta ilotulitusta aina ollut lapsettomanakaan. Mutta ilmeisesti silloin, kun huolehtii vain itsestään, elämän on pakko olla automaattisesti tosi kivaa. 

Entäs sitten se prismaperhe, vieläkö minua ahdistaa? No ei!

Aika kiva juttu, että voin viettää aikaa puolison ja lapsen kanssa, oli se sitten ruokakaupan hyllyjen välissä tai iltapalalla ravintolassa.

Niille, jotka pelkäävät muuttuvansa prismaperheeksi ja lykkäävät sen takia lasten hankintaa, voisin antaa vinkin: voit olla ihan juuri sellainen vanhempi, kuin itse haluat. Prismassa, Citymarketissa, tai vaikka Lidlissä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”


Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017