Kuva: Ville Juurikkala
Kuva: Ville Juurikkala

Toimittaja Anna Perho matkusti aikuistuvan poikansa kanssa halki Ranskan ja pohti, millainen äiti hän on ollut lapsilleen.

Ennen kuin lapseni syntyivät, ajattelin, että interreilaan heidän kanssaan sen kesän, kun he ovat 11-vuotiaita ja häilyvät lapsuuden ja nuoruuden välillä. Kertoisin Euroopan ideasta, näyttäisin Mona Lisan ja Ateenan.

Minulla oli runsaasti muitakin harhoja:

Että lapseni eivät söisi karkkia.

Että opettaisin heidät lukemaan ennen neljättä ikävuotta niin, että maailma avartuisi heille aikaisin.

Että askartelisin silkkipaperista taikalyhtyjä, joiden valossa sepittäisin lapsilleni fantasiamaailman, jonka rinnalla Peter Panin Mikä-Mikä-Maa vaikuttaisi yhtä kiinnostavalta kuin Sotkamon verovirasto.

Todellisuudessa luin joka ilta Vesselit rannalla -kirjan siten, että yksi vesseli kirosi ”Onpa helvetin kylmää vettä!” ja toiselta pääsi paukku. Odotusarvo kasvoi vuosien varrella niin, että pelkkä kirjan esiin ottaminen aiheutti hysteeristä kiherrystä.

Mielikuvituksellisen saagan punomisen päätin aloittaa seuraavana iltana, kun en olisi niin väsynyt.

En aloittanut koskaan fantasiasaagani kertomista ja nyt on liian myöhäistä.

Nyt istun junassa, joka kiitää halki hämärtyvän ranskalaisen maiseman. Vastapäätä istuu 15-vuotias poikani. Hän pelaa kännykällä peliä, jossa pitää tunnistaa mahdollisimman nopeasti erilaisia tuotelogoja. Saan häneltä hieman huomiota tunnistamalla Chanelin ja Uberin.

Toinen poikani pitää samaan aikaan elämänsä ensimmäisiä kotibileitä. Hän täyttää 18 vuotta. Soitan ja onnittelen. Poika kuulostaa iloiselta ja kärsimättömältä. Juu, muistetaan lukita ovet. Juu, ei laiteta someen bilepäivityksiä. Juu juu juu äiti, mun pitää mennä nyt.

Puhelusta tulee haikea olo.

Enpä sitten tullut koskaan aloittaneeksi uskomattoman fantasiasaagani kertomista. Ja nyt on liian myöhäistä. Ei aikuinen lapseni enää piittaa saduista, paitsi silloin, kun hän perustelee, miksi hänen on ehdottoman tärkeää saada viisikymmentä euroa nyt heti.

Aikuinen, minun lapseni. Ja tämä toinenkin jo hyvää vauhtia kasvamassa aikuiseksi.

Kysymys tykyttää takaraivossa. Miten tämä vanhemmuus on mennyt noin niin kuin omasta mielestä?

Pysytään hengissä

Tasan 18 vuotta sitten katsoin alistuneena synnytyssalin kelloa. Kaiken synnytyksestä lukemani perusteella laskin, että joutuisin sietämään tätä kaikkea vielä keskimääräiset 3,5 tuntia.

Kahdelta yöllä siirryin uuteen elämänvaiheeseen: olin äiti. Vaivuin nopeasti uneen, mutta havahduin pian valppauteen, jota en ollut koskaan aiemmin kokenut.

Katsoin vauvaani ja olin haljeta rakkaudesta.

Suunnistin määrätietoisesti huoneeseen, jossa joukko vastasyntyneitä killitteli muovikaukaloissa. Katselin vauvojen kasvoja tuntematta mitään. Ehdin ajatella, että käy juuri niin kuin pelkäsin. En pystyisi koskaan rakastamaan vauvaani enemmän kuin perheemme koiraa.

Sitten näin oman poikani pikkuruisen naaman. Se oli kaunein naama, jonka olin koskaan nähnyt.

Katsoin vauvaani ja olin haljeta rakkaudesta. Samalla tunsin, kuinka verenkiertoni pumppasi velvollisuudentunnetta kaikkialle elimistööni.

Tunne oli tuttu, sillä olin pitänyt huolta hevoslaumasta. Sellainen koulii kenet tahansa melko vastuulliseksi henkilöksi. Hevoselle on hyvä osoittaa käyttäytymisellään joka päivä, että se voi luottaa minuun. Muuten on riski, että kavio lähestyy ja hengenvaaran riski kasvaa.

Kasvattamisen idea ei ole saada vanhempia näyttämään hyviltä ihmisiltä vaan saada lapset olemaan hyviä ihmisiä.

Hengenvaarasta tuli nopeasti mittari lastenkasvatusperiaatteilleni. Asiat, jotka ovat selkeästi vaarallisia, ovat aina kiellettyjä. Kaikkea muuta voikin sitten kokeilla. Kuten vaikkapa vauvan pulloruokintaa.

Koska en onnistunut rintaruokinnassa, päättelin, että elintarviketeollisuus on ratkaissut vauvan nälkäongelman puolestani. Valehtelin neuvolassa imetyksen sujuvan hyvin ja kävelin kaupan korvikehyllyn kautta kotiin. Lapsi lakkasi itkemästä nälkäänsä, ja kun hänen pikku päähänsä ei kasvanut sarvia kolmantenakaan pullopäivänä, päätin lakata stressaamasta.

Korvikkeet saivat minut tajuamaan, että ei ole olemassa Täydellisten Ratkaisujen Virastoa, josta voisi tarkistaa, onko toiminut vanhempana sääntöjen mukaan. Oivalsin, että kasvatusstandardien orjallinen noudattaminen liittyy harvemmin lasten parhaaseen kuin omaan tarpeeseemme päteä ulospäin hyvinä vanhempina.

Mutta kasvattamisen idea ei ole saada vanhempia näyttämään hyviltä ihmisiltä vaan saada lapset olemaan hyviä ihmisiä.

Raivo-Äiti seikkailee taas

Pieni Caenin kaupunki nuokkuu kuunvalossa, kun saavumme perille. Menen välittömästi sekaisin suunnista ja kaduista ja kiroilen holtittomasti keskellä risteystä.

Pari avuliasta nuorta naista osoittaa meille melkein vieressä olevaa hotellin ovea. Kävelemme ovelle vähin äänin. Sitten poikani alkaa nauraa. ”Vöi shäätänän shäätänä”, hän matkii ja höystää esitystä kopioimalla naamanilmeitäni. Raivo-Äiti seikkailee taas!

Raivo-Äiti-hellittelynimi lanseerattiin minulle eräässä äitienpäiväkortissa. ”Meidän äiti on paras vaan, vaikka se aina raivoaa”, kortissani runoiltiin.

Ja tottahan se on. Olen huutanut estottomasti lapsilleni sekä maailmalle. Kiroilen myös tavalla, joka saisi Koti­teollisuus-yhtyeen Jouni Hynysen vaikuttamaan tapakouluttaja Kaarina Suonperältä.

En kuitenkaan usko aiheuttaneeni huutamisellani erityistä vahinkoa. Pyydän rauhoituttuani anteeksi ja sanon käyttäytyneeni naurettavasti. Se onkin herkästi suuttuvan ihmisen pahin rangaistus – oman urpouden tajuaminen. Eli ainakin olen antanut lapsilleni hyvän esimerkin siitä, miten ei kannata toimia, jos ei halua näyttää nololta.

Ja sitten se urapuuhastelu

Totta kai olen tehnyt leegioittain virheitä.

Ei koskaan oikeita vaatteita ja varusteita päiväkodissa.

Liian laimeaa kannustusta kehittävien harrastusten pariin.

Turhaa tiuskimista.

Huonon esimerkin näyttämistä liikenteessä. (Tämä loppui siihen, kun esikoinen oppi rullaamaan sähköik­kunan alas ja huutamaan takapenkiltä ”Hopi hopi ämmä!” suojatiellä kulkeville kultaisille vanhuksille.)

En ole koskaan tajunnut, miten työnteko ja koti sulkisivat toisensa pois.

Ja sitten se urapuuhastelu. Mahtoiko siitä olla haittaa?

Esikoiseni lähti elämänsä ensimmäiselle työmatkalleen kolmen viikon ikäisenä. Hän istui turvaistuimessa 600 kilometriä ja nökötti sen jälkeen viikonlopun rintarepussa, kun kuvasin hevosia. Yhteiset työmatkat olivat meille yhtä luonteva osa yhdessäoloa kuin puuron syöminen tai kirjojen katselu.

Onko minulla tästä huono omatunto? Ei. Koen, että taloudellisesti tiukan tilanteeni takia minulla ei alun perin ollut oikeastaan vaihtoehtoa. Sittemmin olen ajatellut, että puheet työnteon ja kodin yhdistämisen ongelmista ovat törkeästi liioiteltuja.

Tässä yhteydessä puhutaan usein kuolinvuoteesta. Tiedäthän tämän: ”Kummasta sinua kiitetään elämän loppusuoralla – siitä, että olit hyvä ja ahkera työntekijä, vai siitä, että vietit rakkaidesi kanssa aikaa?”

Jos hyvin menee niin kummastakin! En ole koskaan tajunnut, miten nämä kaksi asiaa sulkisivat toisensa pois.

Ihan hyvä, äiti

Palaamme poikani kanssa Pariisiin. Syömme bistrossa, jossa kaivelemme etanoita kuoristaan ja dippailemme niitä valkosipuliöljyyn. Katselen lasta täynnä rakkautta.

Tämä on ehkä sitä kuuluisaa läsnäoloa. Olen siinä surkea, mutta niin ovat kaikki muutkin. Ihmisen pään läpi kulkee uusia ajatuksia muutaman sekunnin välein, eivätkä ne yleensä liity siihen, mitä tapahtuu juuri nyt.

Onneksi. Miten tylsää elämä olisi, jos joutuisi istumaan bussissa ajatellen, että tässä sitä istutaan bussissa.

Oikeasti vanhemmat eivät ole koskaan maailmanhistoriassa viettäneet yhtä paljon aikaa lastensa kanssa kuin nykyisin.

Ruuan jälkeen saan lapselta luvan käydä vaatekaupassa hypistelemässä elegantteja ranskalaisvaatteita. Tajuan, että boyfriend-farkkuina myytäviin housuihin mahtuisi ehkä juuri ja juuri toinen ranteeni.

– Mä näytän ihan pullerolta, sanon lapselle. (Taas virhe! Älä hauku vartaloasi lapsen kuullen.)

– Älä välitä äiti, sä oot ihan hyvä, lapsi sanoo, ja minun pitää nostaa nopeasti aurinkolasit silmille, vaikka Riemukaaren takana on pilvistä.

Lakkaa esittämästä

Viimeisenä iltana istumme ravintolassa, jossa puolen desin kokis ja pieni gin tonic maksavat 20 euroa, ja ehkä huomattavasti enemmänkin, jos epämääräisen oloinen tarjoilija saa luottokorttini kopioitua.

Juttelemme pojan kanssa, mitä olemme matkalla nähneet. Laskuvarjostaan kirkon kattoon juuttuneesta sotilaasta. Mona Lisan edessä parveilleista kuvaajista. Siitä, miten paljon ranskalaiset todellakin syövät patonkia aivan kuin mitään karppausta ei olisi koskaan ollutkaan.

Nyt on hyvin, mutta laajempaa tuloslaskelmaa vanhemmuudesta tuntuu sittenkin vaikealta tehdä.

Lempparikasvattajani, kanadalainen perhepsykologi Alyson Schafer kuvailee kirjassaan Breaking the Good Mom Myth äitimyyttiä rakennelmaksi, jossa ajatellaan, että hyvä vanhempi laittaa aina lapsen tarpeet itsensä edelle.

Myytin vuoksi tarve esittää hyvää äitiä tai isää on voimakkaampi kuin halu pysyä todellisuudessa tai miettiä, mitä oikeasti tarvittaisiin. Kerrot muille luomusoseista, syötät lapselle mikroateriaa. Satuilet läsnäolosta, tarkoitat videomaratonia.

Hyvä vanhemmuus on arjessa tapahtuvia toimintoja, ei itsensä paremmaksi selittämistä.

Schaferin kirja on ollut minulle vanhemmuuden johtotähti. Kirja kuittaa iankaikkisen syyllisyyden toteamalla, että jos asia on sinulle oikeasti tärkeä, miksi toimit toisin?

Lakkaa esittämästä, Alyson sanoo. Lakkaa selittämästä muille, että tämä on nyt tällainen poikkeus, eihän hyvä äiti tekisi näin, voi kauheeta, eilen just syötiin biodynaamista selleriä koko perhe.

Arvot ovat tekoja, eivät teatteriesityksiä. Se on Alysonin lahja minulle ja muille hänen faneilleen. Hyvä äiti tai isä on siis uskollinen itse hyviksi havaitsemilleen käytännöille. Hyvä vanhemmuus on arjessa tapahtuvia toimintoja, ei itsensä paremmaksi selittämistä. Jos jokin on tärkeää, se näkyy siinä mitä teet eikä siinä, mitä selität.

Ja onhan niitä onnistumisia ollut, mietin.

Hymypoika. Reilun kaverin palkinto. Rehellisyyttä vaikeissa asioissa. Tsemppaamista koulujutuissa. Yksi ruokailu, jonka aikana ei keikuttu kertaakaan tuolilla.

Liian siistiä ollakseen totta

Kotona kaikki on siistiä. Ehkä vähän epäilyttävän siistiä.

Viinakaapista ei ole kadonnut mitään. Kukaan ei ole räjäytellyt uudenvuodenraketteja olohuoneessa. On ehjää.

Onnistumisia, onnistumisia.

Esikoinen nojaa ovenpieleen.

– Niin täällä kävi poliisit.

– Mitä?

– Niin et täällä kävi poliisit. Me soitettiin poppia vähän kovalla, ja joku naapuri ei tykännyt. Mutta ne poliisit sanoi, että sä vaikutat niin fiksulta kaverilta, että ei meidän varmaan tartte toista kertaa tulla.

Että kerran vain yhden illan aikana. Hyvinhän tämä menee. Noin niin kuin omasta mielestä.

Meidän Perhe 7/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tunnekasvatuksesta on puhuttu jo pitkään, mutta tähän asti vastuu on sälytetty äideille. Vankiladokumentti osoitti, että myös isien pitää opetella tunnetaitoja.

Docventuresissa eilen nähty The Work -dokumentti herätti vilkkaan keskustelun sekä ohjelman jälkiosuudella että somessa. Dokumentissa vankilakundit istuvat terapiapiirissä puhumassa tunteistaan, pääteemana että kovinkin mies voi paljastaa heikkoutensa.

Dokumentin jälkipuinnista päätellen meillä on kasvatettu ja kasvaa edelleen poikia, joista tulee aikuisena kivikasvoisia miehiä. Monelle somessa asiaa kommentoineelle tuntui olevan täysin mullistava ajatus, että isäsuhteella on merkitystä omien tunteiden käsittelyssä, ja että isän esimerkki ja omat tunnetaidot vaikuttavat valtavasti seuraavan sukupolven empatiakykyyn ja tunteiden säätelytaitoihin. Kommenteista oli pääteltävissä, että miehen itkeminen muiden nähden tai feminiinisiksi ajateltujen tunteiden näyttäminen ylipäätään on yhä tabu.

Vauva.fissä on julkaistu lukematon määrä artikkeleita tunnepuheesta ja -kasvatuksesta, mutta lukijamme ovat valtaosin naisia. Jos tieto tunnekasvatuksen tärkeydestä ei välity naisten kautta miehille, eiväthän he edes tiedä, että tunnekasvatusta voi ja pitää tehdä! 

Tunnekasvatus ei ole mitään hihhulihömppää tai monimutkaista kasvatustiedettä, jota vain akateemiset naiset harrastavat.

Tunnekasvatus ei ole mitään hihhulihömppää tai monimutkaista kasvatustiedettä, jota vain akateemiset naiset harrastavat. Se on ehjän minäkuvan ja mielenterveyden lahja, jonka aikuinen voi omalla käytöksellään antaa lapselleen. 

Tunnetaidoilla tarkoitetaan kykyä tunnistaa, ilmaista ja säädellä tunteita. Esimerkiksi suuttumusta on opittava ilmaisemaan niin, ettei siitä aiheudu merkittävää harmia itselle tai muille. Arjessa se on tunteiden näyttämistä ja niistä puhumista ilman suurempaa draamaa. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän hän oppii mallista.

Annatko itkun tulla, kun surettaa? Annatko lapselle luvan itkeä, vaikka se tuntuisi epämiellyttävältä tai ajankohta väärältä. Miten teidän perheessä ilmaistaan hellyyttä? Näytätkö vanhempana, miten sykähdyttävältä tuntuu, kun pienet kädet tarttuvat kaulasta kiinni?

Suomen Mielenterveysseuran projektikoordinaattori Susanna Kosonen on perehtynyt lasten mielenterveyden edistämiseen neuvoloissa ja päiväkodeissa. Hän kehottaa puhumaan lapselle tunteista jo ihan pienestä vauvasta alkaen.

Mirja Könkään väitöstutkimus päiväkotien arjesta selvitti, miten iso merkitys kotien tunnekasvatuksella on. ”Lasten käytöksestä näki, miten heitä on kotona kohdeltu. Eräskin lapsi koki, ettei kaveri kuunnellut häntä. Sen sijaan, että olisi huutanut, että taaskaan sä et kuuntele, lapsi otti kaveriaan lempeästi kädestä ja kysyi: kuulitko, mitä mä sanoin”, Köngäs kertoo Vauva.fissä.

Olisiko vihdoin aika ymmärtää, että puhe tunnetaidoista ei tarkoita, että vain äitien on puhuttava tunteista lapselle. Myös isien pitää.

On myös tärkeää näyttää, että tunteet tulevat ja menevät. Vaikka suututtaisi, elämä jatkuu, tilanne korjataan ja mennään eteenpäin. Positiivisen kasvatuksen kouluttajalla Tiia Trogenilla on mullistava ajatus siitä, että kun lapsi hiertää vanhemman hermoja ja tekisi mieli huutaa, voi sen sijaan opetella olemaan rauhallisempi. Nimeomaan opetella – sitä ei tarvitse olla sisäsyntyisesti. Se on taito, jonka voi oppia!

Tunnetaitoja osaava lapsi on empaattisempi, kestää paremmin stressiä, osaa toimia paremmin sosiaalisissa tilanteissa ja ymmärtää ja tunnistaa omien tunteidensa lisäksi myös muiden tunteita.

Miksi siis kasvatamme pojistamme edelleen miehiä, jotka eivät itke, tanssi tai osaa hallita vihan tunteitaan? Olisiko vihdoin aika ymmärtää, että puhe tunnetaidoista ei tarkoita, että vain äitien on puhuttava tunteista lapselle. Myös isien pitää. Vain siten annamme pojille taidon ymmärtää omia ja toisten tunteita, lahjoitamme vapauden olla tuntevia, tasapainoisia miehiä, vapaita edellisten sukupolvien solmuista. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tilaajille
”Tämä aika tarvitsee empaattisia ja rakastavia poikia”, sanoo Kalle Laanterä. Kuva: Outi Pyhäranta
”Tämä aika tarvitsee empaattisia ja rakastavia poikia”, sanoo Kalle Laanterä. Kuva: Outi Pyhäranta

Pojat kaipaavat mallia miehestä, joka puhuu tunteistaan ja myöntää mokansa, sanoo Poikien talon johtaja ja kolmen pojan isä Kalle Laanterä.

”Mitä teet, kun poika itkee? Otatko syliin, halaatko? Vai taputatko karskisti olalle ja toteat, että olet reipas poika, kyllä se siitä?

Ilmassa on nyt paljon vastakkainasettelua ja vihapuhetta. Tämä aika tarvitsee ihania empaattisia ja rakastavia poikia. Mutta miten...