Kuva: Ville Juurikkala
Kuva: Ville Juurikkala

Toimittaja Anna Perho matkusti aikuistuvan poikansa kanssa halki Ranskan ja pohti, millainen äiti hän on ollut lapsilleen.

Ennen kuin lapseni syntyivät, ajattelin, että interreilaan heidän kanssaan sen kesän, kun he ovat 11-vuotiaita ja häilyvät lapsuuden ja nuoruuden välillä. Kertoisin Euroopan ideasta, näyttäisin Mona Lisan ja Ateenan.

Minulla oli runsaasti muitakin harhoja:

Että lapseni eivät söisi karkkia.

Että opettaisin heidät lukemaan ennen neljättä ikävuotta niin, että maailma avartuisi heille aikaisin.

Että askartelisin silkkipaperista taikalyhtyjä, joiden valossa sepittäisin lapsilleni fantasiamaailman, jonka rinnalla Peter Panin Mikä-Mikä-Maa vaikuttaisi yhtä kiinnostavalta kuin Sotkamon verovirasto.

Todellisuudessa luin joka ilta Vesselit rannalla -kirjan siten, että yksi vesseli kirosi ”Onpa helvetin kylmää vettä!” ja toiselta pääsi paukku. Odotusarvo kasvoi vuosien varrella niin, että pelkkä kirjan esiin ottaminen aiheutti hysteeristä kiherrystä.

Mielikuvituksellisen saagan punomisen päätin aloittaa seuraavana iltana, kun en olisi niin väsynyt.

En aloittanut koskaan fantasiasaagani kertomista ja nyt on liian myöhäistä.

Nyt istun junassa, joka kiitää halki hämärtyvän ranskalaisen maiseman. Vastapäätä istuu 15-vuotias poikani. Hän pelaa kännykällä peliä, jossa pitää tunnistaa mahdollisimman nopeasti erilaisia tuotelogoja. Saan häneltä hieman huomiota tunnistamalla Chanelin ja Uberin.

Toinen poikani pitää samaan aikaan elämänsä ensimmäisiä kotibileitä. Hän täyttää 18 vuotta. Soitan ja onnittelen. Poika kuulostaa iloiselta ja kärsimättömältä. Juu, muistetaan lukita ovet. Juu, ei laiteta someen bilepäivityksiä. Juu juu juu äiti, mun pitää mennä nyt.

Puhelusta tulee haikea olo.

Enpä sitten tullut koskaan aloittaneeksi uskomattoman fantasiasaagani kertomista. Ja nyt on liian myöhäistä. Ei aikuinen lapseni enää piittaa saduista, paitsi silloin, kun hän perustelee, miksi hänen on ehdottoman tärkeää saada viisikymmentä euroa nyt heti.

Aikuinen, minun lapseni. Ja tämä toinenkin jo hyvää vauhtia kasvamassa aikuiseksi.

Kysymys tykyttää takaraivossa. Miten tämä vanhemmuus on mennyt noin niin kuin omasta mielestä?

Pysytään hengissä

Tasan 18 vuotta sitten katsoin alistuneena synnytyssalin kelloa. Kaiken synnytyksestä lukemani perusteella laskin, että joutuisin sietämään tätä kaikkea vielä keskimääräiset 3,5 tuntia.

Kahdelta yöllä siirryin uuteen elämänvaiheeseen: olin äiti. Vaivuin nopeasti uneen, mutta havahduin pian valppauteen, jota en ollut koskaan aiemmin kokenut.

Katsoin vauvaani ja olin haljeta rakkaudesta.

Suunnistin määrätietoisesti huoneeseen, jossa joukko vastasyntyneitä killitteli muovikaukaloissa. Katselin vauvojen kasvoja tuntematta mitään. Ehdin ajatella, että käy juuri niin kuin pelkäsin. En pystyisi koskaan rakastamaan vauvaani enemmän kuin perheemme koiraa.

Sitten näin oman poikani pikkuruisen naaman. Se oli kaunein naama, jonka olin koskaan nähnyt.

Katsoin vauvaani ja olin haljeta rakkaudesta. Samalla tunsin, kuinka verenkiertoni pumppasi velvollisuudentunnetta kaikkialle elimistööni.

Tunne oli tuttu, sillä olin pitänyt huolta hevoslaumasta. Sellainen koulii kenet tahansa melko vastuulliseksi henkilöksi. Hevoselle on hyvä osoittaa käyttäytymisellään joka päivä, että se voi luottaa minuun. Muuten on riski, että kavio lähestyy ja hengenvaaran riski kasvaa.

Kasvattamisen idea ei ole saada vanhempia näyttämään hyviltä ihmisiltä vaan saada lapset olemaan hyviä ihmisiä.

Hengenvaarasta tuli nopeasti mittari lastenkasvatusperiaatteilleni. Asiat, jotka ovat selkeästi vaarallisia, ovat aina kiellettyjä. Kaikkea muuta voikin sitten kokeilla. Kuten vaikkapa vauvan pulloruokintaa.

Koska en onnistunut rintaruokinnassa, päättelin, että elintarviketeollisuus on ratkaissut vauvan nälkäongelman puolestani. Valehtelin neuvolassa imetyksen sujuvan hyvin ja kävelin kaupan korvikehyllyn kautta kotiin. Lapsi lakkasi itkemästä nälkäänsä, ja kun hänen pikku päähänsä ei kasvanut sarvia kolmantenakaan pullopäivänä, päätin lakata stressaamasta.

Korvikkeet saivat minut tajuamaan, että ei ole olemassa Täydellisten Ratkaisujen Virastoa, josta voisi tarkistaa, onko toiminut vanhempana sääntöjen mukaan. Oivalsin, että kasvatusstandardien orjallinen noudattaminen liittyy harvemmin lasten parhaaseen kuin omaan tarpeeseemme päteä ulospäin hyvinä vanhempina.

Mutta kasvattamisen idea ei ole saada vanhempia näyttämään hyviltä ihmisiltä vaan saada lapset olemaan hyviä ihmisiä.

Raivo-Äiti seikkailee taas

Pieni Caenin kaupunki nuokkuu kuunvalossa, kun saavumme perille. Menen välittömästi sekaisin suunnista ja kaduista ja kiroilen holtittomasti keskellä risteystä.

Pari avuliasta nuorta naista osoittaa meille melkein vieressä olevaa hotellin ovea. Kävelemme ovelle vähin äänin. Sitten poikani alkaa nauraa. ”Vöi shäätänän shäätänä”, hän matkii ja höystää esitystä kopioimalla naamanilmeitäni. Raivo-Äiti seikkailee taas!

Raivo-Äiti-hellittelynimi lanseerattiin minulle eräässä äitienpäiväkortissa. ”Meidän äiti on paras vaan, vaikka se aina raivoaa”, kortissani runoiltiin.

Ja tottahan se on. Olen huutanut estottomasti lapsilleni sekä maailmalle. Kiroilen myös tavalla, joka saisi Koti­teollisuus-yhtyeen Jouni Hynysen vaikuttamaan tapakouluttaja Kaarina Suonperältä.

En kuitenkaan usko aiheuttaneeni huutamisellani erityistä vahinkoa. Pyydän rauhoituttuani anteeksi ja sanon käyttäytyneeni naurettavasti. Se onkin herkästi suuttuvan ihmisen pahin rangaistus – oman urpouden tajuaminen. Eli ainakin olen antanut lapsilleni hyvän esimerkin siitä, miten ei kannata toimia, jos ei halua näyttää nololta.

Ja sitten se urapuuhastelu

Totta kai olen tehnyt leegioittain virheitä.

Ei koskaan oikeita vaatteita ja varusteita päiväkodissa.

Liian laimeaa kannustusta kehittävien harrastusten pariin.

Turhaa tiuskimista.

Huonon esimerkin näyttämistä liikenteessä. (Tämä loppui siihen, kun esikoinen oppi rullaamaan sähköik­kunan alas ja huutamaan takapenkiltä ”Hopi hopi ämmä!” suojatiellä kulkeville kultaisille vanhuksille.)

En ole koskaan tajunnut, miten työnteko ja koti sulkisivat toisensa pois.

Ja sitten se urapuuhastelu. Mahtoiko siitä olla haittaa?

Esikoiseni lähti elämänsä ensimmäiselle työmatkalleen kolmen viikon ikäisenä. Hän istui turvaistuimessa 600 kilometriä ja nökötti sen jälkeen viikonlopun rintarepussa, kun kuvasin hevosia. Yhteiset työmatkat olivat meille yhtä luonteva osa yhdessäoloa kuin puuron syöminen tai kirjojen katselu.

Onko minulla tästä huono omatunto? Ei. Koen, että taloudellisesti tiukan tilanteeni takia minulla ei alun perin ollut oikeastaan vaihtoehtoa. Sittemmin olen ajatellut, että puheet työnteon ja kodin yhdistämisen ongelmista ovat törkeästi liioiteltuja.

Tässä yhteydessä puhutaan usein kuolinvuoteesta. Tiedäthän tämän: ”Kummasta sinua kiitetään elämän loppusuoralla – siitä, että olit hyvä ja ahkera työntekijä, vai siitä, että vietit rakkaidesi kanssa aikaa?”

Jos hyvin menee niin kummastakin! En ole koskaan tajunnut, miten nämä kaksi asiaa sulkisivat toisensa pois.

Ihan hyvä, äiti

Palaamme poikani kanssa Pariisiin. Syömme bistrossa, jossa kaivelemme etanoita kuoristaan ja dippailemme niitä valkosipuliöljyyn. Katselen lasta täynnä rakkautta.

Tämä on ehkä sitä kuuluisaa läsnäoloa. Olen siinä surkea, mutta niin ovat kaikki muutkin. Ihmisen pään läpi kulkee uusia ajatuksia muutaman sekunnin välein, eivätkä ne yleensä liity siihen, mitä tapahtuu juuri nyt.

Onneksi. Miten tylsää elämä olisi, jos joutuisi istumaan bussissa ajatellen, että tässä sitä istutaan bussissa.

Oikeasti vanhemmat eivät ole koskaan maailmanhistoriassa viettäneet yhtä paljon aikaa lastensa kanssa kuin nykyisin.

Ruuan jälkeen saan lapselta luvan käydä vaatekaupassa hypistelemässä elegantteja ranskalaisvaatteita. Tajuan, että boyfriend-farkkuina myytäviin housuihin mahtuisi ehkä juuri ja juuri toinen ranteeni.

– Mä näytän ihan pullerolta, sanon lapselle. (Taas virhe! Älä hauku vartaloasi lapsen kuullen.)

– Älä välitä äiti, sä oot ihan hyvä, lapsi sanoo, ja minun pitää nostaa nopeasti aurinkolasit silmille, vaikka Riemukaaren takana on pilvistä.

Lakkaa esittämästä

Viimeisenä iltana istumme ravintolassa, jossa puolen desin kokis ja pieni gin tonic maksavat 20 euroa, ja ehkä huomattavasti enemmänkin, jos epämääräisen oloinen tarjoilija saa luottokorttini kopioitua.

Juttelemme pojan kanssa, mitä olemme matkalla nähneet. Laskuvarjostaan kirkon kattoon juuttuneesta sotilaasta. Mona Lisan edessä parveilleista kuvaajista. Siitä, miten paljon ranskalaiset todellakin syövät patonkia aivan kuin mitään karppausta ei olisi koskaan ollutkaan.

Nyt on hyvin, mutta laajempaa tuloslaskelmaa vanhemmuudesta tuntuu sittenkin vaikealta tehdä.

Lempparikasvattajani, kanadalainen perhepsykologi Alyson Schafer kuvailee kirjassaan Breaking the Good Mom Myth äitimyyttiä rakennelmaksi, jossa ajatellaan, että hyvä vanhempi laittaa aina lapsen tarpeet itsensä edelle.

Myytin vuoksi tarve esittää hyvää äitiä tai isää on voimakkaampi kuin halu pysyä todellisuudessa tai miettiä, mitä oikeasti tarvittaisiin. Kerrot muille luomusoseista, syötät lapselle mikroateriaa. Satuilet läsnäolosta, tarkoitat videomaratonia.

Hyvä vanhemmuus on arjessa tapahtuvia toimintoja, ei itsensä paremmaksi selittämistä.

Schaferin kirja on ollut minulle vanhemmuuden johtotähti. Kirja kuittaa iankaikkisen syyllisyyden toteamalla, että jos asia on sinulle oikeasti tärkeä, miksi toimit toisin?

Lakkaa esittämästä, Alyson sanoo. Lakkaa selittämästä muille, että tämä on nyt tällainen poikkeus, eihän hyvä äiti tekisi näin, voi kauheeta, eilen just syötiin biodynaamista selleriä koko perhe.

Arvot ovat tekoja, eivät teatteriesityksiä. Se on Alysonin lahja minulle ja muille hänen faneilleen. Hyvä äiti tai isä on siis uskollinen itse hyviksi havaitsemilleen käytännöille. Hyvä vanhemmuus on arjessa tapahtuvia toimintoja, ei itsensä paremmaksi selittämistä. Jos jokin on tärkeää, se näkyy siinä mitä teet eikä siinä, mitä selität.

Ja onhan niitä onnistumisia ollut, mietin.

Hymypoika. Reilun kaverin palkinto. Rehellisyyttä vaikeissa asioissa. Tsemppaamista koulujutuissa. Yksi ruokailu, jonka aikana ei keikuttu kertaakaan tuolilla.

Liian siistiä ollakseen totta

Kotona kaikki on siistiä. Ehkä vähän epäilyttävän siistiä.

Viinakaapista ei ole kadonnut mitään. Kukaan ei ole räjäytellyt uudenvuodenraketteja olohuoneessa. On ehjää.

Onnistumisia, onnistumisia.

Esikoinen nojaa ovenpieleen.

– Niin täällä kävi poliisit.

– Mitä?

– Niin et täällä kävi poliisit. Me soitettiin poppia vähän kovalla, ja joku naapuri ei tykännyt. Mutta ne poliisit sanoi, että sä vaikutat niin fiksulta kaverilta, että ei meidän varmaan tartte toista kertaa tulla.

Että kerran vain yhden illan aikana. Hyvinhän tämä menee. Noin niin kuin omasta mielestä.

Meidän Perhe 7/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield
Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield

4-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias esikoinen, opinnot, monta pätkätyötä. Olkoon vain kalenterissa ahdasta, pannaan sopimaan, näyttelijäpariskunta kertoo arjestaan.

Päiväkodista on tullut viesti, että nelivuotiaan kumpparit koossa 26 ovat hukassa.

Näyttelijä Johanna Kokko availee eteiskaappeja perheen paritalokodissa Espoossa. Vaatepussukoista löytyy kolmet saappaat kokoa 25 sekä kahdet kokoa 28. Kaikki ovat jääneet aikaa sitten pieniksi perheen 10-vuotiaalta esikoiselta, jonka kamppeita Johanna on säästänyt pikkuveljille, nelivuotiaille kaksosille.

Tänäänkään Johannalla ei ole aikaa käydä tavaroita läpi enempää, vaan hän survoo pussukat takaisin kaappeihin. Näyttelijäpuoliso Kristo Salminen on lähtenyt aamulla bussilla kuvauksiin, josta hän jatkaa suoraan Kansallisteatterin iltanäytökseen.

Johannan on ehdittävä päivän aikana harjoitella Mamma Mia! -musikaalin vuorosanoja ja tehdä tuottajaopintojen lopputyötään. Illaksi hänkin lähtee teatterille, mutta sitä ennen on annettavaa välipalaa koulusta tulevalle esikoiselle, haettava kaksoset päivähoidosta ja ruokittava koko kolmikko ennen kuin hoitaja tulee päästämään äidinkin töihin. Sähköinen kalenteri piippaa tiheään.

”Näyttelijällä raskaus ei sovi mihinkään työtilanteeseen.”

Tavallista työpäivää tässä perheessä on vaikea määritellä. Teatterin työpäivän ensimmäinen osa on keskellä päivää. Toinen alkaa illalla puoli seitsemältä, ja joskus aikataulut selviävät vasta edellisenä iltana. Jos molemmat vanhemmat ovat kiinni teatteriesityksissä, työaikojen välissä ehtii juuri hakea lapset ja laittaa ruuan. Sitten on lähdettävä takaisin.

Johannasta hoitajien ja työaikojen järjestely on vain positiivinen ongelma, sillä se tarkoittaa, että töitä riittää. Freelancerina perhevapaiden sovittaminen ei ole ollut hänellekään helppoa.

– Ensimmäisen lapsen jälkeen jouduin vakuuttelemaan, että olen valmis töihin. Kaksosten jälkeen tilanne oli vielä vaikeampi. Moni ajatteli, että sillähän on ne kaksoset, palaako se kotoa enää koskaan mihinkään. Osa toppuutteli, että ole vain vielä kotona, vaikka olin valmis palaamaan töihin. Se turhautti.

Johanna on ollut lasten kanssa niin paljon, että ei tunne huonoa omatuntoa työmenoista.

– Uskon, että olen paljon parempi äiti, kun saan toteuttaa omaa intohimoani ja työtäni. Vaikka kyllä tasaisin ajoin mielessä käy, että monessa työssä pääsisi helpommalla. Tämä on kuitenkin meidän elämäntapamme.

”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield
”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield

Säätämiseen pariskunta tottui jo seurusteluaikana.

Johanna ja Kristo tapasivat vuonna 2003 yhteisen ystävän huvilalla. Johanna asui ja näytteli tuolloin Tampereella, Kristo Helsingissä. Mun tyyppi, ajatteli Johanna heti.

Kun Johanna alkoi odottaa vuonna 2007 syntynyttä esikoispoikaa, pari vuokrasi yhteisen kodin Helsingistä. Johannalle muutto tarkoitti luopumista varmasta työstä, kiinnityksestä Tampereen Työväen Teatterissa.

Kun esikoinen oli kuuden, kaksoset ilmoittivat tulostaan. Se oli Johannalle sokki. Tuttavaperheen kaksosten ansiosta se arki oli tullut tutuksi.

”Johannan ansiosta kaikki pyörii meillä kotona.”

Johanna tiesi kaksosraskauden riskit, mutta talouskin huoletti: Auto täytyisi vaihtaa isompaan. Kaksi pinnasänkyä ei mahtuisi vanhempien makuuhuoneeseen, joten koti pitäisi laittaa myyntiin viimeistään, kun kaksoset eivät mahtuisi enää nukkumaan äitiyspakkauksen laatikoissa.

Totta oli sekin, että näyttelijällä raskaus ei sovi oikein mihinkään työtilanteeseen.

– Sitten se vain pannaan sopimaan, Johanna sanoo.

– Odotusaikana vierailin Armi-näytelmässä, jonka yhdessä kohdassa näyttelin Diorin mallinukkea, ja esitys esitykseltä nappeja piti avata useampia. Jossain esityksessä yleisöstä kuului huuto: hirveä maha!

Kaksoset syntyivät neljä viikkoa etuajassa. Samassa rytäkässä esikoisella alkoi ensimmäinen luokka, ja Kriston piti palata kahden viikon isyyslomaan jälkeen töihin.

– En muista ensimmäisestä vuodesta juuri muuta kuin että syötin vauvoja koko ajan. Kun Kristo oli kotona, jaoimme vauvat, molemmille omat, mutta yksin ollessa kädet eivät aina tahtoneet riittää. Kun toinen oli vaarassa kierähtää hoitopöydältä maahan ja toinen järsi lattialla johtoa, piti järkeillä, että kumman nappaan ensin.

Tuplavauva-arki on nyt vaihtunut tuplauhmaikään. Se tarkoittaa sitä, että kotona riittää ääntä. Tänä aamuna kaksosten autoleikki on kuitenkin alkanut mukavasti sovussa.

– Huomaan, että kun molemmat ovat tyytyväisiä leluihinsa ja kokevat olevansa sillä tavoin tasa-arvoisia, homma toimii, Johanna sanoo.

– Korotan ääntä, kun tuntuu, että leikki menee tappeluksi ja yleiseksi huudoksi. Välillä kyllä tuntuu, että koko ajan joku lapsista itkee.

Kaksosten synnyttyä Johanna kantoi huolta esikoisesta, joka jäi helposti pikkuveljiä vähemmälle huomiolle. Siksi molemmat vanhemmat ovat tietoisesti yrittäneet järjestää hänelle kahdenkeskisiä hetkiä. Usein Kristo ottaa isoveljen vierelleen sohvalle, ja kaksikko pelaa yhdessä Fifaa.

Sellaiset hetket ovat molemmille tärkeitä.

4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield
4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield

Kun arjessa on paljon liikkuvia osia, tarvitaan järjestelmällisyyttä. Johannalla perheen projektipäällikkyys on hyvin hanskassa. Sen tietää puoliso Kristokin.

– Kyllä meillä kaikki pyörii Johannan kautta, hän sanoo.

– Tässä elämäntilanteessa minusta tuntuu usein siltä, että vaikka tekisin kotona mitä, ei ikinä tule valmista. Saan kyllä tarvittaessa raavittua lasten tavarat kasaan, mutta välillä minulla on hukassa roinaa omiltakin jäljiltä.

Kristo asui koko nuoruutensa Kruunuhaassa Helsingin ytimessä ja on kuuluisan Salmisen taiteilijasuvun poika. Isä Esko Salminen ja äiti Heidi Krohn ovat näyttelijöitä. Myös isän nykyinen vaimo Aino Seppo sekä Kriston siskot Kreeta ja Sonja ovat ammattinäyttelijöitä.

Johanna taas on kotoisin Nakkilasta, Porin läheltä. Äiti työskenteli kätilönä, eikä suvussa ole Johannan lisäksi yhtään näyttelijää.

Erilaisista lähtökohdista huolimatta parilla ei ole ollut isoja näkemyseroja kasvatuksesta.

– Vaikkapa peliajoista juttelemme illalla aina ensin kahdestaan ennen kuin kerromme niistä lapselle. Kristo sopii usein työjuttuja boheemimmin ja ilmoittaa sitten minulle, että ai niin, hänellä onkin ylihuomenna kuvaukset. Minä sovin juttuja enemmän lasten ehdoilla, Johanna kertoo.

– Vaikka arkemme kuulostaa kaaottiselta, olen hyvä aikatauluttaja ja perillä siitä, mitä meillä tapahtuu. Olen meistä hitusen järjestelmällisempi.

Kristolla on ollut arkeen yksi toive. Koska hän joutui olemaan nuorena paljon yksin vanhempien työn takia, hän on toivonut, että heillä työt järjestetään niin, etteivät molemmat vanhemmat ole poissa samaan aikaan.

– Huono puoli on se, että sitten kun toinen vanhemmista on kotona, ei ole rahaa tehdä asioita. Kun molemmat ovat töissä, ei ole aikaa. Se on ikuinen paradoksi. Myös rutiineita lasten kanssa on vaikea luoda, kun työpäivät ovat eri pituisia, Kristo kertoo.

– Vaikka Kristo on aina kotona ollessa hoitanut vaipanvaihdot ja kauppareissut, olen ollut lasten kanssa enemmän, ja he purkavat minuun myös enemmän kiukkua, Johanna sanoo.

”Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista. Ei mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta.”

Sunnuntai on harvinainen päivä, sillä koko perhe on vapaalla. Silloin ulkoillaan yhdessä lähipuistoissa ja Suvisaaristossa, pyykätään ja kyläillään isovanhempien tai kavereiden luona. Myös lasten harrastukset täytyy ajoittaa sunnuntaille. Muina päivinä
niihin ei ole aikaa kuskata.

Vaikka koko lähipiiri on täynnä näyttelijöitä, Kristo ja Johanna eivät ole mainostaneet tätä pojilleen, päinvastoin. Esikoinen sai tietää työstä vasta hiljattain.

– Hän on kiinnostunut näyttelijäntyöstä, mutta me emme ole siitä kovin innoissamme. Ainakaan lapsitähteydessä ei ole mitään kovin tavoittelemisen arvoista. Toivomme pojille ihan normaalia, turvallista lapsuutta.

Yksi konsti tavalliseen arkeen on se, että vanhempien työajoista huolimatta poikien rytmi on sama kuin kavereillakin. Se onnistuu kolmen vakituisen hoitajan ansiosta, ja on siksi hintansa arvoista.

Poikia käy hoitamassa myös Johannan äiti, joka muutti äskettäin lähelle perhettä.

– Äidistä on ollut suuri apu. Emme kuitenkaan halua kuormittaa samoja ihmisiä liikaa. Kriston äiti on jo esimerkiksi sen verran iäkäs, että hänen luonaan käymme kylässä muuten, Johanna sanoo.

Parisuhdeaikaa Johannalla ja Kristolla on käytännössä öisin. Näytösiltoina he ehtivät kotiin puoli yksitoista. Hoitaja lähtee kotiin, ja Johanna laittelee pojille seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Kristo paistaa pihvit. Sillä aikaa Johanna lösähtää sohvalle ja nauttii hiljaisuudesta.

Yhdessä käydään läpi perusjuttuja: mitä koulussa ja päiväkodissa on tapahtunut, mitä huomenna pitäisi muistaa.

Esikoisen syntymän jälkeen Johanna ja Kristo matkustivat kerran vuodessa Lontooseen katsomaan teatteria. Kaksosten syntymän jälkeen tapa on ollut tauolla.

– Ei yhteisen ajan puute ole aiheuttanut meillä mitään kriisejä, Johanna sanoo.

– En usko, että mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta. Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista ja heidän suhteestaan.

Nyt Johanna ja Kristo haaveilevat esikoisen kanssa koko perheen lomamatkasta lämpimään. Johanna odottaa aikaa, jolloin melutaso talossa laskisi ja hän ehtisi koko köörin kanssa yhtä aikaa uimahalliin.

Ja se vaaterumbakin olisi hyvä saada järjestykseen. Pussukat odottavat edelleen eteisen kaapissa.

–Olympialaisten aikaan pojat halusivat hiihtää, ja muistin, että olin hankkinut rivin eri kokoisia suksia. Silloin kaikki lapset pääsivät ladulle, Johanna kertoo.

Siellä kaksoset heittäytyivät vatsalleen lumeen. "Missä meidän pussut ovat?" he huusivat.

Aa, siis ampumahiihtäjiä, Johannaa nauratti.

Perhe:

Näyttelijäpariskunta Johanna Kokko, 41 ja Kristo Salminen, 45, asuu Espoossa 10-vuotiaan esikoispoikansa sekä 4-vuotiaiden kaksospoikien kanssa.

Tuottajaksi opiskeleva Johanna nähdään Mamma Mia! -musikaalin yhdessä pääosassa. Kristo on mukana Kansallisteatterin Julia ja Romeo -näytelmässä ja jää kesällä virkavapaalle.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Erityisesti EU:n ulkopuolisiin verkkokauppoihin voi olla vaikea saada yhteys, jos lelu osoittautuu vialliseksi tai vaaralliseksi. 

Jos jokin lelu verkkokaupan valikoimassa näyttää epäilyttävältä, Anja Merenkivi, klikkaa sen taatusti ostoskoriinsa. Myös ruokaostoksilla marketissa kassalle saattaa päätyä lelu, jota hän haluaa tarkastella lähemmin.

– Vapaa-ajalla tosin yritän kiertää leluosastot kaukaa, Tukesin ylitarkastajana työskentelevä Merenkivi naurahtaa.

Hän valvoo työssään sitä, että Suomessa myytävät lastentarvikkeet ja lelut täyttävät niille asetetut turvallisuusvaatimukset.

– Olen se, joka synttärivieraanakin huomauttaa, ettei 1–2-vuotiaan kuulu saada lahjaksi lelua, joka on kielletty alle 3-vuotiaalta. Ikärajoitus perustuu tuotteen turvalliseen käyttöön. Lelussa voi olla esimerkiksi irtoavia osia, joihin pieni, suullaan maailmaan vielä tutustuva lapsi saattaa tukehtua.

Leluja ja lastenhoitotarvikkeita myydään yhä enemmän verkossa. Ostopäätöstä puntaroivalle vanhemmalle Merenkivi antaa kaksi neuvoa: selvitä, voiko valmistaja tai myyjä todentaa tuotteen turvallisuuden, ja saatko verkkokauppaan tarvittaessa yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi.

– On hyvä huomata, ettei fi-pääte osoitteessa automaattisesti tarkoita, että verkkokauppa on suomalainen.

Erityisen harkitseva kannattaa Merenkiven mukaan olla silloin, kun tilaa EU:n ulkopuolisista verkkokaupoista. Myyjään voi olla hankala saada jälkikäteen yhteyttä, vaikka tuote olisi virheellinen tai jopa vaarallinen.

Tukes on mukana usean eri viraston ja muun tahon kanssa syksyllä lanseerattavassa verkkokauppakampanjassa, jossa testataan halpaverkkokaupoista tilattuja leluja ja lastenhoitotarvikeita. 

Kun ostat lelun verkosta, tarkista että

  • lelusta löytyy CE-merkintä. Se kertoo, että valmistaja vakuuttaa lelun täyttävän sitä koskevat EU:n lelusäännösten vaatimukset.
  • mukana on käyttöohjeet ja turvallisen käytön kannalta tarpeelliset varoitukset suomeksi ja ruotsiksi. Näiden puuttuminen voi viitata siihen, ettei myyjä ole muutoinkaan huolehtinut velvoitteistaan ja tuotteen turvallisuudesta.
  • tuote soveltuu tarkoitukseensa. Esimerkiksi pehmolelun olisi hyvä  tulee olla vähintään pintapestävä.
  • hinta on kohtuullinen. Jos hinta on epäilyttävän halpa muihin vastaaviin leluihin verrattuna, valmistuksessa on saatettu tinkiä turvallisuudesta.
  • verkkokaupalla on asiakaspalvelu, johon saat yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi. Varsinkin jos verkkokauppa on itsellesi uusi, kannattaa tutustua muiden asiakkaiden kokemuksiin palvelusta ja tuotteista.

Anja Merenkivi tiedottaa lelujen ja lastentarvikkeiden turvallisuuteen liittyvistä asioista Facebookissa: Anja Merenkivi Tukes Lastenturvallisuus

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.