Vähempään tyytyminen on downshiftauksen vaikein asia.

Meidän Perheen toimittaja Marikka Bergman päätti hidastaa hektistä elämäänsä. Vuoden kokeilun jälkeen, hän kirjoitti aiheesta kirjan.

"Olin lukenut kaikki löytämäni slow-kirjat ja olin kypsä aloittamaan uuden elämäntavan, kun jäin äitiyslomalle vuonna 2008. Päätin, että pakenisin kaupungin shoppailuapajia, rupeaisin säästäväiseksi, kierrättäisin, viljelisin oman ruokani enkä stressaisi enää mistään. En mistään.

1. teesi:  Älä stressaa lasten perässä

Minä aioin lojua äitiyslomani riippumatossa. Lapset hoitakoot itse itsensä! En muistanut sitä tosiasiaa, että ”jätä lapset rauhaan ja relaa” -koulukunnan gurut (Tom Hodgkinson ja Carl Honoré) eivät kirjoittaneet kirjoissaan vauvoista tai taaperoista, vaan paljon vanhemmista lapsista. Jokainen neljästä lapsestani on ensimmäisenä vuonnaan vaatinut jatkuvaa kanniskelua. Toinen vuosi on kulunut itsetuhoisen terminaattorin perässä juostessa. Vasta lapsen kolmantena vuonna aloin pikku hetkisiksi päästä kohti joutilasta vanhemmuutta. Tällöinkin piti tietysti olla silmät selässä ja kuudes aisti valppaana.
Johtopäätös: ”Jätä lapset rauhaan” on sellaisten isien keksimä myytti, joilla ei ole ensi käden kokemusta vauva- tai taaperovuosista.

2. teesi: Älä kuluta

Uskomukseni oli, etten itse ole mikään shoppailija. Minun heikkouteni eivät ole koskaan olleet perinteiset vaatekaupat, vaan esimerkiksi luomukaupat.

Vasta kun en enää pystynyt ostelemaan entiseen tahtiin ”ekotuotteitani”, huomasin pohtivani, yllättävän ahdistuneena, oliko elämä elämisen arvoista ilman Weledan suihkugeeliä tai sitä ihan tiettyä amerikkalaista biodynaamista mysliä, jota olin syönyt jo kymmenen vuotta. Olinkin brändikoukussa.

Johtopäätös: Ihminen etsii myös paremman ihmisen ekoshoppailulla niitä samoja asioita kuin sillä halveksittavammalla kerskakulutuksella: oman arvonsa pönkitystä ja identiteettinsä vahvistusta.

3. teesi: Älä suorita

Suorittaja raivaa elämäänsä tyhjää tilaa jättämällä esimerkiksi palkkatyön. Mutta ennen kuin hän ehtii nauttia vapaastaan viikonkaan vertaa, on samainen aika täyttynyt uudella Projektilla. Yhtäkkiä huomaakin olevansa erittäin aktiivista varainkeruutyötä tekevässä vanhempainyhdistyksessä tai jonkin megaluokan rakennusprojektin kimpussa.
Minulta kesti kaksi vuotta raivata elämääni oikeasti tyhjemmäksi, koska keksin tilalle uusia aktiviteetteja. Nyt kalenteri on hetken verran tyhjempi, mutta toisaalta… otimme juuri koiranpennun.

Johtopäätös: Jos haluat oikeasti hidastaa, katso aivan kaikkea tekemistä vain ja ainoastaan aikaasi ryöstävästä näkökulmasta.  Ihminen voi olla arvokas myös silloin, kun hän ei puuhaa.

4. teesi: Viljele oma ravintosi, hah!

Eräs slow-gurujen lempiteesejä on ollut omavarainen elämä Systeemin ulkopuolella. Hodgkinson hehkuttaa permakulttuuri-tyyppisen (permanent agriculture, pysyvä maanviljely) elämän vapauttavuutta, ja jopa tv-kokki Jamie Oliver on hurahtanut  laajan keittiöpuutarhan pitoon. Omavaraisista perheistä kirjoitetut lehtijutut antavat ymmärtää, että homma hoituu ihan tuosta vaan: siemenet vaan maahan ja pian jo sitten satoa keräämään.

Kolmen vuoden kasvimaakokemuksella pidän suurta osaa viljele ravintosi -uskomuksesta romanttisena haihatteluna. Otetaan nyt vaikkapa härkäpapujen kasvatus. Kitket kaksi kuukautta rikkaruohoja ja kastelet taimia, ja lopulta perkaat härkäpapuja kuoristaan kaksi päivää. Lopputulokseksi saat lasipurkillisen papuja, jotka olisit paljon pienemmällä ajan ja rahan menolla voinut ostaa kaupasta. Luomujahan ne kieltämättä ovat, ja itse kasvatettuja, mutta…

Johtopäätös: Viljele vain, jos aidosti pidät viljelyä mielekkäänä puuhana, mutta älä erehdy kuvittelemaan, että säästäisit sillä merkittävästi rahaa. Ota viljely aikaavievänä erityisharrastuksena.

5. teesi:Tänään(kään) en tee mitään

Downshifting tarkoittaa vaatimattomampaa elämäntyyliä. Siis: luopumista monista niistä asioista, joilla ennen hoiti tylsyyden- ja tyhjyydentunteitaan. Shoppailusta, matkustelusta.

Mutta miten kokea mielekkääksi sellainen elämä, jossa pitää vuodesta toiseen vastata muiden ihmisten tiedusteluihin kesälomasuunnitelmista: ”En tee mitään”? Miten pysyä iloisena ja tyytyväisenä oman, päivästä toiseen samanlaisen arkensa keskellä, vaikka naapurit lentelevät jatkuvasti ympäri maailmaa?

Vanhempien kohdalla kysymystä voi terävöittää: miten pysyä niinkin iloisena ja tyytyväisenä, ettei enää tunne omantunnon pistoja, kun lapset kertoilevat, miten ne ja nekin tekevät sitä ja sitä, ja miks me ei koskaan…?

Kohtuullistamisen suurin haaste piilee siinä, että pitäisi yhtäkkiä muuttua askeesia rakastavaksi pyhimykseksi. Downshiftingin pohjana pitäisi siis olla sitoutuminen jonkin tyyppiseen mielenhallintaan tai henkiseen kasvuun. Tai ainakin luottamus siihen, että elämässä on myös sellaisia ulottuvuuksia, jotka eivät suoraan näy ulospäin.
Jotta tapahtumaköyhempi elämä olisi onnellista elämää, täytyy suhde arkeen ajatella uusiksi. Arvoa pitää opetella näkemään myös arkisissa, mitättöminä pidetyissä puuhissa. Muuten alkaa aivan takuulla vähän ajan päästä kiukutella mielessään ja joutuu taas pistämään vauhdin päälle, jotta elämä tuntuisi edes joltain.

Johtopäätös: Vähempään tyytyminen on downshiftaamisen vaikein puoli. Ihminen nyt vain on kamaa ja elämyksiä itselleen kahmiva laji ja haluaa siksi itselleen kaikenlaista.

Marikka Bergmanilta ilmestyi syksyllä 2010 perhe-elämästä ja downshiftingistä kertova kirja Pientä elämää etsimässä (Basam Books).

Kuva: Lauri Mannermaa

Ninnin blogi käsittelee oman lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta se on myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Kuva: Suvi Reijonen.
Ninnin blogi käsittelee oman lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta se on myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Kuva: Suvi Reijonen.

Vauva.fin uusi blogi Terkuin Ninni kertoo arjesta sen jälkeen, kun pahin on tapahtunut. Kirjoittaja avaa lapsen kuolemaan liittyviä tunteita.

Terkuin Ninni -blogia kirjoittavan Ninni Laakkosen tarina on surullinen, mutta toivoa täynnä. Joensuulainen Ninni itse on iloisen räiskyvä, naurava nainen. Hän kertoo haluavansa ammentaa omista kokemuksistaan muille voimaa ja toivoa. Terkuin Ninni -blogin pohjavire on sen teemoista huolimatta positiivinen.

– Elämme uusperhe-elämää, jossa mukana pyörii tyttärieni lisäksi puolisoni Ismo, jolla on hankala invaliditeetti sekä viime syksynä porukkaan hypännyt lainalapsi. Keväällä 2015 saimme Ismon kanssa kehitysvammaisen ja hyvin sairaan pojan, Lemmyn. Hän menehtyi viime syksynä, kahden ja puolen vuoden iässä.

Lemmy syntyi muuttamaan maailmaa

Kun Lemmy syntyi, eivät Ninni ja Ismo odottaneet vammaista tai muuten erityistä lasta. Toisin kuitenkin kävi. Ensin Lemmyllä diagnosoitiin rakennepoikkeavuuksia, kehitysvamma ja spastisuutta sekä käden epämuodostuma – pikkukäsi. Myöhemmin listaa jatkettiin muilla vaikeilla sairauksilla.

Ninni ja Ismo olivat ensin shokissa. Vaikka asenne olisi kuinka positiivinen, vammaisen lapsen syntymä ja sitä seuranneet diagnoosit eivät ole helppoja asioita.

Omat tulevaisuuden suunnitelmat jäivät, ja Ninnistä tuli Lemmyn omaishoitaja. Arjessa oli paljon kysymyksiä vailla vastauksia: Miten hyväksyä oman lapsen vaikea vamma? Miten rutinoitua sairaala-arkeen, kuolemanpelkoon, jatkuviin huonoihin uutisiin ja vieraiden ihmisten suhtautumiseen? Miten selittää perheen isommille lapsille pikkuveljen vaikea, myöhemmin kuolemaan johtava sairaus?

Raha ei aina ole merkityksellistä, asenne on. Sen Lemmy Ninnille opetti.

Anna äidille päivän palkka, Ninni tapasi sanoa Lemmylle. Ja Lemmy hymyili. Se oli paras palkka, jonka Ninni omaishoitajan työstään sai.

– Muutahan omaishoitajan työstä ei juuri maksetakaan, Ninni nauraa.

Mutta piti pysyä positiivisena. Raha ei aina ole merkityksellistä, asenne on. Sen Lemmy Ninnille opetti. 

Joten Ninnin asenne oli rock. Se oli pieruhuumoria silloinkin, kun oli kaikkein vaikeinta. Edelleen se on tulevaisuuteen katsomista niinäkin hetkinä, kun tulevaisuutta ei tunnu enää olevan.

Ninni ja Ismo haluavat kertoa Lemmystä kaikille, tuoda erityisyyttä näkyväksi.

Lemmy oli puolitoistavuotias, kun lääkäri kertoi surullisen uutisen: kehitys oli taantunut, ja aivoissa todettiin rappeuttava sairaus. Pojan elämän pituudesta ei tiedetty mitään varmaa. Se saattoi olla mitä vain viikoista vuosiin.

Ninni ja Ismo haluavat kertoa Lemmystä kaikille, tuoda erityisyyttä näkyväksi. He halusivat sitä jo Lemmyn eläessä, ja haluavat edelleen. Siksi Ninni alkoi kirjoittaa blogia arjesta erityislapsen kanssa. Ninnille oli tärkeää saada sanoa ääneen, että erityisyys on rakasta, raskasta, jokaiselle omanlaistaan ja arkisen tavallista.

Nauran, vaikka suren

Joulukuussa Ninni siirtyi Lemmyn kuolemasta huolimatta kirjoittamaan blogiaan Vauva.fihin. Saako surusta kirjoittaa? Miten lasta saa tai pitää surra? Tuntevatko kaikki lapsensa menettäneet näin? Näitä Ninni pohtii blogissaan.

– Lemmy kosketti monia ihmisiä eläessään, muutti ajatuksia, mursi muureja, yhdisti ihmisiä. Lemmy muutti maailmaa paremmaksi. Olen luvannut jatkaa maailman muuttamista omalta osaltani.

– Kirjoitan jatkossakin avoimesti erilaisuudesta, tunteista, elämästä ja kuolemasta. Varsinkin oman lapsen kuolemasta. Se ei saa olla tabu. Jos uskalsin kohdata lapseni kuoleman, uskallan myös kohdata maailman, Ninni kirjoittaa blogissaan.

”Jos uskalsin kohdata lapseni kuoleman, uskallan myös kohdata maailman.”

Blogi saavutti Ninnin yllätykseksi heti suuren suosion. Ninni kertoo saavansa voimaa kirjoittamisesta ja vertaistukena toimimisesta. Vaikka hänen blogiaan on luettu jo nyt kymmeniä tuhansia kertoja, hän kokee kirjoittavansa ensisijaisesti itselleen. Ja sitten tietenkin sille toiselle äidille, jonka lapsi on ehkä syntynyt erityisenä. Ja hänellekin, jonka lapsi on menehtynyt, kuten Ninnin Lemmy. Ja vielä sille, joka ei tiedä erityislapsiarjesta tai lapsen kuolemasta mitään – hänen juuri tulisi tietää.

Blogi käsittelee lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Blogi on Ninnille paikka, jossa ajatukset ja tunteet saa kohdata ja kirjoittaa auki.

”Mie nauran melko paljon, itselleni ja sattumuksille, nauratan muita. Suren silti.”

Laakkosilla arki tuntuu kummallisen normaalilta, vaikka kaikki on muuttunut: Aamulla herätään ja tytöt lähtevät kouluun. Ninni on aloittanut sairaanhoitajaopinnot, ja Ismon selkäsairauden tutkimukset ja hoito etenevät. Tehdään ruokaa, katsotaan leffoja, harrastetaan yhdessä ja erikseen, nähdään ystäviä. Nauretaan. Ja itketään, koska Lemmyä on kaikilla ikävä.

– Mie nauran melko paljon, itselleni ja sattumuksille, nauratan muita. Suren silti. Ei suru ole mikään ydinpommi. Kyllä siitä selviää. Se kyllä ravistelee kovasti ja muuttaa arkea, mutta sen kanssa voi elää. Nämä ovat minun ajatuksiani. Jos sinusta tuntuu toiselta, se on aivan yhtä oikein. Mutta jos saan siirrettyä blogini kautta lohdun ja toivon pilkahdusta edes pikkiriikkisen, olen onnistunut, Ninni kirjoittaa.

Taapero ei rauhoittuisi millään unille tai herää yöllä vähän väliä? Kokeile näitä keinoja.

Kysyimme lukijoilta, miksi vauva tai taapero valvottaa, ja miten yöt rauhoittuvat parhaiten.

Raastavinta on, kun...

Vauva on jo jokusen kuukauden nukkunut hyvin mutta alkaa kuin puskista heräillä 30–60 minuutein välein läpi yön itkemään, seurustelemaan tai leikkimään.

Ryömimään oppimisen aikaan illat ja yöt olivat pahimmat. Poika ei olisi halunnut nukkua, vaan pyöri pinnasängyssään ja huusi suoraa huutoa. Sylissä oli hetken hiljaa, kunnes alkoi taas huutaa. Lattialle päästessään oli ensin tyytyväinen ja ryömi menemään mutta oli niin väsynyt, ettei pitkään jaksanut. Huuto oli välillä lohdutonta, välillä raivokasta. Pahimpana yönä nukahdimme vasta puoli kolmelta.

Vauva ei nukahda, ennen kuin on jokeltanut ja kiipeillyt äidin päällä puoli tuntia.

Kello kolmen jälkeen alkaa silmitön raivo, huuto ja itkeminen. Taapero huutaa hetken, ja juuri kun itse nukahdat, aloittaa raivon uudestaan. Lopulta on noustava aamuyöllä kello neljä aamutoimille.

Vanhemmat ovat rättiväsyneitä ja haluaisivat aikaisin nukkumaan, mutta vauva on pirteä kuin peipponen perhepedissä eikä nukahda tissille, ennen kuin on jokeltanut ja kiipeillyt äidin päällä puoli tuntia.

Tämä toimii! 7 hyvää keinoa

Tärkeintä (ja vaikeinta) on ollut psyykata itsensä rauhalliseksi, vaikka väsymys on tuntunut välillä ylitsepääsemättömältä. Usein äidin rauhallinen hengitys on saanut lapsenkin rauhoittumaan vatsan päälle.

Samat rutiinit joka ilta samassa järjestyksessä: iltapala, pesut, iltasatu, valot pois, rauhoittuminen. Kun valot sammuvat, seurustelu loppuu. Yöllä ei puhuta, ei sytytetä tarpeettomasti valoja tai oteta pois sängystä.

Yöllä mahdollisimman vähän virikkeitä, jos herää.

Illalla ei enää katsella telkkaria tai kuunnella musiikkia kovalla.

Illalla leikkiä, iltapala, kylpyyn tai suihkuun. Yövaatteet päälle, sitten hammaspesu ja iltatissi. Lapsi nukahtaa, kun aikuinen on vieressä, joskus hyräillään tai silitellään lapsen pyynnöstä. Yöllä mahdollisimman vähän virikkeitä, jos herää. Syliin ja viereen saa tulla.

Kunnon patja, eli hengittävä luonnonmateriaalista tehty lasten futon, joka ei hiosta ja kutita.

Joskus hyräillään tai silitellään lapsen pyynnöstä.

Paras tapa on ollut se, että olen siirtynyt lastenhuoneeseen patjalle nukkumaan huonon univaiheen ajaksi.

Unikoulu oli ainoa tapa. Jos 1-vuotias nykyisin herää yöllä, en mene huoneeseen edes käymään, ellei huuda ihan kurkku suorana. Siinä tapauksessa käydään rauhoittelemassa ja poistutaan huoneesta. Yleensä nukahtaa tunnin sisällä uudestaan.

Lähde: Vauvan kysely. Juttu on julkaistu Vauva-lehdessä 12/17.